Addiktioni, 41/2007

Murcof: Martes / Utopía (Ltd.Ed.) (2005)

Murcof: Martes / Utopía (Ltd.Ed.)Murcof (a.k.a. Fernando Corona) on meksikolainen tuottaja jonka omana spesiaaliteettina on yhdistellä nykypäivän minimalistisia elektronisia piirteitä ja eri vivahteisia alamuotoja klassisen soitannan moniulotteisiin sävyihin. Itse olen jo pidemmän aikaa eli lyhyestä ensikohtaamisesta asti pallotellut ja pyöritellyt päätöstä hänen ensimmäisen albumin ostamisen suhteen mutta kuten monen muunkin aikaisemman kokemuksen mukaan, aina on tullut jonkinlainen este suunnitelmilleni. Kun pari viikkoa sitten sattumalta näin että eräs kanadalainen levykauppa myi tätä vain Meksikossa saatavilla olevaa erikoispainosta hänen debyytistä, minä en yksinkertaisesti voinut enää kieltäytyä. Liian houkutteleva tarjous oli siis kyseessä. Eli… Tämä kyseinen painos sitoo kaksi Murcofin julkaisua yhteen ja samaan pakettiin joista ensimmäisenä kiekkona on tietenkin hänen debyyttinsä Martes (tosin sillä pienellä erotuksella että tässä on hieman uudelleen mukautettu raitajärjestys ja mukaan on myös ynnätty pari bonus biisiä) sekä toisena kiekkona on jonkin sortin hybridmäisenä remix-albumina ja neljän originaalin yhtenäisen tuotoksen yhteistyönä toimiva Utopía. Murcofin luoma kaava Martesilla alkaa hahmottumaan jo heti ensiminuuteilta – hidas liikehdintä käynnistyy yksinkertaisesta mikro-naksahduksesta tai solua näykkivästä pulssista kohoten vähäeleisyyden aallonharjalla tasaisempiin mittakaavoihin johon joko pianon herkkä vireys yhtyy ja/tai jousien tunnelmainen lainehtiminen lipuvat pimeydessä sykkivien kipinöiden seuraan. Homma hoituu myös nurinpäin käännettynä tässä herkästi toisiinsa takertuneessa symbioosissa ja välillä jopa ihmisyydestä ilmoittava hento vokaali saattaa tehdä tuttavuutta. Martes on siis selkeä kokonaisuus hämärtyvinä haaveina sekä heräilevinä aistimuksina tumman puhuvissa mielen kolkissa ja tuo näin ollen erittäin rauhallisen, pisaroina tihkuvan vastapainon tässä jopa paikoitellen hyperaktiivisesti ylireagoidusti tuotetussa elektronisen ja orgaanisuuden yhdistelmässä jota olen saanut todistaa (born under a bad star, anyone?). Martes on kaunis, mysteerimäisesti kääritty samettimainen paketti joka on samanaikaisesti vanhanaikainen sekä katseensa tulevaan tähyilevän moderni kokonaisuus yhdistäessään kaksi ääripäätä täysin uudella tavalla. Vaikka albumi nojautuu kahden jalan tukevalla askeleella siihen että se on selkeästi sample-pohjaisesti koostettu työ jossa vahvasti koneellisesti manipuloitu ympäristö tuo oman viileästi säväyttävän tunteen pintaan, ei voi kieltää etteikö tämä oli samalla teknillisesti upea taidonnäyte jossa liikutaan ambientin, glitchin ja minimalistisen technon välimaastoissa ilman minkäänlaista kompastelevaa kynnystä eri genrien välillä. Erinomainen päänavaus tältä mieheltä ettenkö sanoisi.

Kun ensimmäinen teos on noinkin erinomaisesti koostettu ja henkeäsalpaavan upea, juuri kuultu taso on tietenkin miltei automaattisesti aseteltu hyvinkin korkealle mutta onneksi Utopían originaalit teokset eivät onneksi jää kauaksi tuosta mitatusta määrityksestä. Utopía on tietenkin Martes albumille jonkinlainen pidennys ja parhaimmillaan saakin todistaa kymmenen minuutiksi kohoavilla vedoksilla joissa syvästi kaikuavat sellot ja yhä pidemmälle kurkottava sähköinen äänimaailmaa tuovat jonkin verran tuoreempaa pontta tähän juuri paljastettuun näkemykseen. Mutta mites on näiden remiksien laita? Osaavan tuottajan käsissä hyvin tehty remix laajenee uudella tavalla täysin erilaiseen horisonttiin ja tätä tosiaankin toivoin näiden uudelleenmiksausten suhteen mutta sen sijaan sainkin huomata että osa remikseista eivät tosin juurikaan eroa Murcofin omasta soundista – onko se sitten hyvä vai huono asia, rehellisesti sanottuna itse ainakin odotin jotain radikaalisemmalta kuulostavaa repäisyä. Jalostamalla samanlaista ideaa ilman minkäänlaista uutta näkemystä tuo ainakin heti mieleen että vieraileva tuottaja ei ole jaksanut panostaa omaan työhönsä. Onneksi levyltä löytyy myös näitä onnistumisia. Ainakin täysin ambientin alaisuuteen muunnetut näkemykset ovat askel oikeaan suuntaan – oli kyseessä sitten Deathprodin synkän puhuva ja jo miltei dark ambientia lähestyvä muunnos, Colleenin herkemmin asetellun ja selvästi feminiivisen lähestymistavan ylleensä saanut tai Faxin jalat maasta irroittava unimainen matka kohti tuntematonta päämäärää, kaikki kolme näyttävät omalla sarallaan että mihin tätä voi parhaimmillaan työstää. Mutta varsinaisesti jo sellainen hulluuden ja luovuuden häilyvällä rajalla pyörivän näkemyksen tuo esiin Kit Claytonin hyppivä glitch-hop hajoitus joka tuo herkästi mieleen Rubber Johnnyn vajaa-älyisen ääntelyn (Chris Cunninghamin ohjaama video, googleta ja pelkää pahinta) ja näin ollen on jo sellainen osoitus miten hyvin tämä musiikki taipuu mielipuolisen kätösissä.