Addiktioni 46/12

DJ Shadow: Reconstructed | The Definitive DJ Shadow (2012)

DJ Shadow: Reconstructed | The Definitive DJ ShadowReconstructed | The Definitive DJ Shadow box-setti kerää sisuksiinsa neljä albumia, pari kokoelmaa, kaksi eri livesettiä CD- ja DVD-formaatissa sekä yhden 12″ remix-vinyylin. Maailmanlaajuisesti viidensadan kappaleen numeroitu ja artistin signeeraama painos on kerran elämässä oleva tarjoiltu mahdollisuus eikä tästä tulla tekemään uutta painosta. Ollaan siis siinä tutussa nopeat syövät hitaat mentaaliteetissa ja kylkeen laputettu 270 dollarin hinta pitää huolen siitä että kun tämä painos on löytänyt omistajansa, hinta alkaa luonnollisesti kohoamaan isompaan lukemaan. Reconstructed box-setin selkein kohokohta ja ensimmäisenä tietään raivaava päänavaus nimeltään Endtroducing….. (1996) on edelleenkin kuudentoista vuoden jälkeen klassikon maineeseen voideltu ja otteessaan yhä tehokkaasti puristava debyytti joka on mm. ollut ties kuinka monen 90-lukuun keskittyvän Top 100 listalla ja onhan se kieltämättä yksi tärkeimmistä levyistä elektronisen musiikin saralla joka pitäisi löytyä jokaisen itseään kunnioittavan keräilijän hyllystä. Albumi joka on kokonaisuudessaan tehty muista levyistä koostetuista sämpleistä luoden mieltä pyörittävän matkan trip-hopin ja hip-hopin kautta genrejä silppovaan, toisiinsa kerroksittain maalatun musikaalisuuden moniulotteiseen kerronnallisuuteen ja minkä johden albumista suorastaan huokuu syvä rakkaus ääntä kohtaan ja miten sitä hyödynnetään menneisyydestä kumpuvien luonnosten uudelleenjalostamiseen. Endtroducing….. on siis täydellinen täsmälaukaus mieheltä jota hän ei pysty missään vaiheessa uraansa ylittämään. Ja parasta tässä kai on se että artisti itsekin tietää sen eikä näin ollen yritä tehdä väkinäisesti tuotettua jatko-osaa. Ja sen kuulee heti seuraavalla julkaisulla.

Kuten Endtroducing….., onneksi myös The Private Press (2002) on musiikillisesti laaja kokonaisuus jossa hivuttaudutaan eri tyylisuunnissa ja tunteenkirjossa kiitettävästi ristiin rastiin. Tämä on myös selkeästi enemmän studio-albumimainen eli tässä tapauksessa DJ Shadow (a.k.a. Josh Davis) on huolellisesti rakentanut monet biiteistään itse eikä The Private Press näin ollen nojaudu niin paljon sämplepainoitteiseen työskentelyyn kuten hänen debyytti-albuminsa. Sinänsä hyvä veto koska se todistaa että hänellä on vinyylin pyörittämisen ohelle selkeästi ymmärrys musiikin säveltämisestä kuin myös omien ideoiden esiintuomisessa. The Outsider (2006) on jo sitten tyystin oma lukunsa miehen discografiassa. Se on jännä todistaa miten tämä albumi on kuudessa vuodessa muuntautunut vihatusta kuunneltavaan olomuotoon. Muistan edelleenkin sen hetken kun paljoa lupailevan intron jälkeen julkaisu paljastuikin miltei karikatyyriseksi versioksi miehen kymmenen vuotta aikaisemmasta kritiikistä nimeltään “Why Hip Hop Sucks In ’96” ja mitä pidemmälle albumi eteni, sitä vaan vajosi avuttomasti kauhun sävyttämään tunteeseen. Ehkä vuodet ovat tehneet tehtävänsä ja perinteisemman tuottaja-levyksi vangitusta äänimaailmasta alkaa löytämään niitä vähäisemmissä määrin olevia positiivisia puolia ja pakostakin ymmärtämään että vierailevat mikkiin räkijät yrittävät täydentää DJ Shadow’n luomaa soundia. Ei ole ensimmäinen kerta kun kuuntelutottumus tekee miltei ylitsepääsemättömän levyn suhteen jaloilleen laskeutuvan kuperkeikan. Viime vuonna julkaistu The Less You Know, The Better tulikin sitten täysin puun takaa. Tarkoitan sitä että tässä vaiheessa itselläni odotukset eivät olleet kummoiset ja sitä ei millään tasolla osannut odottaa tällaista suunnanmuutosta mieheltä. Äärimmäisimmillään The Less You Know, The Better on aggressiivinen. Se huutaa. Se kirkuu keuhkojen pohjasta. Kirjaimellisesti. Kitarat tuovat albumille hiuksia heiluttavan vauhdin tunteen kuin myös tyystin uudenlaista asennetta miehen musiikkia kohtaan. Albumi on myös jälleen oiva esimerkki siitä miten vaihtelevasti miehen musikaalinen tyyli osaa vaihdella yhden levyn aikana, rokahtavasta asenteesta funkymaiseen leijuntaan josta pudottaudutaan vahvaan kasarivaihteeseen ja lopulta huipentuen kauniiseen piano balladiin.

Valitettavasti se pakonomainen nillittämisen maku tulee siinä vaiheessa suuhun kun miettii että tästä box-setistä puuttuu yksi sun toinenkin tärkeää teos miehen alkupään urasta. Mo Wax levymerkin alaisuudessa julkaistuja singlejä kokoava Preemptive Strike sekä UNKLEn ensimmäinen julkaisu Psyence Fiction (jonka hän kirjoitti alusta loppuun asti) olisivat antaneet täydellisyyten hipovan täydennyksen tälle box-setille. Neljä albumia ovat kuitenkin kukin omalla tavallaan tutustumisen arvoisia antaen hyvän kuvauksen miehen värikkäästä urasta. Onko box-set kuitenkin käytetyn rahan arvoinen? On ja ei. Itselleni tämä paketti oli todellisuudessa karkea tekosyy hankkia kaksi edellistä albumia levyhyllyyn ja siinä ohella sai pari CD-levyllistä bonus-materiaalia jota ei ole muun kautta saatavilla. Rahalla saa myös oikeuden paukutella henkseleitä sen suhteen että tuollainen rajoitettu painos löytyy hyllystä. Eipä sillä muuta virkaa ole kun neljä albumia sekä miehen erinomaista livekuntoa esittelevä In Tune And On Time Live! DVD ovat saatavilla erikseen.

DJ Shadow: Border Crossing

Hänen edellinen kokeily hyphyn parissa oli kieltämättä aikamoista itsensä jalkaan ampumista minkä johdosta “The Less You Know, The Better” ei ollut mitenkään odotuslistan kärjessä. Kaukana siitä mutta onneksi itse julkaisu kuitenkin osoittautui odotettua paremmaksi. Erilaista, raivokasta mutta kuitenkin DJ Shadow’n tyylistä biittivelhoilua kuitenkaan sortumatta Endtroducing kopiontiin koska täydellisyyttä on turha alkaa replikoimaan. Niin, tämä(kin) levy pitäisi siis vihdoista viimein hankkia.

Addiktioni 21/12

Amon Tobin: Amon Tobin (2012)

Amon TobinVuodesta 1995 lähtien Cujo aliaksen kautta uransa käynnistänyt Amon Tobin on harvinaislaatuisempia artisteja joihin titteli “audio-chef” pätee täydellisesti. Hän osaa viipaloida, paloitella, leikellä ja uudelleenasetella sämpleja ja looppeja kuin myös rakentaa hyvinkin yksityiskohtaisesti sykähteleviä äänimaisemia jotka parhaimmillaan tuovat ennenkuulemattomia elämyksiä ja ideoita. Hän siis pystyy luomaan ja kulkemaan samanaikaisesti monta askelta muita tuottajia edellä minkä johdosta hänen ehdottomasti parhampiin ominaisuuksiin lukeutuu kyltymätön kyky uudistautua ja viime vuosien aikana vieläpä sen verran radikaalisesti josta ei jää edes mitään jälkikaukuja edellisiin töihin. Hänen tuorein julkaisu ISAM on kiistaton esimerkki siinä ja minä myönnän jo heti ensimmäisenä sen että kyseinen julkaisu sijoittunee siihen miltei ylitsepääsemättömän kategoriaan hänen musiikissaan jossa edelleenkin yritän ymmärtää albumin ytimessä vallitsevaa ns. nichea. Vaikea mutta monisyinen ja rajoja rikkoja albumi on siis kyseessä mutta eikös se ole tapana että lahjakkaat artistit eivät aina välttämättä päästä kuuntelijoitaan helpolla. Hänen moniulotteisessa discografiassa on kaksi julkaisua joiden pariin itse palaan aina jossain vaiheessa miltei pakonomaisesti. Cujon Adventures In Foam on edelleenkin yli viidentoista vuoden jälkeen hyvin näpsäkästi muovailtu drum and bass/downtempo jammailu-työ joka pysyy vielä genren osalta peruspaleteissa eikä rupea helistelemään haastellisuuden perään. Toinen on hänen työstämä Splinter Cell: Chaos Theoryn soundtrack joka oli meikäläisen ensimmäinen kosketus miehen musiikkin ja se mikä edelleenkin tekee tuosta levystä hänen täydellisesti muotoillun työn on hänen onnistuminen synkänpuhuvan, drum and bassiin pohjautuvan äänipaletin viemisessä kuvaa ja ääntä yhdistävään maailmaan kuitenkaan menettämättä omaa tinkimätöntä persoonallisuutta ja älykkyyttä.

Tämä maanantaina virallisesti julkaistu omaa nimeä kantava box-set ei kuitenkaan ole sellainen perinteinen best-of kokoelma vaan se on ensisijaisesti hc-faneille suunnattu paketti johon mies on selkeästi halunnut kasata kaikki ylimääräiset sävellystyöt jotka eivät sovellu albumi-formaattiin ja siinä ohella kerätä pääasiallisesti uuden albumin liittyvät sivumateriaalit yhden julkaisun alle. Ja miten hurmaavan oloinen paketti se suorastaan onkaan. 4000 kappaleeseen rajoitettu painos sisältää seitsemän CD:tä joiden sisältönä on mm. viimeisimmän levyn live-versio, alunperin omilla nettisivuillaan digitaalisessa muodossa julkaistu Monthly Joints sarja, scoreja video-peleihin ja muille medioille, remiksejä, arkistosta kaivettuja harvinaisuuksia, ennen-julkaisemattomia raitoja, dub plateja kuin myös The London Metropolitan Orchestran tulkintaa hänen musiikista. Kun siihen vielä lyödään 2 DVD:tä ja kuusi kymmenentuuman vinyyliä (sisältäen mm. Taxidermia scoren), paketista alkaa löytymään yli kymmeneksi tunniksi kuunneltavaa. Viimeisen silauksen kokonaisuudelle luo ehdottomasti pulttien varaan rakennettu tukeva kiinnitysratkaisu. Kieltämättä Plastikmanin mahtavan ja miltei kaiken yksien kansien väliin kootun box-setin jälkeen tästä ei ikävä kyllä kuitenkaan huoku samanlaista viimeiseen asti huoliteltua kokonaisuutta. Ei ainakaan musiikin suhteen. Lukuunottamatta Taxidermiaa, score-työt ovat liiankin toisistaan irrallisia eikä niistä oikein anneta sen kummempaa selitystä että mikä niiden alkuperä oikein on. Toisena seikkana ärsyttää se että muiden artistin tekemät remiksaukset keskittyvät vain ja ainoastaan ISAM albumin materiaaliin. Olisivat edes vastapainoksi laittaneet uudelleenmuokattuja raitoja muilta albumeilta sillä pahimmillaan ISAMin vaikealuonteisuus ei taivu ymmärrystä vailla olevan perus-dubstep tuottajan käsissä kuin sottaiseksi tuherteluksi. Toisaalta sitten kun vieraileva tuottaja onnistuu luontevasti hommassaan, käsissämme on parhaimmillaan Bibion kaltainen riisuttu muunnos akustiseksi harmoniaksi jossa on myös syvällisempi merkitys. Muutenkin vastapainona yllätyin hieman kun box-setin aloittava live-CD onnistui aukaisemaan hieman lisää tuota ISAM albumin moniulotteista ja sisäkorvaa häiritsevää äänimaailmaa. Toivon mukaan myös itse emo-albumi alkaa jossain vaiheessa aukenemaan kunnolla mutta tunnetusti se vaan vaatii sitä aikaa ja panostusta kuuntelemiseen. Harvinaisuuksien seasta täytyy ehdottomasti mainita “Angel Of Theft”, bootlegattu breakcore mashup-versio Slayerin “Angel Of Death” ja “Raining Blood” kappaleista jota Amon Tobin on käyttänyt live-setissään täsmäpommituksen roolissa.

Mutta mutta… Mitä tästä nyt voisi sanoa ristiriitaisten tunteiden keskellä? Varmaan sen että Amon Tobin on upeasti ja huolitellusti työstetty fyysinen astia jonka todelliseen sisältöön on kuitenkin onnistuttu hukkaamaan mahdollista potenttiaalia.

Addiktioni 07/12

Saltillo: Monocyte (2012)

Saltillo: MonocyteSaltillon debyytti Ganglion kuuden vuoden takaa oli näitä raikkaita tuulahduksia trip-hopin ja muutenkin elektronisen musiikin maailmassa jossa mm. avarakatseisesti rakennetut jousisoittimet ja banjon yllättävä olemus kaiversivat tunnelmaan syvät, miltei elokuvamaisesti peilaavat jäljet. Julkaisu oli muutenkin selkeästi sen vuoden kohokohtia albumirintamalla, ainakin omalla pyörivällä levylautasella. Meni kuitenkin hieman pidempi tovi tunnetusti aina niin vaikean toisen albumin julkaisemisessa ja nyt kun se vihdoinkin on tullut ulos, varsinkin ensimmäisen kuuntelun aikana voi huomata monen asian saaneen uudempaa kuin myös paljon painostavamman synkempää sävyä ylleensä. Soundillisesti ollaan siis hyvin pitkälti debyytin kaltaisen työstötavan äärellä mutta tätä perkussioista ja jousipatteristosta voimaansa saavaa äänimattoa ovat muuttaneet sellainen pieni fakta että Monocyte on itseasiassa soundtrack-levy samaa nimeä kantavalle sarjakuvalle jonka Saltillon takana oleva mies, Menton J. Matthews III a.k.a. Menton3, on ollut myös kuvittamassa. Itse vain sivun, kaksi nähneenä en voi sanoa juurikaan mitään sarjakuvan luonteesta mutta pelkästään kuvituksen futuristinen ja goottimainen ilme on hyvin omaperäinen jota myös eri arvostelut ovat jaksaneet hehkuttaa täyteläästi.

Albumin introna toimiva “Abeo” langettaa varsin nopeasti pelkoa ja kaaosta maalailevan maailmanlopun ylleensä ja sitä väistämättäkin alkaa huomaamaan kappaleiden kulkiessaan korvien ohitse että kuinka raskaammin itseään ilmentävä teos Saltillon toinen julkaisu todellisuudessa on. Monocyte ritisee, rätisee, hyppelee rauhattomasti ja muutenkin signahtelee vääristelevästi korruptunoituneen kaltaisesti minkä johdosta Saltillon soundi saa megalomaanisen painon taakseensa. Monocyte kuitenkin jakaa ja kukoistaen tuo taas paljon samankaltaisia elementtejä mitä oli jo voimakkaassa debyytissä, kuten esim. albumin tematiikkaa hämmentävästi kokoavat puhesämplet joiden todellisuuden perää on nyt vielä vaikeampi hahmottaa, varsinkin kun sarjakuvan taustatarina on tyystin pimennossa ja väistämättä luo sellaisen kyselevän olotilan että onko noi sämplet juuri valittu sarjakuvaan viittaavien asioiden takia vai jatkaen Ganglion albumilla jatkunutta kieroutunutta huumoria. Vaikka soundillisesti ollaan siis lähdetty kulkemaan rohkeasti uusiin toimintalueisiin, yhden asian suhteen kuitenkin koin pettymyksen. Vokaaliraidat. Tarkoitan siis sitä että albumilla on tällä kertaa vain kaksi varsinaista vokaaliraitaa (“If Wishes Were Catholics” ja “Veil”) sisältävää teosta minkä vähäinen määrä vähentää julkaisun humaanista tunneskaalaa mutta toisaalta tämä ratkaisu lisää terävämmin vaikutelmaa soundillisesti luodusta luhistumisesta. Kyllähän Monocyte on kuitenkin selkeästi Saltillo albumi henkeen ja vereen ja erittäin toimiva jatko mutta huomattavasti kokeellisemman ja uhkaavamman olomuodon omaavana tuotoksena sekä vinksahtaneen päin kallellaan olevan tunnelman takia se vaatii hieman totuttelua. Jos totta puhutaan, mielummin laitan Saltillon debyytin soimaan jos olen liikkeellä ja säästän tämän albumin enemmän tuon yön pimeille ja hiljaisille hetkille.

Lamb: Gorecki (Live At Glastonbury 2003)

Addiktioni 47/11

Michael McCann: Deus Ex: Human Revolution (Original Soundtrack) (2011)

Michael McCann: Deus Ex: Human Revolution OSTAlkuperäinen, vuonna 2000 julkaistu Deus Ex on yksi näistä modernin PC-pelien merkittävistä tiennäyttäjistä joka jonkun mainitessaan miltei aina automaattisesti nostattaa sellaisen sisäisesti lämmittävän fiiliksen. Vaikka pelissä on kuitenkin nykypäivän silminä katsottuna paljon puutteita, Deus Ex:n sisäänsä kaappaavaa immersio on kuitenkin vakuuttavimmista asiosta joka on edelleenkin vahvasti voimissaan. Yksi syy sille on yli 260 erinäistä ympäristöönsä reagoivaa musikaallista cueta jotka luovat testamenttimaisen näytön sille miten suuruudenhulluudelta vaikuttava sävellystyö tuo kuitenkin mukanaan yhtenäisen linjauksen vahvistaen peliä kuljettavaa tarinaa ja sen luomaa maailmaa. Totta puhuen, kolme vuotta myöhemmin julkaistu jatko-osa, Deus Ex: Invisible War, ei ollut huono peli mutta konsoleita varten tyhmennetty pelimekaniikka karsi siitä niin paljon lihaa ympäriltä minkä johdosta se ei vaan nimestä huolimatta tuntunut millään tasolla todelliselta Deus Ex peliltä. Vuonna 2007 ilmoitettiin että Deus Ex saisi uuden jatko-osan, mikä tietenkin toi edellisen pelin myötä tulleet pelot takaisin pintaan mutta toivoen kuitenkin että peli lunastaisi kaiken odotuksen mitä jatko-osalta halutaan. Kun Deus Ex: Human Revolutionia pääsi neljä vuotta myöhemmin vihdosta viimein itse pelaamaan omien käsiensä kautta, kyllähän se tuli varsin nopeasti esiin että tätä peliä oli työstetty selkeästi rakkaudella ja kunnioituksella alkuperäistä peliä kohtaan, tosin mitä nyt hampaat irvessä pakkosyötettyjä ja pahasti rampautettuja pomotaisteluja sekä liiankin virtaviivaistettua loppukohtaista lukuunottamatta. Pienistä vioista huolimatta, pelin kylkeen on kuitenkin lyöty monet kerrat Game Of The Year tarra.

Michael McCannin säveltämä musiikki ansaitsee myös kaiken ansaitsemansa kehun ollessaan täysin omilla jaloillaan seisova, futuristisen tunnelman omaava moniulotteinen score jota selkeästi on inspiroinut mm. 80-luvulta lähtien pioneerityöksi luokiteltavat elektronisesti työstetyt sci-fi soundtrackit joiden äänimaisemallisia ideoita on muokattu ja päivitetty monta pykälää ylemmäksi nykyaikaisempaan ja sanoisinko jopa 2000-luvun hektisemmin tarjoiltuun äänipalettiin jatkaen myös kiitettävästi alkuperäisen Deus Ex:n tapaan massiivisella ja monipuolisella linjauksella. Kuten julkaisun kansilehdykkään printattu teksti itse säveltäjältä osaa kertoa lyhyesti, peliin oli alunperin tehty miltei 200 cueta joista 50 valittiin tätä julkaisua varten uudelleensovittaen ne 25 cuen mittaiseksi kokonaisuudeksi jonka pitäisi tehdä yhtenäisen läpileikkauksen pelin aikana koettuun tunnelmaan tuoden esiin pääasiallisesti ne tärkeimmät musikaalliset hetket. Vaikka sitä kuinka monta kertaa katsoisi kuvaruudulta pelin alkutekstejä (toisin sanoen kuunnellen sen aikana soivaa “Opening Credits” cueta), silti se edelleenkin tuo toivotunlaiset kylmänväreet ihon pintaan kun musiikki, dialogi, leikkauspöydällä makaavan miehen kamppailu elämästä ja lääketieteelliset kuvat yhdistettynä luovat jyskyttävästi ja voimakkaasti lävistävän latauksen jota ei ole nähnyt edes elokuvissa pitkään aikaan.

Deus Ex: Human Revolution on siis henkeen ja vereen asti työstetty eeppinen matka analogisten humisevien syntikoiden ja pulssahtelevasti sykkivän ambientin syövereihin jonka skaalaa venyttävät ja täydentävät nykypäivänä jo perusluonteeseen kuuluvat mausteeksi ripotellut jousisoittimet, korvia hivelevät ja enemmän harmonisempaa liitelyä mukanaan tuovat naisvokalistien väreilevästi esiintulevat tunteenkirjot kuin myös orientaalit vaikutukset jotka kuuluvat selkeästi Singaporessa tapahtuvien juonenkuljetuksien aikana. Eräs toinen seikka mikä Deus Ex: Human Revolution scoressa suorastaan tulee alleviivaten esiin on erinäisesti ohjelmoidut perkussiot johon on myös nähty huomattavan paljon vaivaa että ne luovat monivivahteisen, yksityiskohtaisesti muokatun rikkaan kirjon ja loppupeleissä myös syventäen pelin ylle luotua tarinankuljetusta antaen tietyille paikoille hyvinkin persoonallisen luonteenpiirteen – alkaen breakbeatin intensiivisestä olemuksesta ja onnistuneesti hypähtäen edes hetkeksi aikaa täydellisesti täysin genrestä toiseen, esim. liukasliikkeisen progressiiviseen housen pariin (“Hung Hua Brothel”) tai “The Hive” klubilla kuultavaan jo hivenen syvällisesti kallellaan päin olevan tumman trip-hopin kosteasti hengittävään maailmaan.

Toisin sanoen, Deus Ex: Human Revolution sisältää siis monia tunteita herättäviä ja niitä uudelleen nostattavia hetkiä joista tämä 67 minuutin mittaisena työnä onnistuu tarjoamaan ne elintärkeimmät sävellykset. Kuten monen muunkin soundtrack rintamalla olevan julkaisun suhteen, ainoa ikävä murheenkryyni on se että tämä ei kuitenkaan ole kaiken kattava tai edes kahden CD:n mittaisena tarjoiltu työ mutta julkaistu score hoitaa kuitenkin työnsä kiitettävän tyylikkäästi loppuun asti ja siinä samalla raivaten itsensä isolla ryminällä pelisoundtrackien kärkikastiin.

Lacunae: The Loneliness Of Lovers

Hidden Orchestra: Wandering (Live)

The Chemical Brothers: Where Do I Begin

Ei ole krapula, muuten vaan pää on täynnä ajatuksia.

Massive Attack: Unfinished Sympathy

Jotenkin tämä biisi on lähtenyt soimaan päässä viime päivinä. Yrittääköhän alitajunta sanoa jotain.

DJ Shadow: Blood On The Motorway (Live)

In Tune And On Time live-DVD:ltä. Yksinkertaisesti sanottuna yksi DJ Shadow’n hienoimmista teoksista ja vieläpä hieman aliarvostetulta toiselta albumilta.

Mezzanine arvostus

Vuonna 1998 julkaistiin trip-hop pioneeri Massive Attackin kolmas albumi, Mezzanine, joka keräsi hyviä arvosteluja ympäri maailmaa ja IMHO on yhä edelleenkin heidän paras työ. Jo ensimmäiset vajottavasti takertuvat nuotit kertovat että levyn pääasiallinen tunnelma tulee olemaan synkkä, melankolinen, syvästi riipaiseva ja parhaimmillaan kuitenkin räiskyvästi maalaileva jossa levittäydytään trippimäisesti monelle eri tasolle. Albumin aloittava “Angel” ottaa siis kuuntelijan tehokkaasti haltuunsa ja tätä biisiä voi tänäkin päivänä kutsua mullistavaksi. Hitaasti etenevä mutta erittäin raskaasti painotettu työ jossa sähkökitaran särisevästi elehtivä ominaisuus pistää aivot raksuttamaan sen merkiksi ettei tällaista mahdotonta kombinaatioita elektronisessa musiikissa pystytä luomaan. Mutta Massive Attack onnistui siinä sata prosenttisesti ja tuossa edessäni se nyt väreilee. “Risingson” luikertelee edelleenkin paranoidisen epämiellyttävillä alueilla ja videosta palkittu “Teardrop” toimii yhä vaikkakin se on vuosien varrella kulutettu tehokkaasti loppuun. “Inertia Creeps” asentelee jo hivenen psykedeelisesti verhoutuvan vivahteen ylleensä ja muutenkin albumi onnistuu tarjoilemaan erilaisia vivahteita tämän mustan paletin alaisuudessa.

Niin… Yritän siis sanoa että kuuntelin tällä viikolla taas pitkästä aikaa tätä albumia työmatkoillani ja yksinkertainen “whauh” reaktio on yhä edelleen se ensimmäinen toteamus tästä julkaisusta ja tässä on vasta nämä singlenä julkaistut kappaleet. Yksi 90-luvun hienoimmista albumeista. Ehdottomasti.

Angel

Risingson

Teardrop

Inertia Creeps