Addiktioni 34/08

Gridlock: Trace (2001)

Gridlock: TraceTajunnan laajeneva virtaus vie minut pinnan alle. Suljen silmäni ja kohottaessani oikeata kättäni kasvojeni korkeudelle, tunnen kuinka sormien päät koskettavat toisiaan. Olen saanut yhteyden. Hengitän edelleenkin rauhoittavan, miltei aavan liikehdinnän tahdissa kunnes fraktaalimainen sävel sivaltaa ensimmäiset tahtinsa minuun ja riuhtaisee minut väkisin syvemmälle. Rikkoutuneen paletin uudelleen heijastettu ja koottu signaali värisee ympärilläni neljässä eri suunnassa mutta en millään pysty hahmottamaan seuraavaa liikettä. Takana, edessä, takana, oikealla, vasemmalla, takana, edessä. Aina kolmen askeleen verran jäljessä ja kun yritän saada tukevaa otetta, jumahtavasta etenevä kiintopiste on jo toisaalla. Salakavalasti taustasta nouseva rahiseva ihmisääni raa’asta menneisyydestä muistuttaa valovuosilta tuntuvien alkuaikojen selvistä vaikutuksista joka päästyään taas hetkeksi aikaa etualalle kuitenkin himmenee nopeasti ja haalistuu lopulta värittömäksi eikä varmasti tee enää paluutaan. Asetelmat ovat lopullisesti käännetty pysyvämpään formaattiin ja pienen kipinän myötä viimeinkin painostava varjoisuus on muuttunut kirkkaasti palavaksi valkoiseksi valoksi. Polttava tunne pureutuu helposti ihon alle ja sydän alkaa hakkaamaan konekiväärimäisesti samalla kun ryöpyttävästi rintaan takova ääretön tahti äityy jo miltei korvia hiveleväksi meteliksi. Vastikään tapetille raahattu synkkä puoleni heräilee ja aistii samaiset värähtelyt. Haluan luoda kaaosta. Haluan ylläpitää järjestystä. Kauneus arpeutuu, rumuus uudelleenkootaan. Haluan pirstota kaiken jotta voin aloittaa puhtaalta pöydältä ja luoda uudet alpha ja omegat. Heilun jatkuvasti veitsen terävästi kahden osapuolen muodostamalla rajalla enkä mitenkään pysty päättämään kummalle puolelle lopulta siirtyisin. Pysynkö harmonisesti värähtelevän aallon harjalla vai lähdenkö pelottomasti etenemään kohti digitaalista myrskynsilmää tietäen että saatan kadottaa itseni lopullisesti. Olen suorastaan vanki näiden pakonomaisten ajatuksien kanssa ja yrittäessäni löytää edes jonkinlaista vaihtoehtoista paluureittiä, naksahtelevasti vaihtuvat sekunnit hidastuvat entisestään ja lopulta jähmettyvät paikoilleen. On jo liian myöhäistä edes ajatella paluuta. Numerot laukaisevat toisiaan puoleensa vetävät täsmäpommitukset jotka pakon sanelemana pudottavat minut polvilleni kunnes korvissa sirisevä hiljaisuus paljastaa jälleen koko kauneuden edessäni nostaen minut taas jaloilleni. Toinen nimetön pyrkii tyynnyttäämään minut rauhallisten minuuttien ajan ja alan valmistautumaan vielä viimeiseen jäähyväiseen. Alku oli vielä hetki sitten ja nyt loppu tosiaan jo häämöttää luoden vahvistukset omasta jäljittämättömyydestään. Samaan kaliiberiin ynnätty muodoton sisar odottaa kärsivällisesti jo kaukana horisontissa mutta sitä ennen ainoastaan tosikkomainen, suoralla lähestymistavalla etenevä uusiokäytetty sähköisesti sykkivä peruspulssi onnistuu särkemään tämän itselleni luodun täydellisen immersion.