Addiktioni, 23/2007 (Pt.4)

Velcra: Hadal (2007)

Velcra: HadalMinun ei pitänyt hankkia enää yhtään fixiä tälle viikolle mutta nähdessäni Velcran uutukaisen levykaupan hyllyssä, en yksinkertaisesti voinut vastustaa kiusausta ja ihan ymmärrettävistä syistä. Nimittäin Velcran edellinen julkaisu, Between Force And Fate oli sen verran tiukkaa ja tuhtia ‘in your face’ mättötavaraa jonka päälle kaikki eivät ikävä kyllä ymmärtäneet mutta minulle se upposi kuin häkä. Aimo annos kitaroita ja siihen päälle iso arsenaali biittejä saa allekirjoittaneen sydämen aina väpättämään ylimääräisiä kierroksia. Mutta jo heti heidän tuoreimman albumin aloituskappaleet “The Big Sleep” ja varsinkin “White Knuckle Mountains” kertovat hyvin selkokielisesti että Hadal on täysin erilainen tuotos kahteen aikaisempaan julkaisuun verrattuna. Nyt kitaroita on karsittu rankemmalla otteella pienempään osaan ja koneet ovat ottaneet tehokkaalla tavalla julkaisun haltuunsa eli tämähän on tanssilevy mutta ei ihan kuitenkaan. Levyä kuunnellessa tanssijalka kyllä nousee hetkittäin komeasti ylös mutta vähäisemmässä roolissa olevat kitarat nostaessaan päätään esiin, sitä vaistomaisesti edellisen levyn jälkivaikutuksesta istahtaa perselteen ottakseen pienen koulutuksen vastaan. Velcra on siis toden teolla ja hihoja käärityn rohkealla tavalla lähteneet uudistamaan tuotettaan – albumilta löytyy mm. häiriintyneitä drum and bass looppeja, raskaasti iskeviä industrial hakkaajia ja kuten edellisen julkaisun tapaan, jousiorkesteri tekee taas ystävällistä tuttavuutta äänimaailmaan ja erityisesti luovat näyttävän roolityön ehkäpä levyn sykähdyttävimmässä suorituksessa, “Dead End Lane”. Vaikkakin bändin soundi on tämän albumin myötä muuttunut (vielä) enemmän koneellisemmaksi, Hadalin läpi paistaa silti se tuttu ja turvallinen Velcra – kiitos bändin keulahahmon eli Jessi Freyn tunnistettavan vokaalin joka on myös kokenut levyn myötä sen samaisen muokkauksen. Tämä tarkoittaa sitä että kaikki raivokkaat huutamiset on tiputettu kokonaan pois ja nyt on keskitetty pelkästään puhtaaseen lauluun ja ehkäpä jopa seireenimäiseen houkutuksen tunteeseen. Minun pitää todeta tämä suoraan ja selkeästi. Huolimatta uudesta ja täysin erilaisesta tyylistä, Hadal ei missään nimessä ole huono levy. Päinvastoin. Jos jaksaa yrittää päästä alkuhämmennyksen ohitse, voi huomata että tämä on todellisuudessa se toinen kolikonpuoli Velcrasta. Sama koukuttava sävellyskynä toimii yhä ja tekee onnistuneesti taikatemppunsa vaikka studiossa työkaluja sekä työskentelytapaa on vaihdettu ja itse ääntä tuottava asearsenaali on kokenut 180 asteen käännöksen. Kuten edellisen albumin kanssa, Hadal kasvaa jokaisen kuuntelun jälkeen ja minä menen niinkin pitkälle tässä vertailussa että Between Force And Fate sai tästä julkaisusta arvoisensa vastakappaleen. Te voitte kiistellä siitä että kumpi on ying ja kumpi on yang.