Addiktioni, 37/2007 (Pt.1)

Urchin: Urchin (1999)

Urchin: UrchinKuten Ninja Tunes lanseeraa ehkäpä hivenen ylimielisesti joistakin artisteistaan että kuka tahansa pystyy teknareilla, vanhoilla jazz-levyillä ja uudelleen hashatuilla mutta kuitenkin puhkikuluineilla luupeille tekemään massan pohjalle vajoavaa tusinakamaa mutta todelliset lahjakkuudet nousevat kaiken tuon ylitse. Ehkäpä asia saattaa olla näin kun halutaan täsmentää perimmäistä syytä musiikin kirjoittamiseen eikä pyritä luoda sitä mielikuvaa että kaikki on todellisuudessa varas… hups – tai siis luvatta lainattua. Mutta joskus tuollainen elitistinen ajatusmaailma saattaa tuottaa sen tusinakaman sijaan ympäripyöreätä hevosenlannoitetta josta todellisuudessa kukaan muu ei välitä kuin muutama hassu ihminen siitä pienestä piiristä. Joskus on myös hyväksi ettei yritetä heti ensimmäisena asiana kurkottaa sinne korkeimmalle tasolle eli ei pyritä tekemään maailmaa mullistava ajatus vaan parannetaan jo aiemmin kuultua ja koettua kolmen askeleen harppauksella eteenpäin. Urchinin selftitled on aika selkeästi sellainen julkaisu joka ei yritä vavisuttaa kuuntelijan jalkojen alla olevaa vankkaa betoniperustusta mutta kun katse sopivasti välttää, vaivihkaasti vedetään se mahdollinen matto alta kun siihen tilaisuus saadaan. Urchin itse julkaisuna ei siis yritä haastaa trip-hop genren vakiintunutta vanhan koulukunnan soundia ja näin ollen turntablen välityksellä ohjatun toiminnan kautta hyödynnetään erinomaisesti ja sanoisinko jopa esimerkilliseen tapaan juuri näitä klisemäisiä koukkuja joissa tärkeimpänä on yksinkertaiset, kolkosti kalkahtavat biitit soljuvien bassojen kera kun samalla syötetään rapisevia sämplejä joko jazz-maailmasta tai vanhojen elokuvascoren jousi-instrumentien suorituksia hitaasti hämärtyvään ja alati kasvavan huuruisen tunnelman taustalle. Yksi onnistunein aspekti julkaisulla on se että Urchin ei kuulosta liian ylituotetulta eikä särmiä pois hiotulta kokonaisuudelta vaan se on ennemminkin vaistomaisesti DJ:n kätösissä etenevä ja mutta kuitenkin kokonaisuutena selkeästi aava ja miltei trippimäinen kokemus johon voi joko nojautua pehmeästi samalla kun pää alkaa nyökkäämään onnistuneesti vastaanotetun signaalin merkiksi tai toisena vaihtoehtona uppoutua silmät kiiinni albumin ytimessä vallitsevaan unimaiseen olotilaan. Ehdoton tutustumiskohde 90-luvun trip-hopista pitäville.