Solaris LP

Ah, yes. Yksi parhaimmista soundtrackeista elokuvahistorian saralla joka vieläpä ensimmäistä kertaa julkaistiin vinyylinä, saapui tänään postimiehen välityksenä mutta täytyy odottaa vielä lauantaihin asti että pääsee korkkaamaan tämän hyvässä seurassa. Julkaisu jota voisi edelleenkin täydellisesti luonnehtia sanoilla “ambientia varttuneelle mielelle”.

Addiktioni 15/13

36: Hollow (2013)

36: HollowBrittiläinen Dennis Huddleston a.k.a. 36 on luonut vakuuttavan repertuaarin neljässä vuodessa. Oman levy-yhtiön kautta ja muutenkin yhden miehen operaationa hän on puskenut ulos seitsemän virallista täyspitkää, pari singleä ja julkaisu-formaatteina on käytetty nykypäivän standardin mukaisesti digitaalisuuden vaivattomuus kuin myös perinteisesti CD sekä vinyyli ja jopa menneisyydestä kumpuava reliikki eli C-kasetti on valjastettu käyttöön ja nämä fyysiset formaatit ovat kaiken lisäksi kappale määrin rajoitettuja eikä miehen omien sanojen mukaan uusintapainoksia tulla tekemään. Osaa kertoa aika selväsanaisesti sen että mies haluaa pitäytyä pääasiallisesti digitaalisessa mediassa mutta kuitenkin arvostaen sen verran muita formaatteja että hän antaa ostosmahdollisuuden fyysisistä formaateista innostuvalle fanikunnalle. Miehen rikastetusti ambientissa louhittua äänimaailmaa voisi kuvailla näillä sanoilla; siinä on jotain tuttua, jotain lainattua mutta kuitenkin onnistuneesti luoden teknillisesti tunnistettavan ja persoonallisen soundin ylleen joka yllättävästi laajentui Tape Seriesin kautta uudenlaiseen elävöitymiseen tuoden mukanaan dub technon sumuisuudessa tasaisesti sykähtelevää impulssia sekä ’70-’80-luvun taitteen kokeellisuudesta ammentavan krautrockin mekaanisesti tuotettuun helinään. Alunperin vuonna 2010 julkaistu ja nyt kolme vuotta myöhemmin 250 kappaleen rajoitettuna tupla-vinyylinä tarjoiltuna Hollow edustanee turvallisemmasta päästä miehen soundissa mutta kuitenkin luoden onnistuneesti valokuvamaisia otoksia aikoihin ja paikkoihin kuin myös muistoihin jossa onnistuneesti kurotellaan lapsuuden ajan maisemiin minkä johdosta muistuttanee pienineen pilkahduksineen Eluviumin kaltaista voimakasta heijastumista inhimillisyyden positiivisiin puoliin. Hollow maalailee tunteenomaisesta väriskaalasta esiin melankolisuutta, kaipuuden tunnetta, viattomuutta ja on loppupeleissä hyvin vieroksumaton tuodessaan äänipalettien pyyhkäisyjä kautta esiin tunnerikkaan ja väreilevästi ylittävän matkan omien muistojen sävyttämiin mielikuviin. Kerta kaikkiaan kaunista, oli kyse sitten huoliteltusta paketoinnista tai loppuun asti viimeistellystä musiikista.

Addiktioni: Redux 7

36: Hypersona (Remastered Vinyl Edition) (2012)

36: Hypersona (Remastered Vinyl Edition)Avaan väsyneet silmäni. Kätketyt ajatukset sisimmissäni heräilevät taas hedelmällisen keskustelun myötä. Vääristyneesti esiintuleva puhe taustalla ylläpitää ymmärtäväistä signaalia samanaikaisesti kun käyn tunteideni sisältöä uudestaan lävitse. Hennosti iskostuvat kielen soinnut rauhoittavat minua hiljalleen minkä myötä alan hengittämään autuasta tuntemusta sisääni ja totuuden nektariini alkaa valumaan tipoittain pinnalle. Alan ymmärtämään yhden kritikaalisen pointin jonka olen onnistunut jättämään täysin huomioimatta. Uuden aspektin näkeminen kuljettaa minut niin lähelle ymmärryksen halkeamatonta ydintä että melkein pääsen koskettamaan sitä kunnes häiritsevä tekninen ongelma keskeyttää tyystin luovaasti virtaavan ajatuksenkulkuni. Päälle levittäytyvä viileä ja kostea ilma alkaa painostamaan keuhkoissa ja alan värisemään hiljalleen hämärtyvässä pimeydessä. Häiritsevä staattinen lataus vahvistuu vahvistumistaan ja pääni sisällä alkaa leviämään turruttava särky. Hetki sitten mahdollisuuksien majakka häämötti horisontissa kunnes sen pulssahtelevasti kutsuva syke alkoi himmenemään ja lopulta reittiä pyyhkäisevä valo sammui kokonaan. Kuulen edelleenkin hänen vaimeasti kutsuvan äänensä ja yritän kaikin voimin kurkottaa kaikuvaa ääntä kohti mutta aina kun pääsen tarpeeksi lähelle, hän katoaa. “Onko hän edes todellisuudessa tuolla?”, kyselen itseltäni. Onko tämä vain mieleni luomaa lumetta luoden yksinkertaisuudessa ikkunamaisen väylän sisäiseen toivooni. Iäisyyden tyhjyydestä kumpuavat aaltomaiset lohdutuksen värähtelyt ottavat minut totaalisesti valtaansa tuoden mukanaan kaipaamani hiljaisuuden. Räsähdys kuuluu sen merkiksi että palaan takaisin todellisuuden risteykseen. Haluaisin edelleenkin tietää mihin tämä tie oikeasti johtaa ja löydänkö hänet uudestaan. Toisaalta, käännän päätäni ja katselen toista vaihtoehtoa jossa päästän lopullisesti irti.

Addiktioni: Redux 6

Olhon: ‎Lucifugus 10″ (2009)

Olhon: ‎LucifugusTämä viidensadan kappaleen painoksen omaava, oranssiin väriin sonnustautunut kymmenentuuman vinyyli on neljäs ja tällä hetkellä viimeisin julkaisu Massimo Magrinin (a.k.a. Bad Sector) ja Zairon (a.k.a. Where) muodostamalta parivaljakolta. Olhon on siinä mielessä mielenkiintoinen projekti että albumiensa lähdemateriaalina toimii aina heidän omat kenttänauhoitukset – oli se sitten meren, volkaanisen järven tai maahan syntyneen reiän syvyyksistä. Tai kuten tämän viimeisimmän tapauksen suhteen, ajan saatossa metsään unohdettu ja hylätty metallinen vesitynnyri jonka sisältö äänitettiin erittäin tuulisena yönä. Nauhoitetut lähdemateriaalit muokataan myöhemmin orgaanisempaan dark ambient formaattiin ilman mitään ylimääräisiä, keinotekoisesti luotuja ääniä lisäilemättä. Luonnollisesti käyttäytyvä musikaalinen äänimatto luo tämän projektin julkaisuille tyystin omanlaisen tunnelman ja haasteellisuuden jonka myötä jokainen julkaisu osaa olla kiitettävän erilainen mutta omalla tavallaan palkitseva kokemus. Raskampaan vinyyliin painettu Lucifugus sisältää kummallakin puolella yhden 12 minuutin raidan ja jos Olhon on mitenkään tuttu aikaisempien levytysten kautta, tiedossa on siis takuuvarmasti taas genrerajoja koskettelevaa äänimaailmaa. Dark ambientin tutunomainen, painostavasti laskeutuva tunnelma on jo heti ensiminuuteista lähtien vahvasti läsnä johon summataan myös industrialimaista kolkkoa olemusta metallisesti resonoivan ja miltei kipinöivästi säkenöivän ruosteisen tankin kautta kuin myös hiljalleen selkäpiitä järisyttävää ja pontevasti latautuvaa tuulen tempperamenttisuutta. Painostavimmillaan Lucifugus kuulostaa siltä kuin äänityksistä ja tankin sisällä vallitsevasta pimeydestä olisi jäänyt nauhalle kiinni eläväisesti riehuva paha henki joka raapii ja puskee verta hyytävästi tankin seiniä pitkillä kynsillään. Kieltämättä kuuntelun aikana miltei pakostakin syntyy hieman epärealistinen mutta mieltäsykähtelevä fiilis kun yrittää järkeillä pään sisällä että alkunsa saava lähdemateriaali on vain luontoäidin aikaansaamaa ääntä yhden kiinteän objektin kautta. Niin… Ollaan taas siinä pisteessä että tämä vinyyli sekä muutenkin koko projekti putoaa ehdottomasti siihen tuttuun kategoriaan jossa suosittelen tätä ruumiinlämpöisesti kaikille kokeellisemman dark ambientin musiikin ystäville.

My blood still whispers

For shit and giggles osastoa taas. Toisaalta kun kyse on yksi elämäni tärkeimmästä yhtyeestä, sitä vaan on pakko ihan pelkästään kunnianosoituksen vuoksi ostaa kaikki mitä tulee ulos. Tällä kertaa posti siis toi kaksi eri versioita LP:stä, CD:n ja t-paidan. Nyt on taas parempi fiilis hetken aikaa. Harmi vaan että Burning World Records mokasi tuon reissue CD:n suhteen, raidat eivät virtaa saumattomasti toisiinsa. Ihan vaan varoitukseksi niille jotka aikovat hankkia tuon.

Addiktioni 02/12

Xanopticon: Même Mage EP 12″ (2003)

Xanopticon: Même Mage EPAh, vinyylin ihanuuksia. Asetat neulan vinyylin pintaan katsomatta sen tarkemmin mitä etiketissä todellisuudessa lukee ja alat kuuntelemaan. Ensimmäinen reaktio on se että jumalauta minkälaista tykitystä sieltä alkoi puskemaan esiin. Kuin Autechren Confield albumia soitettaisiin triplanopeudella. Biisi vaihtuu ja edelleenkin musiikki on sellaista intensiivisesti ylikompresoitua sekamelskaa että ei oikein tiedä miten tähän pitäisi todellisuudessa suhtautua. Ensimmäinen päässä pyörivä ajatus on se että tämä on Xanopticon, Pittsburghista kotoisin oleva tuottaja joka ei ota edes tarkoituksella yhtään panttivankia breakcore-rintamalla ja nyt hän on päättänyt viedä oman, persoonallisen asenteensa täysin uuteen, psykoottimaiseen versionumeroon kunnes lopulta sitä tajuaa tarkistaa että pyöriiköhän tämä kaksitoista-tuumainen edes oikealla nopeudella. Kyllä. Täysin väärä nopeus. Helvetin idiootti. Kukaan ei ole näin hullu. Uusi yritys. Neula takaisin kiinni levyn alkuun ja kas, nythän tästä saa jo huomattavasti parempaa selkoa ja jopa äärimmäisyyksiin chopattu amen break looppi alkaa saada dominoivaa liikehdintää kaaoksen keskeltä. Kaksitoista-tuumaisen aloittava “Suicide” on todellisuudessa jonkinsortin remix Gravediggazin “1-800 Suicide” kappaleesta josta ei taida olla mitään originaalia jäljellä muuta kuin sieltä sun täältä sämplätyt vokaalit. Muuten päänavaava raita kertoo varsin nopeasti ja selkeäsanaisesti että Xanopticon a.k.a. Ryan Friedrich jatkaa edelleenkin täysin hänen omalla hyper-editoidulla tyylillään pistäen sääntöjä uusiksi ja kuulostaen äärimmäisyyksiin viedyltä hallitulta kaaokselta. “Suicide” on kuitenkin miehen musiikilla mitattuna hyvinkin groovaava, kolme ja puoli minuuttinen rykäisy että sitä miltei varautuu siihen että jospa EP:n muutkin raidat antavat mahdollisuuksien mukaan enemmän tilaa hengittämiselle mutta kiekon raita numero kaksi lähtiessään käyntiin, tuollakin naiivilla ajatuksella voi heittää täysin vesilintua. Nimittäin “Neurve” lataa neuroottisesti pistelevän ja psykoottisesti luotaavaan tunnelman täyteen lataukseen sekunneissa mitattuna ja alkaa työntämään kuuntelijaa takaisin kohti huoneen kulmaa jossa hänen kuuluisi maata sikiöasennossa. B-puolen käynnistävä “Nymphwrak” kaivertaa hieman yllättäen Tangerine Dreamin kaltaista mutta huomattavasti vääristyneempää tunnelmointia syntikoiden kautta ja biittipuolella edelleenkin jatketaan sarjatulimaisessa hyökkäävydessä tuoden mukanaan teknologisesti siellä sun täällä piipahtelevaa valoshowta. Kiekon viimeistelevä “Hhova” kiteyttää Xanopticonista onnistuneesti ne parhaimmat puolet kuulostamatta liialti täyteen ahdetulta eli teoksesta löytyy siis melodisuutta ja rumpuohjelmointi antaa tiukan vastineen ilman minkäänlaista ylitsepursuavaa vaikutelmaa. Mitä muuta tästä neliraitasestä EP:stä voisi sanoa? Rohkeaa. Mielipuolista. Maanista. Ankaraa. Même Mage osoittaa taas täydellisesti sen että Xanopticon osaa tuottaa erittäin toimivaa aivojen nollausmusiikkia ja muutenkin mies taplaa tyylillisesti tyystin omassa luokassaan. Mikä on edelleenkin nykypäivänä harvinainen näky breakcore- ja iDM-rintamalla.

Addiktioni 18/11

Xanopticon: The Silver Key EP 12″ (2007)

Xanopticon: The Silver Key EPJotenkin on sellainen trauman jälkeinen hatara muistikuva (Ryan Friedrichin a.k.a.) Xanopticonin musiikista ja erityisesti vuoden 2003 Liminal Space täyspitkästä että se on ihon pintaa väreilevän intensiivinen breakcore kokemus, ehkäpä paikoitellen liiankin jonka myötä tuntui olevansa sellaisessa jälkiä kehoonsa jättävässä tiukassa puristuksessa ja saavansa pahasti turpaan jokaisesta ilmansuunnasta. Tämä vinyylinä julkaistu kolmen raidan The Silver Key EP jatkaa edelleenkin tässä hyper-aktiivisessa hyökkäävyydessä tosin tällä kertaa antaen edes hieman tilaa hengittää keuhkot täyteen ilmaa mutta loppupeleissä kuitenkin pitäen kuuntelijan tiukassa ja erittäin lyhyessä talutushihnassaan. EP:n aloitusraita ja A-puolen kokonaan valtaava yhdeksän minuuttinen “Lockjaw” on odotetusti juuri sellainen nurkkia suoriksi vetävä rymistely joka kuitenkin ottaa oman aikansa ladatakseen patterinsa massiiviseen tehoonsa ja puolessa välissä kappaletta antaen sarjatulituksena ylitse vyöryävän viimeistelevän pyyhkäisyn kuitenkaan sortumatta minkäänlaisiin ylilyönteihin. B-puolen aloittava “Stable Fire” on tunnelmaltaan enemmän sci-fimäisen teknologinen joka myöskin ylläpitää pitkin selkäpiitä ryömivän fobian synnyttävän ahdistuksen huipussaan ja kaiken tuon äärimmäisyyksiin dominoivan kontrollin keskipisteessä aistii jokaisen millin tarkasti paikalleen asetellun rummun, snaren ja basson jotka raivaavat onnistuneesti itselleen tietä. Julkaisun viimeistelevä “Forgotten Language” on jo suorainen ensimmäinen askel itseään kadottavaan psykoosiin. Monelta eri tasolta ääntä resonoiva, todellisuutta jatkuvasti vääristelevä ja erittäin syvän pudotuksen omaava teos jättää viimeistään siinä vaiheessa lähtemättömät merkkinsä kun miltei loputtomista rummuista koostuva seinämä alkaa päästämään irti täydellisesti suunniteltua epäjärjestystä ja tuhoa ympäristöönsä. Niin… The Silver Key EP on siis teknillisesti erittäin loistava taidonnäyte breakcore genren yhdestä kyvykkäimistä tuottajista. Jo pelkästään Xanopticonin rumpuohjelmointi vetää helposti vertailuja genren kiistattomaan ykkösnimeen ja tuo siinä samalla paljon uudenlaista hohtoa pöytään tarkkaan editoidulla ja tiivisti pakatulla kaaoksellaan. Tätä on pakko hankkia vinyylinä lisää.

Madman’s cometh

Vinyyli-versio levyhyllyn muiden aarteiden viereen ja vain parin bonusraidan takia? Hah. Eiköhän meikäläisen pää ole seonnut jo vuosia sitten mutta viime aikoina pää on ollut hyvinkin selkeä ja olen ollut jopa pelottavan määrätietoinen tämän uuden suunnan myötä.

One…

Lustmord: Zoetrope

Tämä päivä vielä töitä ja sitten on kolme päivää vapaata. Ja mikä minua sitten odottaakaan? Vankeus avaruusaluksen syvyyksissä. Ah…

Addiktioni 22/08 (Reprise)

Blackfilm

Kun albumi on kahden vuoden jälkeen edelleenkin niin loistava, se hankitaan myös rajoitettuna tupla-vinyylinä jonka Denovali Records julkaisi hiljattain. Kyseessä on siis Blackfilmin debyytti.

Addiktioni 40/10

Anodyne: The Remixes EP 12″ (2010)

Anodyne: The Remixes EP
Sen verran mitä olen Anodynen (a.k.a. Colin Cloughley) materiaaliin tutustunut, itselleni on jäänyt kaikumainen muistikuva siitä että hänen tuotoksensa majailee jossain iDM:n ja kovaa iskevän technon välimaastossa jossa on roima annos klassisempaa 90-luvun puolivälin analogista ulottuvuutta. Tänä vuonna julkaistu Corrosion albumi on tätä soundia täynnä joka myöskin sai tällä kertaa jatkoa rajoitettuna kaksitoista tuumaisena kiekkona jossa vierailevat artistit ovat lähteneet tekemään uudelleenmuokkauksia albumin materiaalista. Itsekin ennakkotilasin tämän julkaisun kaksi kuukautta sitten ja vieläpä ainoastaan sen sisältämän Autechren remixin takia. Mutta eipäs mennä asioiden edelle ja aloitetaan kiekon ensimmäisestä urasta. A-puoliskon ottaa täysin itselleen yksi 90-luvun pioneereista eli nykypäivänä Ken Downien luotsaama The Black Dog. The Black Dog muuntaa alunperin iDM tuotoksena tarjoillun “Corrosion” suoraan sisään rysäyttäväksi, 4/4 paukkeeseen keskittyvään technoon. Padien, basson sekä monien hiljalleen tunnelman nostattavien ja tasaisesti vilkkuttavien piipityksen tahdissa etenevä “Corrosion” on aluksi hyvin yksiulotteisen kuuloinen joka kuitenkin kasvaa astettain erilaisten lisättyjen elementtien kautta. Viiden minuutin kohdalla, synakoneisto alkaa painostamaan tähän uudelleen muokattuun teokseen syvällisempää tunnelmaa kunnes yllättäen kappale pudottaa seitsemän minuutin kohdalla täysin 4/4 techno biitin altaan pois ja remix suorastaan huipentuu viimeisen kahden ja puolen minuutin aikana levittäytyen outromaiseksi matoksi josta tulee voimakkaasti esiin ambientmaisesti virtaava sci-fi hymni. Suorasti sanottuna, aivan mahtava uudelleenmiksaus jossa miltei kymmenen minuuttia on osattu hyödyntää täydellisesti.

B-puolella tapahtuukin sitten kummia. Uransa suhteen Autechre on tehnyt positiivisesti yllättävän suunnanmuutoksen parin viime vuoden aikana mutta tämän EP:n remix tulee tekemään vielä isomman leuan pudotuksen arvaamattomalle kuuntelijalle. Nimittäin Autechre ottaa niinkin suuren pesäeron heidän nykyiseen mutta jatkuvasti kokeellisesti morfautuvaan olomuotoon vieden kuuntelijan ajassa taaksepäin eli vuoteen 1994 ja breakbeatin sävytteiseen ilmapiiriin. Autechre hyödyntää “Close Your Eyesin” alkuperäistä syntikka melodiaa ja kappaleen titteliä toistavaa vocoderia pohjanaan, hidastaa biittiä ja kompressoi sen soljuvasti pyörivään breakbeat looppiin ja pistää puhtaasti tuulemaan tällä remiksillä. On siis kieltämättä hyvinkin outoa kuunnella että sellainen nimi kuin Autechre joka on vuosikymmenien aikana pohjustanut täysin omaa tietään ja nyt he vievät väliaikaisesti soundiaan takaisin puhtaaseen analogiseen menneisyyteen. Tällaista odottaisi enemmänkin esim. The Future Sound Of Londonin kaltaiselta orkesterilta. Kuitenkin lopputuloksena on erinomainen miksaus joka ennenkaikkea on ennalta-arvaamaton ja tuo puhtaan ilonpidon heidän työhönsä. Toisaalta, 90-luku on muutenkin muodostunut itselleni sellainen nostalginen aikakausi joten en ihmettele miksi tämä kolahtaa niin kovaa. B-puolen viimeistelee suomalaisen Lacklusterin näkemystä “707” raidasta vieden sitä kohti kolkompaa iDM-linjausta samalla nytkähdellen ja hahmotellen ylleen jopa hermostuneen oloisen tunnelman jota pitävät koossaan terävästi piikittelevät glitch värähdykset, haalistunut synakoneisto taustalla ja kiemurteleva melodia joka jatkaa kurkottelua tuonne 90-luvun suuntaan. Hyvä remix mutta se ikävä kyllä jää auttamattomasti kahden muun loistavan tekijän jalkoihin.

Käsissäni on siis yllätyksiä täynnä oleva pikkulevy. The Black Dogin remix onnistuu yksinään tekemään tästä ostamisen arvoisen julkaisun. Autechre on niukka kakkonen tällä EP:llä ja tämäkin sen takia ettei se kuulosta yhtään Autechrelta. The Remixes EP on saatavilla rajoitettuna kaksitoista tuumaisena (huhutaan että tätä on painettu vain 300 kappaletta) ja digitaalisessa formaatissa.

Addiktioni 23/10

Continuum: Continuum Recyclings Volume Two (2010)

Continuum: Continuum Recyclings Volume TwoMies mm. Godfleshin ja Jesun takaa eli Justin K Broadrickin nimi on alkanut viime aikoina enemmissä määrin vilahtelemaan meikäläisen levylautasella. The Blood Of Heroesin superkokoonpanossa vaikuttaneena he ehtivät jo yhdessä lyömään alkuvuodesta sellaisen syvän puumerkin vuoden albumia käsittelevään listaan jonka myötä vieläkin tuntee voimakkaita jälkijäristyksiä tuosta julkaisusta. Pakko se on vaan todeta vielä kerran että The Blood Of Heroes on edelleenkin perkeleen loistava albumi joka ennenkaikkea onnistui kairaamaan uudenlaista hengitysreikää pariin nykypäivänä vaikeasti huomiota herättävään genreeseen. Vinyylirintamalla ollaan sitten enemmänkin seulottu remiksauksen jalossa taidossa – nimittäin tuossa taannoin tuli hankittua Lustmordin kahden raidan sisältämän kaksitoistatuumaisen [TRANSMUTED] jossa herra Broadrick nikkaroi Lustmordin yhtä [OTHER] albumiin liittyvää materiaalia raskaasti uuteen muotoon ja samoilla linjoilla edetään myös tämän Continuum julkaisun äärellä. Continuum itsessään on siis Dirk Serriesien (Vidna Obmana, Fear Falls Burning) ja Steven Wilsonin (Bass Communion, Porcupine Tree) kokeellinen kollaboraatio joka sai meikäläisen täydellisen huomion heidän toisella virallisella albumillaan, Continuum 2, jota erityisesti värittävät raskaasti maalailevat kitara-dronet sekä albumin ytimeen oli onnistuttu luomaan ainutlaatuisen kylmä ja järkyttävän painostava tunnelma. Jonkinlaista perinnettä noudattaen, kuten Continuumin ensimmäisen albumin suhteen, myös tämä heidän kakkosalbumi sai erillisen remix-julkaisun jonka äänimaisemmallinen uudelleenkierrätys on jätetty tällä kertaa täysin jonkun muun harteille eli tässä tapauksessa herra Broadrickin.

Julkaisun aloittava “One” ei tee hirveästi pesäeroa alkuperäiseen materiaaliin. Taustalla karheita ääriviivoja kaivertava kitara on miltei sama kuin emojulkaisulla esiintyvä “Construct VI”. Rumpujen semi-marssimaisesti etenevä ja hivenen jammailevasti tempoileva tahti luo kyllä uudenlaista nostetta teokseen mutta loppujen lopuksi se ei kuitenkaan tarjoile mitenkään radikaalisella tavalla uutta verta aikasempaan kokemukseen. “Two” on jo huomattavasti raskaampi ilmestys – kirkuvasti huutavat, terävän särisevästi nuoleskevat kitarat poraavat kipukynnystä asteittain ylöspäin ja kuuntelun aikana naamalla näkyvä kihelmöivä irvistys muuntautuu hiljalleen nautinnon merkiksi. Toisin sanoen; that’s the spirit i was looking for! Herra Broadrick on löytänyt sen voimakkaasti ja tärisevästi kumpuavan aspektin mikä teki Continuum 2 albumista juuri sellaisen syvälle grindaavan luotauksen uusiin tuntemattomiiin ulottuvuuksiin ja jättäen taakseen pelkästään epäjärjestystä ja tuhoa. “Three” ottaa selkeästi pari pientä askelta taaksepäin ja lähtee luisumaan huomattavasti enemmän elektronisempaa polkua jota siivittävät sähköisesti säkenöivä dark ambientmainen tunnelma jonka ympärille kierrätetään tasaisen tehokkaasti pulssahtelevaa signaalia. “Four” ottaa tärkeimmät raaka-aineet “Construct V” teoksesta ja lähtee muutenkin liikkumaan aika pitkälti samoissa tunnelmissa, tosin tällä kertaa tehden kaiken päinvastaisesti. Ensiksi käynnistetään suht. rauhallisesti kaareileva kitara-drone joka kymmenen minuutin ajan projektoi tehokkaasti ilmapiiriä kunnes se lähtee viimeisellä viidella minuutilla irtaantumaan tästä dominoivasta sähköisestä elementistään ja siirtyy täysin elektroniseen ambientin pariin ja himmenee täysin pimentoonsa.

Totta puhuen, itselläni oli vahva epäillys siitä että onko tästä alkuperäisestä albumista uudelleenkierrätykseen. Potentiaalia toki löytyy pinnan alta mutta Continuum 2 on itsessään jo sen verran loistosuoritus näiltä kahdelta artistilta ja vähemmän taitoja omaajan remiksaajan alaisuudessa matalimman aidan ylitys olisi liiankin helposti omaksuttavissa eli lähteä raidetta pitkin etenevään runttaamiseen ilman juuri minkäänlaista todellista päämäärää ja alkuperäisen äänimaailman ymmärrystä. Mutta kuten herra Broadrick demonstroi esimerkillisesti, osaavissa käsissä miltei kaikki taipuu ja siitä todisteena on tämä 74 minuutin behemoottinen julkaisu joka ennenkaikkea tarjoaa onnistuneesti vaihtoehtoisen väylän Continuumin näkemykseen ja silti säilöen kokonaisuudessa hitaasti ja raa’asti sulateltavan mentaliteetin. Fyysinen ulkomuoto täydentää tätä rujoa olemusta – Continuum Recyclings Volume Two on siis ainoastaan vinyylimuodossa saatavilla ja on varusteltu varsin mehevällä gatefold paketoinnilla josta varsinkin kahdelle 180 gramman ja vaalean sinisen marmoriin puristetusta vinyylistä huokuu sellainen piste i:n päälle viimeistelty. Ja tietenkin tätä herkkua tarjoillaan 500 kappaleen painoksena.