Addiktioni, 36/09

Beefcake: Drei (2001)

Beefcake: Drei
Ah, yes. Beefcaken Drei taitaa olla tänä päivänä yksi halutuimmista albumeista kokeellisen elektronisen musiikin saralla ja pitkän etsinnän jälkeen tämä kyseinen julkaisu sai vihdoinkin myös meikäläisestä omistajan. Niin siis kuinka haluttu? Monessa tapauksessa olen nähnyt kuinka tämä julkaisu on noussut eBayn verisesti kyynärpäitä takovassa huutokilpailussa helposti ylin sadan dollarin mutta itse pääsin tällä kertaa hieman pienemmällä summalla. Kuten Beefcaken eli Volker Kahlin ja Gabor Schablitzkin luomalla musiikilla on tapana, myös Drei edustaa parhaimmillaan tätä ajatuksen ja mielikuvituksen vapaalentoa jossa kuullaan digitaalisesti rahiseva sekä lasermaisesti vilahteleva iDM, eklektisesti riisuttu drum and bass, rauhallisuuden merta levittävä ambient sekä päätä notkuva ysäri trip-hop jossa paksu biitti pitää kokonaisuuden liikkeessään, taustalla vellovat syna-matto ja päälle vielä torvisoittokunnasta yksi instrumentti luomaan sen viimeisen silauksen tunnelmaan. Jopa liikkuvalle kuvalle omistettu moniulotteisesti kurkottava klassinen soitanta yhdistetään saumattomaan kokemukseen ja selkeästi Drein syvällisemmät sekä liikuttavimmat virtaukset tulevat juuri näistä hetkistä jossa klassiset instrumentit väreilevät ilmassa. Beefcake uskaltaa myös heittää huumorin pilkettä silmään ja yllättää kuuntelijan upottamalla saksalaisen kasaripop-sämplen kaiken koneellisuuden keskelle kunnes sitä aletaan purkamaan nollan ja ykkösten maailmaan. Edelleen palaan siihen aiheeseen että jos albumin pituus ylittyy sen maagisen 50 minuutin rajan, kuuntelijan mielenkiintoa täytyy ylläpitää tai muuten pullistuva kokonaisuus alkaa kääntymään helposti kuuntelijaa vastaan. Tarkoitan siis että ylitettyään tuon rajan, biisintekijän vastuu nousee eksponentiaalisesti jokaisella minuutilla ja jokainen hukattu minuutti voi aiheuttaa väistämätöntä tuhoa albumin läpileikkaukseen. Kuitenkin harvinaisena herkkuna Drei antaa tällä alueella myös vastinetta rahalle täyttäen kokonaisen CD:n joka sisältää 78 ja puoli minuuttia musiikkia ja se mikä tästä tekee suorastaan fantastisen teoksen on näiden kahden ihmisen luoma suora, puristavasti hellivä ote joka ei herpaannu tämän albumin aikana. Drei ei muutenkaan sisällä sitä markkinamiesten sanelemaa perusrakennetta. Kappaleilla ei ole nimiä ja muutenkin selkeää jaottelu on täysin poissa pelistä. Kokonaisuus on pätkitty tasan tarkkaan kolmen minuutin paloiksi jonka johdosta kuuntelijalle annetaan todellisuudessa haaste suoraan käteen ja pyritään kannustamaan kuuntelemalla teosta tarkasti alusta loppuun jottei hän missaisi yhtään hetkeä ja vivahteen muutosta.

Mikä siis tekee Dreistä niin halutun ja yhä nykyajassa mitattuna muodikkaan julkaisun? Itse asiassa totuus on se että Beefcake ei keksi uudelleen pyörää tällä albumilla eikä luo varsinaisesti minkäänlaista uutta pohjaa aiemmin mainituille genrille mutta he jalostavat jo aiemmin ilmaantuneet ideat pidemmälle ja tekevät niistä saumattoman kokonaisuuden. Useimmat DJ miksauksetkaan eivät sisällä näin paljon vaihtelua mitä Drei sisältää ja kaikesta kuulee että kokeilunhakuisuudesta on ollut pelkästään hyötyä ja Beefcake selkeästi pistää kaiken osaamisensa peliin tällä julkaisulla. RIP Beefcake 1997-2003 – vaikka te ette ole enää toiminnassa, te kuitenkin toimititte onnistuneesti yhden julkaisun jonka historia tulee muistamaan yhtenä tähtihetkistä kokeellisen elektronisen musiikin saralla.

Addiktioni, 12/08

Beefcake: Coincidentia Oppositorum (2000)

Beefcake: Coincidentia OppositorumKun puhutaan uuden musiikin löytämisestä tässä sisäänpäin hengitetyssä aistien viidakossa ja oman epätoivoisesti jatkuvan addiktion tyydyttämisessä, Volker Kahlin musiikki on itselläni ollut yksi selkeimmistä kohokohdista viime aikoina. Elokuvamainen kerronnallisuus yhdistettynä erilaisiin elektronisiin työstötapoihin on suorastaan avannut silmäni sille mihin tätä kahden lajityylin sekoitusta voi parhaimmillaan kuljettaa yhden miehen henkisillä voimilla – varsinkin kun kaveri ei ole tehnyt yhtään cinemaattista kokemusta varten vasten tehtyä scorea vaan hänen levynsä ovat enemmän olleet mielikuvituksen pienille elokuville suunnattuja teoksia. Ennen Kattoo pseydonyymin alaisuudessa tehtyä soolotuotantoa, hänellä oli eräs toinenkin projekti joka tunnettiin nimellä Beefcake. Beefcake on tällä hetkellä menneen talven lumia ja aika pitkälti viiden jalan syvyyteen raahattu painolasti mutta Gabor Schablitzkin kanssa perustettu kollaasi edelleenkin keräilee vuosi toisensa jälkeen enemmän ja enemmän arvostusta elektronisen musiikin piireissä ja tärkeintä on se että heidän julkaisemansa musiikki elävät yhä monien vanhojen sekä uusien fanien muistissa. Tämän johdosta osa julkaisuista saa kitkerän veren maun suussa vauhdittamana etsiskellä jotta sen saa kokoelmaansa ja yksi näistä vaikeamman luokan tapauksista on vuonna 2000 Hymen-levymerkillä julkaistu Coincidentia Oppositorum.

Coincidentia Oppositorum alkaa pelottavasti italialaisella 30-luvun musiikilla joka kuitenkin varsin nopeasti häivähtyy scoremaiseen otantaan jossa toistetaan sanaa ‘relax’ – kuin valmistaen kuuntelijan tulevaan rupeamaan jossa kuiskien annetaan vain yksi pieni mutta tärkeä neuvo jonka avulla tästä julkaisusta pääsee lävitse vahingoittumatta. Lihaksia ei tosiaankaan kannata jännittää tämän kuuntelun aikana sillä albumi aiheuttaa kramppeja vaihtaessaan jatkuvasti tulo- ja menosuuntaa. Oleta saavasi mitä tahansa, mutta todellisuudessa varaudu odottamattomaan täysivaltaiseen hyökkäykseen jossa käytetään myös luovaasti keittiön allasta. Coincidentia Oppositorum on, sanoisinko jopa hivenen Parkinsonin taudin kaltaisesti oirehtiva matka elektronisen musiikin eri tyyleihin, vaihtuviin sävyihin ja voimakkaisiin rytmisiin tulkintoihin mutta saavuttaen täydellisesti sen pisteen että albumi on jatkuvasti kuuntelijaa haastava sekä ympäriinsä poukkoileva tunnelma pysyy tiivisti yhtenäisenä. Annan yhden esimerkin. Coincidentia Oppositorumin cuet kuusi ja seitsemän – synteettisesti rätisevä ja systemaattisesti kilisevä drill ‘n bass tuntuisi vievän albumia jälleen sellaiseen epätaisesti painottelevaan mielen syvyyksiin jossa on selkeästi salaa otettu oppitunteja Richard D. Jamesilta kunnes yhtäkkiä vedetään liinat kiinni ja upeasti soljuva downtempomainen linjaus paljastuu koko kauneudessaan johon yhdistellään erilaisia instrumentteja viulusta huiluun ja jopa harppuun. Ja kas, heti perään iskostuva yhdeksäs cue muuntautuu taas vauhdittamaan kuuntelijan suoraan kohti teknologisesti väritettyä palettia jossa selkeästi kuuluu 90-luvun puolivälin iDM-tunnelma. Coincidentia Oppositorum on siis laajan kirjon omaava ja jatkuvasti sisältöään uudelleen rakentava kokonaisuus jossa hetkittäin saa tuntea erilaisia vaikutteita, Richard D. Jamesista aloittaen, mutta vaistomaisesti vieden kuuntelijan kaksikon itsensä kehittämään ja erinomaisesti luotuun, alati aineksia keräävälle kasvualustalle. Kun mainitsin että tällä albumilla pitää varautua kaikenlaiseen, julkaisun viimeistelevä cue osoittaa Beefcakelta myös loistavasti mietittyä pop-mentalitettia kun pääasiassa piano ja naisen vokaali kuljettaa Coincidentia Oppositorumin rauhallisesti lopulliseen päämääräänsä.

Volker Kahl avoimena tulevaisuudestaan

Two and half with Volker Kahl (a.k.a. Kattoo).

What can we expect in the future from Volker?

That I can’t say. I’ve been thinking about this for a while, but so far to no avail. Investing time and money into music production feels like a kamikaze enterprise these days. Maybe I’ll produce another Kattoo album and publish it exclusively over my site on a donation-basis, like the others, to see if this really works. It’s possible that I may abandon my music career altogether, and put my creativity into other, more gainful things.

Kun musiikki ei lyö leiville

Päätin katsastaa mitä Volker Kahlin tai paremminkin Kattoon viralliset nettisivut kertovat miehestä. Ja mitä löydänkään? Pelkän guestbookin jossa erityisesti yksi hänen kommenteista oli suoranaisesti tylyä luettavaa. Raha edelleenkin pyörittää maailmaa, näköjään myös lahjakkaiden ihmisten kohdalla.

i don’t make music because of money, but sorrily i can’t spend lots of time for making music if i haven’t money to finance my livelihood. life is expensive and nobody can afford to spend between 6-8 month full time work to produce something that at the end is financially worthless… and that is my music.

with 400-600 sold copies per album (over a period of 3-4 years) and referred to the needed effort, i can’t continue like in the past because i ruin myself if i would. now i haven’t a choice and must spend the most of my time for payed work like every other. i have try to progress with my three albums and come to a financial more stable status but that is failed. this project have no future because it only absorb everything without to have a real advantage… money, time, energy, social relationships and as result my psychological healthiness…

momentary i’m not in the mood for self-penalization and self-destruction so that i stay away from any investments in this project. maybe i continue sometime, maybe not… the time will tell.

Toisin sanoen ei kannata pidätellä hengitystä seuraavan julkaisun suhteen.

Addiktioni, 03/08

Kattoo: Megrim (2005) / Hang On To A Dream (2006)

Kattoo: MegrimTäytyy heti alusta lähtien painottaa omaa äänenlaatua siihen malliin ettei jää mitään epäselvyyksiä. Nyt löytyi Hymen levymerkin rikkaasta ja värikkäästä katalogista varsinainen helmi joka kiistatta jättää monet muut kyseiselle levymerkkille levyttäneet tuottajat pahimmillaan täysinäiseen pimentoon. Puhun artistista nimeltään Volker Kahl joka levyttää nimellä Kattoo. Hänet myös tunnetaan edesmenneen ja tänäpäivänä jo miltei legendaarisia piirteitä saavan Beefcaken (johon olen myös hiljattain tutustunut) toisena puoliskona. En puutu tällä kertaa hänen aikaisempaan projektiin vaan yritän näiden kahden juuri hankitun albumin kautta päästä täysinäiseen selvyyteen ja ymmärrykseen miehen soolomateriaalista koska rehellisesti sanottuna näiden albumien sisältämä musiikki ei täysin kuulosta Hymenin omaan kiviseen perustukseen taotun ‘technoid & ambient’ otannalta. Kattoon luoma soundi liikkuu enemmän tuolla pienen ja isommankin budjetin omaavan elokuvamaisessa kerronnassa sekä raakojen tunteiden tulkinnassa. Varsinkin Megrim albumia kuunnellessa tulee eittämättä sellainen olo jossa kuuntelija istutetaan tiukasti tapahtumien ytimeen jossa seurataan ja koetaan elävästi yhden ihmisen muistoja pitkältä aikaväliltä. Mutta se mikä tästä albumista tekee vieläkin mielenkiintoisemman kokemuksen on se pieni etu jolla Kattoo on kokoajan kolme-neljä askelta edellä ja kun kuuntelija luulee tietävänsä minne päin häntä ollaan työntämässä, Megrim lisää hurmeista vauhdintuntoa entisestään tai vetää tiukan jarrutuksen kautta täyskäännökset vetäytyen tyystin erilaiseen tunnelmointiin. Se miten herra Kahl onnistuu tässä uskomattomassa tempauksessa jo heti ensimmäisten kymmenen minuutin aikana on jo yksinään kokemisen arvoinen hetki. Levyn aloittavan sydämen tykytyksen kautta kaksi ensimmäistä cueta asettelevat kuuntelijan turvallisesti aseteltuun modernin klassisen ja kuoron luomaan symbiomaiseen ympäristöön ja kolmannessa cuessa albumin ensimmäinen elektroninen vaihe eli hennosti etenevä elektro-biitti liittyy näiden klassisten jousisoitinten rintamaan. Kuin salavihkainen esittely siitä mihin levyn tulevat, rikkaammin koostetut yhtälöt tulevat pohjautumaan. Megrimin neljännessä cuessa jatkuvat heti perään elektronisesti tuotetut mutta paremminkin nykypäivää peilaavat sekä enemmän potkivan tunteen omaavat perkussiot jotka nousevat taustasta jyrkästi esiin ja samanaikaisesti lähtevät puskevien torvien, surumielisen pianon sekä vapaasti lepattavien viulusoitinten avustuksella etenemään kirjaimellisesti kohti luotisadetta jossa odottaa toisen maailmansodan elokuvista napattuja tehostesämplejä ja sun muita epätoivoisia kuolonhuutoja taistelukentiltä. Ollaan vasta koettu neljä ensimmäistä cueta ja täytyy myöntää itsekin olin jo miltei tunteellisesti ylikuormituksen partaalla kun kuuntelin tätä teosta ensimmäisen kerran. Herra Kahl osaa vedellä juuri niistä oikeista naruista jonka myötä Megrim saa kokoajan tavaraa ylleensa kuin vuoren rinnettä alas vierivä lumipallo konsanaan. Kuudennessa sekä myöhemmin levyn neljännessätoista osuudessa korvien eteen lykätään ihmisääneen hienoa innovaatioita eli hip-hopista tuttua beatboksausta. Varsinkin tämä myöhäisemmässä vaiheessa koettu neljästoista cue on sellainen tekijä joka erottuu levyltä yhtenä tähtihetkistä. Sotilaallisen kurin alaisuudessa soiva rumputyöskentely sekä siihen majesteettisesti yhtyvät torvet etenevät yhdessä kunnes beatboksaus yllättäen nostaa taas päätänsä ja syöksyy hiljalleen laittomuuksien tiellä breakbeatin ja illbientin kaltaiseksi sekasikiöksi. Kerta kaikkiaan mahtava neljän ja puolen minuutin värähtely kun siihen paneutuu silmät kiinni ja pyrkii tuntemaan ihollaan miten jokaisella biitin iskulla on tarkoituksensa. Tälläiset hetket tekevät tästä levystä enemmän sisäänsä tempaavan ja luo kuuntelijalle pään sisälle synteettisen kuplan josta ei halua poistua.

Nousujohteisen alun jälkeen Megrim menettää ikävä kyllä puolessa välissä osan otteensa kuuntelijastaan. En tiedä yritetäänkö tässä kuvastaa jonkin sortin painajaismaista unitilaa tai hallusinaatiomaisesti koettua hereillä oloa mutta itselleni tämä puolenvälin osuus tuo ikävänlaisen hidastuksen levyn upeasti aaltoilevassa tunnelmassa. Syykin löytyy sille nopeasti. GTA2:n videopelistä tutut Tsunami FM radiolähetykset yms. mainokset rullaavat yhtäkkiä kaiken keskelle ja tuon viiden minuutin paikallaan olon aikana sitä tosiaan alkaa pohtimaan, ehkäpä hieman vastentahtoisesti että minne tässä nyt ollaan oikein on menossa? Toisin sanoen nämä sämplätyt osuudet ovat liiankin tuttuja itselleni ja sen johdosta näen alkuperäisen teoksen selvästi edessäni josta ne on suoraan siirretty tälle levylle miltei sellaisenaan. Pientä vaivannäköä erinäisten filttereiden kanssa tai radikaalisempi ‘slice, dice ‘n cut’ olisi tehnyt edes jonkinlaista parannusta tähän lievästi töksähtelevään osuuteen. Mutta tämä tosiaankin on matkanteko josta löytyy ylä- sekä alamäkiä. Nyt edessä on jälleen kiihtyvä kohoaminen kohti huippua ja kun luulee ettei tämä teos pysty enää kehittymään yhtään pidemmälle, niin eikös Megrim kaiva jostain vielä yhden ylöspäin naksahtavan vaihteen piilostaan esiin ja levyn loppupuolella mukaan yhtyvät erinäiset itämaiset vaikuttimet mukaan. Etnisesti soljuvat vokaalit, edesmenneen Muslimgauzen tapaan työstetyt väkevästi kaikuvat rummut ja kovaksikeitetty asenne kuljettavat kuuntelijan ympäristöön jossa kuumasti paistava aurinko ja polttava hiekka jättävät hiertävän jälkensä. Tämän myötä näyttäisi siltä että herra Kahl vetäytyisi juuri esitellyn tunnelman myötä kohti punaisesti hehkuvaa ja laskeutuvaa aurinkoa kun hän yllättäen tempaisee kuuntelijan vielä yhteen unohtumattomaan hurmiotäytteiseen hetkeen. Viimeinen cue on järkälemäisesti asetellun mahtipontisuudellaan tuhtia tavaraa ja suoranaisesti viimeisiä energian rippeitä soittimista sekä kuorosta repivällä tyylillään antaa eläytyvän viimeistelyn Megrimille jonka myötä ollaan enemmän kuin tyytyväisiä lopputulokseen ja kun levy automaattisesti pyörähtää soimaan alusta, toinen kierros on enemmän kuin tervetullut.

Kun ensimäisen kerran kuulin tämän albumin, tajuntani oli taas onnistuttu lyömään maan kiertoradalle sen verran kovaa että kului hetki ennenkuin sain edes sanottua yhtä yksinkertaista toteamusta kuin “whauh!”. Megrim kuulostaa parhaimmillaan kunnianhimoisesti työstetyltä soundtrackilta joka leijuu ja vaihtaa tunnelmaa kuin kameleontti konsanaan ja sen myötä herää eloon useasti uusin tuulahduksin eikä jää sellaiseen ikävään tilaan pyörimään jossa aina välillä toistetaan tiettyä teemaa. Moni varmaan toteaisi intoa puhkuen että antakaa Volker Kahlille elokuva johon hän voisi työstää musiikit. Minä sen sijaan heitän sellaisen toteamuksen ilmaan että miksi vaivautua? Hänen lahjakkuuteensa saattaisi mennä ison budjetin tusinapaskassa hukkaan, joten on parempi että hän pysyttelisi siinä missä hän osaa parhaiten: tehdä soundtrackeja mielen pienille elokuville.

Hang On To A DreamSe miten vuotta myöhemmin julkaistu Hang On To A Dream eronee Megrimistä on sen huomattavasti suorempi näkemys aiemmin koetusta aaltomaisesti etenevästä liikehdinnästä ja joita varsinkin rytmivoittoisammat perkussio-osuudet tuovat esiin. Musiikki pyrkii edelleenkin jollakin tasolla olemaan tunteisiinvetoavaa perinteisemmän orkesterityöskentelyn kautta ja kokonaisuutena se edelleenkin kuulostaa kuin se olisi luotu vielä kirjoittamatonta elokuvaa varten mutta suurin eroavaisuus on siinä miten tätä luotua tunnelmaa esitellään kuuntelijalle. Hang On To A Dream on myös huomattavasti synkempi teos kuin Megrim – tässä on selkeästi pyritty luomaan ja liikkumaan enemmän trillerien jännittävyyden ylläpitämiseen perustuvissa taktiikoissa ja iso osa synkkyyden varjoista lankeaa iDM:n alaisuudessa liikkuvan biittipatteriston kautta. Erityisesti se tapa miten Volker Kahl muokkaa ja muuttaa jatkuvaa elektronista virtausta tässä scoremaisessa kokonaisuudessa on jo miltei hypermodernismiin päin kallellaan seilaileva tulkinta nykypäivän elokuvamusiikista ja sen johdosta tässä eittämättä välittyy sellainen “(pick suitable name), eat your fucking heart out” tyylinen nokan kopautus. Onko se sitten vain minun päänsisäistä tulkintaa mutta Hang On To A Dream selkeästi osoittaa selväkielisesti sen miten esim. herra Gregson-Williamsilla ei yksinkertaisesti ole munaa puskea omaa elektronista työstötapaa huomattavasti pidemmälle. Mutta mutta… kaksi tunnelmaltaan hyvinkin erilaista albumia artistilta jolla on selvästi lahjoja liikkua kahden tyystin erilaisen genren välillä ilman minkäänlaista takertelua. Megrim on erittäin suositeltava tutustumiskohde sellaisille jotka viihtyvät elokuvamusiikin parissa ja ne jotka haluavat muutakin kuin täysin elektronisesta näkökulmasta välittyvää iDM pohjaista musiikkia, Hang On To A Dream on oiva valinta.