Addiktioni 38/09

Clinton Shorter: District 9 (Original Soundtrack) (2009)

Clinton Shorter: District 9 OSTAina silloin tällöin elokuvateollisuudesta pulpahtaa District 9:n kaltainen pieni-suuri elokuva joka osaa positiivisesti tuoda esiin myös sitä puolta Hollywoodista jossa katsojan silmien eteen ei paiskota Michael Bayn röyhkeää mielenlävistämistä aivottomilla käsikirjoituksella ja viagran avulla kovennettua cgi-kohtauksia. Ehei, District 9 osoitti erinomaisesti taas että myös suurelle yleisölle tuntematon ohjaaja jolla on hyvä taustajoukko voi tehdä täysin mieleisensä sci-fi elokuvan joka näyttää teknillisesti hyvältä ja on toteutukseltaan moderni, tarinaltaan liikuttavan tuore ja viimeistelty kokonaisuus onnistuu tietenkin lopulta räjäyttämään katsojan mielen. Dokumentaarisen ja perinteisen elokuvakerronnan välimaastossa majaileva tarina osasi yhdistellä monia pieniä palasi hienosti yhteen kuten alien-rodun ja heidän teknologian jota kuitenkin ihmiset eivät voineet käyttää ja näin ollen tuoden esiin ihmisyyden negatiiviset puolet – rasismin, röyhkeyden, vallanhimon ja väkivaltaisuuden. Myös elokuvalle varta vasten sävelletty score sopii millin tarkkuudella tähän yksityiskohtia huokuvaan kokonaisuuteen. Julkaisun aloittava “District 9” eli toisin sanoen elokuvan pääteemaa maalaileva cue osaa korostaa elokuvan afrikkalaisuutta juuri oikealla tavalla – tuoden mukanaan Alpha Yaya Diallon tulkitseman tumman ja kimeähkön afrikkalaisäänen joka toimii yhtenä scorea kannattelevista tukipilareista. Pääteeman käynnistyessään, hienovaraisesti koostetut ambient-tekstuurit leviävät maton kaltaisesti juuri hetki sitten ensikosketuksen saadun vokaalin kera samalla kun horisontissa alkaa hiljalleen kohoamaan jousi- ja puhallinsointinten väreilevästi esiintuotu vaimea tunnelma joka lopulta kasvaa eteenpäin puskevaksi voimaksi. Kuitenkin heti ensimmäisestä cuesta lähtien taustalla kuulee erilaiset vaikuttimet joista päällimmäisenä tulee mieleen Hans Zimmerin vuoden 2002:n työ, Black Hawk Down, jossa käytettiin onnistuneesti samanlaista afrikkalaista tulkintaa vokaalien ja soitinten muodossa. En tiedä sitten että onko Hans Zimmer ollut suurempikin katseenkääntäjä Clinton Shorterin omassa kuuntelukokemuksessa sillä “Exosuit” cuen lähtiessään soimaan enemmälti vaistomaisesti tulee myös viime vuoden rahasammon eli The Dark Knightin tummanpuhuva fiilis ylle kun kohti taivasta siivekkäästi harppovat jouset ja massiivisuuden tunnetta esiin tuovat perkussiot yhtyvät toisiinsa ohjaten äänivirtaa vieläkin suuremmaksi vyörytykseksi. Afrikkalaisuutta tuodaan muutenkin hyvin paljon esiin erilaisten eksoottisten jousisoitinten ja rumpujen kautta joka lopulta huipentuu “Wikus Is Still Running” cueen josta suoranaisesti muodostuu rytmisten tribaali-soitinten rokkaava päänäyttämö.

Parhaimmillaan District 9:n soundtrack on kuin luotijuna – tarjoten ääripäässään maltillisia ambient hetkiä joka osaa kiihdyttää itsensä varsin nopeasti tunnelmaa pumppaavaksi high-motion action scoreksi kaapaten mukaansa vahvasti etnisyydellä maustettua makua ja lopulta jättäen kuuntelijan suorastaan haukkomaan henkeään. Kolmekymmentä minuuttia menee nopeasti pitkin raidetta ja perille päästyään sitä kyselee hieman hölmistyneenä että tässäkö se kaiken kaikkiaan sitten lopulta oli. Kuten sanoin, score sopii itse elokuvaan millin tarkkuudella upotettuna ja kotona pelkästään kuuntelu olosuhteissakin julkaisu onnistuu lunastamaan toimivuutensa mutta automaattisesti sitä jää miettimaan että jotain jäi uupumaan ja sen myötä kaipaa pakonomaisesti enemmän.

Addiktioni 43/08

Paul Haslinger: Sleeper Cell: American Terror (Original Soundtrack) (2007)

Paul Haslinger: Sleeper Cell: American Terror OSTTämä menee nyt hieman nurinkurisesti itselläni, toisin sanoen perse edellä puuhun edetään taas. Olen siis tässä pidemmän aikaa toivonut että jossain päin maailmaa pulpahtaisi esiin Sleeper Cellin ensimmäisen tuotantokauden originaali score – ihan vaan Paul Haslingerin tuotannosta pitävänä sekä siitä miten vakuuttavasti musiikki syvensi tarinaa tässä sarjassa ja unohtamatta tietenkään sarjan paniikinomaista kauhua maalaavaa pääteemaa joka suorastaan naulasi silmät televisioon kiinni heti ensimmäisella katselukerralla. Ikävä kyllä juuri minkäänlaista fysikaalista versiota ei ole näkynyt mutta tuossa taannoin huomasin että mm. Amazonissa olisi myytävänä Sleeper Cellin toisen tuotantokauden score digitaalisena kopiona. Pakkohan se oli lopulta hankittava (amerikkalaisen välikäden kautta) mutta se mikä tästä lopulta tekee aiemmin mainitsemani nurinkurisen kokemuksen on se etten ole nähnyt toista kautta tästä sarjasta. Noh, hypätään taas hetkeksi aikaa pelkästään soundin maailmaan ja yritetään pärjätä pelkän mielikuvituksen kanssa. Hankitaan DVD-boksi sitten paremmalla ajalla. Kuten Sleeper Cellin ensimmäisen tuotantokauden musiikki, myös Sleeper Cell: American Terror jatkaa onnistuneesti käyttäen samoja aihioita. Puhutaan siis musiikillisesti jossa perinteinen elokuvamainen modernin klassinen luo sen vankan pohjan jonka päälle aletaan kasaamaan erinäisiä kerroksia jotka alkavat nivoutumaan ja sekoittumaan toisiinsa esimerkillisellä tavalla – arabialaiset rumpu- sekä jousisoittimet joiden kumiseva kolina ja viiltävä värinä suorastaan antavat sellaisen temperamenttisen sysäyksen esimerkkinä siitä että ollaan tuntemattomien mutta vaarallisten voimien kanssa tekemisessä samalla kun scoren keskellä vankasti soljuva elektronisesti tuotettu äänimaailma jonka keinuva liikehdintä parhaimmillaan lisää adrenaliinipitoista hurmosta kokonaisuuteen (“Dot Murder”). Itämaisesti korostuvat tunnelmalliset vokaalit vahvistavat liitoksia entisestään ja viimeisen silauksen antavat kitaran kautta kammetut ratkaisut jotka parhaimmillaan onnistuvat muuntamaan tätä konseptia kahteenkiin eri suuntaan levittäytyen seesteisen hämärästä ympäristöstä (“The Long Goodbye”, “Dreams Of Better Days”) in-your-face tyyliseen yhteenottoon (“Harbor Delivery”). Julkaisun vallitsevasta monen elementin symbioosimaisesta käyttäytymisestä huolimatta score osaa myös irtautua hetkeksi itselleen luoduista raameistaan joista levyn aloittava “Supreme Love” on yksi erinomainen esimerkki yllättävästä hypystä. Kyseinen teos kuulostaa jo heti jokseenkin tutulta, en ole täysin varma että oliko tämä jo ensimmäisessä tuotantokaudessa mukana mutta ainakin 90-luvun kaltainen Bristol-henkiseen trip-hop formaattiin käärittynä tämä suorastaan huokuu Massive Attackin jalanjäljissä kulkevana työnä. Erityisesti miten kaikki soittimet ja vokaalit maalataan esiin tässä teoksessa tuovat väistämättäkin selkeän rinnastuksen ja referenssipisteen kohti Mezzanine albumia. Mutta mutta… Scoren erinomaisesti ylläpidetystä luonteesta sekä rikkaasti esiintuodusta toteutuksesta huolimatta, loppupeleissä minkä takia tämä score alkaa saada epätasaisesti huojuvaa liikehdintää alleensa on se puuttuva palanen joka myöskin osoittautuu tärkeimmäksi osaseksi. Pääteema loistaa siis poissaolollaan jonka johdosta score tuntuu pahimmillaan työltä jonka yksi neljästä kannattelevasta jalasta amputoitu irti ja näin ollen pysyy juuri ja juuri pystyssä.

Addiktioni, 18/2007 (Pt.4)

Bear McCreary: Battlestar Galactica Season 2 (Original Soundtrack) (2006)

Bear McCreary: Battlestar Galactica Season 2 OSTAlkuperäinen sci-fi tv-sarja 70-luvulta on kieltämättä aikamoista kulttikamaa jossa tiimalasin hiekka kultaa muistot nopeammin kuin masternauhat ehtivät hapettumaan mutta vasta tämä uudelleenlämmitetty ja radikaalisella tavalla henkiin herätetty teos jossa Cylonit saatiin näyttämään inhimillisimmiltä ja vielä enemmän vaarallisilta skinjobeilta, sai lopultakin imettyä allekirjoittaneen tehokkaasti mukaansa. Battlestar Galactica on myös yksi näistä sarjoista jonka jaksot katson heti kun ne on näytetty tuolla rapakon takana. Tarinahan on edelleenkin se sama eli siis ihmiskunnan rippeet on taas pakosalla ja heidän ainoa jäljellä oleva puolustuskeino on julmetun iso Battlestar luokan sota-alus Cylonien ylivoimaa vastaan. Tämän johdosta pääsäveltäjän Bear McCrearyn käsistä lähtöisin oleva musiikki on myös siinä mielessä erinomaista että se on lukemattomien lyömäsoitinten ja tribalmaisten perkussioiden avustuksella hyvinkin paljon militaarista johon sekoitetaan tehokkaasti tunteita ja jopa sarjassa viljeltyjen viittauksien mukaisesti mystiikkaa sekä omaa uskontoaan ja näin ollen onnistuu kuvaamaan sarjan tunnelmaa lähietäisyydeltä. Niin… sanoinko tunteita? Mitäs tässä toisessa kaudessa tapahtuikaan, jatkuvan pakenemisen lisäksi? Taisi olla jonkin sortin valtataistelua presidenttiydestä, syöpä joka miltei nujersi Roslinin, arvovaltojan yhteentörmäämistä myös armeijan omissa harmaissa kun Galactican rinnalle tuli yllättäen toinen alus ja tietenkään unohtamatta sitä pahinta uhkaa eli Cylonit jotka tarjoilevat omat päätä sekoittavat tarinansa jumalastaan ja miten kaikki on jo kirjoitettu etukäteen. Eli loppupeleissä tämän toisen kauden soundtrackin 23 kappaletta tarjoavat ja ilmaisevat tätä tunteenkirjoa laidasta laitaan.

Soundtrackin parhaimmat hetket tulevat vastaan kahdessa vähän päälle kahdeksan minuutin cuessa joista ensimmäinen on kauden viimeisimpiin jaksoihin osuva eeppinen “Something Dark Is Coming”. Erityisesti hivenen ambientmaisen rungon päälle nivotut mutta selkeästi omilla liikeradoilla elehtivät basso ja kitara herättelevät vaistomaisesti sitä selkäytimessä sykkivää tunnetta että jotain on todellakin tulossa ja tässä miltei yhdeksässä minuutissa on täydellinen lataus odottavaa tunnelmaa. Toinen päälle kahdeksan minuutin työtä edustaa “Prelude To War” jossa kuljetaan selvästi sotaisan luonteen äärellä ja napakasti iskevän tahdin varjossa mutta kyseinen cue tuo jotenkin eriskummallisen mielleyhtymän kautta sellaisen metaforamaisen kuvan päähäni jossa kaksi ihmistä tanssii keskellä tanssilattiaa kuin tietäen että tämä saattaisi olla heidän viimeinen yhdessäolo. En tiedä mistä tämä oikein juolahtaa päähäni mutta se kuvastaa erinomaisesti tätä kiihkeästi välittyvää tunnelmaa kun valmistaudutaan siihen joka kerta vaaralliseen yhteenottoon. Näiden lisäksi omat suosikkini ovat mm. “Escape To The Farm” ja “Blackmarket” joissa syvän itämaiset vaikuttimet voi kuulla parhaiten ja erityisesti jälkimmäinen kappale edustaa jopa rankempaa rockmaista riffittelyä herra McCrearyn sävelkynästä. Juuri ennen “Something Dark…” cueta soiva “Lords Of Kobol” on myös yksi julkaisun kohokohdista jossa herkän ja kauniin ihmisvokaalin välityksellä sekä elektronisten padi iskujen ja rockin yhdistelmänä tuo lisää mystisyyttä mukaan ja ennenkaikkea muistuttaa siitä että mistä tästä on loppujen lopuksi kyse. Ihmisyydestä. Tämä on ehkäpä se syy miksi pidän “Main Titlesta” joka on suoraan sanottuna yksi upeimmista aloituksista mikä on ollut sci-fi sarjoissa mutta itse CD:llä 45 sekunnin rääpäleenä tarjottuna, se vaan tuntuu niin mitättömältä mutta pakkohan se on tänne sisällyttää. Mitä muuta tähän voi lisätä kuin että hyvä sarja ja loistava soundtrack.

Musiikkia, viikko 06/2006. Part 2

Squaremeter: Aswad (2004)

Squaremeter: AswadInnovatiivisuus. Se on erittäin hyvä sana kuvaamaan Squaremeterin Aswad albumia. Taas olin siinä tilassa että kuuntelin viikon verran tätä albumia silmät ja korvat auki sekä valmistauduin ottamaan avoimin mielin vastaan mitä uskomattomimpiä yhdistelmiä kahdesta täysin eri maailmasta. Squaremeter a.k.a. Mathis Mootz on luonut Aswad albumilla melodisesti vahvaa ja elektronisesti tuotettua hypnoottisesti häiriintynyttä ambientia johon on sekoitettu mm. erilaisia etnistä jousisoittimia ja vokaaleja jotka kaikuavat syvistä arabimaista. Ja kyllä. Tässä on konsepti joka toimii yllättävän hyvin. Albumia kuunnellessa muutama kappale nousivat nopeasti omiksi suosikeikseni. Esim. Imsak, albumin nimikkokappale sekä Tahat, josta tulee mieleen eräs Hardfloorin remix jossa käytettiin samanlailla hyväksi monsterimaista acid-melodiaa ja hidasta rummuttelua. Se on vaan yksinkertaisesti sellainen headbangeri jonka aikana pää alkaa notkumaan eteen ja taakse. Sille ei vaan mahda mitään. Sen sijaan Faregh ei päästä kuuntelijaa helpolla. Päämelodia pyörii metallimaisessa kurvissa eikä sekään auta kun miesvokaali, etniset soittimet ja konerummut heitetään tuohon pyöritykseen. Siinä vaan toivoo että saa jostakin tukevasti kiinni ja pysyy mukana matkassa. Kefaya kappaletta ympäröi hidas, scifimäinen fiilis joka räjähtää puolessa välissä käsiin ja muuntautuu Juno Reactorimaiseksi rymistelyksi. Tämän johdosta se ehkä kuulostaakin siltä että tämä olisi joku mysteerinen kappale joka on kadonnut jostain Matrix soundtrackista. Aswad on mahtava kokonaisuus alusta loppuun asti joka lyö tulta perseelle jokaisella kuuntelukerralla ja pistää liikettä ainakin yhteen ruumiinosaan (itselläni se on yleensä niska ja pää). Jos jotain negatiivista pitää sanoa tästä levystä, niin ehkäpä se yksi kauneusvirhe löytyy siitä että miten osa näistä biiseistä on rakennettu. Se ei ärsytä itseäni mitenkään mutta tuo hieman puutuneisuutta tähän levyyn kun melkein jokainen biisi alkaa pienellä glitch kikkailulla josta se kasvaa isompiin sfääreihin. Kuten sanoin, se ei minua mitenkään häiritse. Itseasiassa vakuutuin syvästi tämän kaverin kyvyistä ja nyt on toinen samanhenkinen albumi tilauksessa (War Of Sound).

Venetian Snares: Infolepsy EP (2004)

Venetian Snares: Infolepsy EPPienen Coredump Recordsin kautta julkaistulla Infolepsy EP:llä herra Aaron Funk esittelee taitojaan viiden biisin edestä joiden yhteiskesto on vähän päälle 20 minuuttia. EP:n aloittaa funkahtava ja vahvasti 70-luvulta haiskahtava kolistelu nimeltään Twelve jossa sämplätään jotain Sesame Streetin tunnaria. Varsinainen “calm before the storm” tunnelman luoja sillä näiden jälkeen herra Funk päästää irti mielipuolisempaa osastoa Venetian Snaresin tuotannossa. Winnipeg Is A Frozen Shithole oli minusta lapsellinen yritys olla rankka mutta tämä EP sen sijaan osoittaa miten tuottaa vihaisia ja raivokkaita kappaleita. EP:n tokalla biisillä, Where’s Bill, voi tuntea kuinka aivomassat lentelevät pitkin seiniä väkivaltaisen breakcoren soidessa. Kill Bill-leffassa Uma Thurmanin esittämä Bride murskasi mieshoitajan päätä oven välissä ja Venetian Snares tekee saman hitillään. Kolmas tekele, Absolute Smakatrosmic tarjoaa raggajunglea jossa syviä bassolinjoja ja nopeita drum and bass elementtejä á la Venetian Snares. EP:n viimeiset biisit Americanized ja Punishing2004 kulkevat aika pitkältä samoissa väkivaltaisissa jalanjäljissä kuin Where’s Bill. Lyhyytensä takia Infolepsy ei ole mikään klassikko mutta se on silti on niitä parempia julkaisuja Venetian Snaresin tuotannossa. Not for the weak of heart.