Addiktioni 14/15

The Prodigy: The Day Is My Enemy (2015)

The Prodigy: The Day Is My EnemyEdellinen levy Invaders Must Die osui täydellisesti siihen marginaaliin jossa 90-luvun alkua kouraileva nostalgisuus kutitteli sitä oikeaa kohtaa otsalohkossa ja minkä johdosta albumi osasi olla viihdyttävä kokonaisuus vaikka se ei millään tasolla luonut mitään uutta. Mikä oli juurikin se oikea suunta sitä edeltävän pöhöttyneen krapulalevyn jälkeen mutta mihin tämä uusi levy sitten lopulta sijoittunee? Edelleenkin ollaan kaukana The Fat Of The Landin tai Music for The Jilted Generationin tuotannollisista arvoista ja valitettava totuus on se että The Prodigyn nykyinen soundipolitiikka kuulostaa siltä kuin se olisi pahasti jumittautunut Always Outnumbered Never Outgunned ja Invaders Must Die albumien välimaastoon. The Day Is My Enemy osoittaa siis kuuntelijalleen varsin nopeasti miten huonosti asiat ovat kun nostalgisuus kerroin viilataan pois. Puhutaan siis Always Outnumbered Never Outgunned levyn kaltaisesti rönsyilevästä hektisyydestä jossa kymmenen vuoden aikana olleita samoja aihoita ja ideoita kierrätetään surutta uudelleen. Minkä johdosta itseäni eniten tällä julkaisulla hymähdyttää se pieni fakta jonka luin taannoin yhtyeen haastattelusta jossa Liam Howlett surutta dissasi nykytuottajia jotka tekevät sitä yhtä ja samaa biisiä, mikä on nyt sinänsä ironista että hän itse syyllistyy tähän “Get Your Fight On” kappaleella joka on miltei suora kopio edellisellä albumilla olleella “Take Me to The Hospital” kappaleesta. Edes Experience levyn aikoihin hän ei onnistunut tekemään noin pahaa tyylimokaa. Noh mut, lyhyestä virsi kaunis. The Day Is My Enemy on nopeasti pureskeltavaa materiaalia jossa ei ole minkäänlaista jälkimakua eli tarkoitan tuolla tylyllä toteamuksella sitä että albumi ei ole katastrofaalisen huono mutta on kuitenkin juuri se pahin mahdollinen julkaisu yhtyeeltä joka on kaivertanut uransa aikana niin monta muistorikasta työtä ja nyt käsissämme on levy josta ei jää juurikaan mitään mieleen.

Addiktioni 50/12

The Prodigy: The Fat Of The Land (Expanded Edition) (2012)

The Prodigy: The Fat Of The Land (Expanded Edition)Vuoden 1997 kesästä on päällimmäisenä jäänyt yksi levy, The Prodigyn kolmas albumi The Fat Of The Land ja miten se räjäytti täydellisesti potin monelta eri kantilta. The Fat Of The Land on edelleenkin The Prodigyn yli 22 vuotta kestäneen uransa kohokohta joka tarjosi hyvin teknillisesti ja kone-orientoituneesti toteutetun Music For The Jilted Generation albumin jälkeen raskaamman ja sarjatulimaisen etenemistavan soundillisessa evoluutiossa sekä nosti Maxim ja erityisesti uhkaavan oloisella tupla-mohikaanilla varustetun Keith Flintin etualalle hoitamaan suurempaa roolia orkesterille. Toisin sanoen pitäen mikrofonia kädessään ja antaen The Prodigylle täysin uudenlaisen ulottuvuuden. Olihan se myös käänteentekevä julkaisu näkyvyyttä keränneenä eli kaupallisuuden puolella joka antoi yhtenä tärkeänä sysäyksenä elektronisen musiikin valloituksessa Amerikan puolella. Nykyään jaksetaan hohkata miten yliviljelty ja lopulta rasittavuudeksi kääntynyt kaiken kuvaava termi nimeltään EDM on lyönyt läpi kaikkialla mutta viisitoista vuotta sitten The Prodigy oli eturintamassa suorittamassa tätä kahdella mantereella tapahtunutta invaasiota ja siitä erityisesti jäi mieleen se miten media suorastaan söi heidän kädestä. The Fat Of The Landilta irroitettiin kolme virallista singleä joista ensimmäisenä edellisenä vuotena julkaistu “Firestarter” nosti Keith Flintin suoraan spottivaloon uuden, räväkkään lookin myötä joka samalla antoi ensimmäiset laukaukset The Prodigyn elektronisesti punkahtavalle formaatille. Aika oli siis kypsä intensiivisesti näyttävään ja kuuluvaan muodonmuutokseen. Pulssimaisesti sykähtelevä, edestakaisin sivaltava ja tuntuvasti viiltävä seuraava single nimeltään “Breathe” jatkoi onnistuneesti tällä linjalla ja sinetöitiin lopulta videon kautta kohua herättäneeseen “Smack My Bitch Up” jonka kierosti väreilevä acid-narske yhdistettynä tiuhaan hakkaavaan breakbeattiin ja rapakon toisella puolella hernettä nenään tunkevaan vokaali-sampleseen. Noiden kolmen kappaleen lisäksi The Fat Of The Land tarjoilee moniulotteisena työnä mm. Kool Keithin operoiman ja moottoroituun hip-hoppiin kallellaan oleva “Diesel Power”, yhdessä vaiheessa jopa singleksi kaavailtu “Mindfields” jonka voisi tänä päivänä vähän liiankin helposti rinnastaa kevyemmän dubstepin alaisuuteen – kiitos matalalla luotaavan mentaliteetin, vimmaisesti rymistelevän riffittelyn nimeltään “Serial Thrilla” sekä itämaisen värityksen kautta resonoivan “Narayan”.

Niin… Ollaan taas siinä pisteessä että mitä sanoa jo kaiken sanotusta levystä. Vaikka sen että kyseessä on siis klassikon maineessa oleva vokaali-painoitteinen, punkahtavan räväkäs ja elektronisuutta uuteen kierrokseen lataava albumi yhdeltä konemusiikin menestyneimmältä yhtyeeltä joten oli hieman yllätys kuulla kun kuukausia sitten tuli ensimmäinen virallinen tiedotus siitä että albumi paketoitaisiin ja julkastaisiin uudestaan. Erityisesti sellainen peruskysymys kuin “miksi” nousi ilmaan kun näki mitä Expanded osuus todellisuudessa tarkoitti kokonaisuudessaan. Suoraan sanottuna, kuuden raidan The Added Fat EP dubstep remikseineen on sellaista järjetöntä rahastusta että melkein itku pääsee kun kuuntelee näitä uudelleenmuokkauksia. No ei ihan mutta kuitenkin kertoo aika säälimättömällä tavalla sen missä jamassa elektronisen musiikin markkinat on nykypäivänä kun pitää tunkea tällainen naurettava räpellys albumin kylkiäisiksi jossa vierailevat tuottajat repivät alkuperäiset työt riekaleiksi jatkaen ’10-luvun kliseisyyksien tiellä eivätkä luo näin ollen mitään uutta konkreettisella tasolla. Yritän siis sanoa sen että Expanded Edition ei ole hankinnan arvoinen – alkuperäinen albumi ja sen tuoma tiivis ydin on yksinäänkin kannattavampi ostos kuin tämä levy-yhtiön uudelleensanelema puolittainen pakkopulla.

Plan B: ill Manors (The Prodigy Remix)

Whoah. Liam Howlett rysäytti pitkästä aikaa kovan remix-työn josta löytyy Invaders Must Die levyn kaltaisesti pieniä murusia menneisyyteen mutta kuitenkin asiaankuuluvasti pitäytyen nykypäiväisessä ja hieman likaisessa grime soundissa. Toisian sanoen, jytisee mukavasti munaskuissa. Ilmainen mp3 lataus löytyy täältä.

The Prodigy: More than meets the ear

A 50 minute documentary exploring the creative methods, ideology, subliminal communication and media strategies of The Prodigy. Written and narrated by Rob Ager Oct 2011.

Part 2, Part 3 + Part 4.

The Prodigy: Liam’s Demo Tape (1990)

Mielenkiintoinen löytö. Liam Howlettin demo vuodelta 1990 ja kuunnellessaan tätä demoa sitä suorastaan havahtuu siihen hämmentävään ajatukseen että osa The Prodigyn ensimmäisen levyn materiaaliasta oli julkaisu valmiissa paketissa jo tuohon aikoihin. “Your Love” on hyvä esimerkki.

Tracklist:

01 [0:00:00] “What Evil Lurks” (4:04)
02 [0:04:04] “We’re Gonna Rock” (4:18)
03 [0:08:22] “Manic” (3:32)
04 [0:11:54] “Drop The Bass” (3:37)
05 [0:15:31] “Android II” (4:46)
06 [0:20:17] “Your Love (EP)” (5:43)
07 [0:26:00] “Pandemonia” (4:11)
08 [0:30:11] “Charlie I” (4:55)
09 [0:35:06] “Charlie II” (3:30)
10 [0:38:36] “Dr Zupan” (3:41)
11 [0:42:17] “The Beat” (2:36)
12 [0:44:54] “Android I” (4:56)
13 [0:49:50] “Drop The Bass” (3:42)
14 [0:53:32] “Manic” (3:19)
15 [0:56:51] “Everybody In The Place” (3:25)
16 [1:00:16] “Charlie I” (5:08)

The Prodigy: Diesel Power (Live At Rock Am Ring 2009)

Making Prodigy’s “Smack My Bitch Up” in Ableton by Jim Pavloff

Päräyttävää katseltavaa kun biisi luodaan uudestaan sämpleistä ja kun miettii sitäkin aspektia että Liam Howlett teki tämän saman vuonna 1996 hardwarellaan… Whiuh, mies on nero omalla sarallaan.

DJ Cheeba: The Reels Of Solid Steel

Using two turntables and Serato’s Video-SL plug-in for Scratch Live to enable video controlled and manipulated by vinyl, Cheeba makes the most of this technology… mixing, scratching and juggling both sounds and pictures with stunning results. Original films, remixes and music videos made by Cheeba and James Reed (Thousand Thousand Points of Light) blend seamlessly with video mashups, animations and a wealth of other wonderful and often bizarre visual sources.

» Vimeo.com

Toisin sanoen tunnin miksaus joka on kuin räätälöity meikäläisen makuun. Hypitään genrestä toiseen ja sämplätään elokuvia varsin hilpein tuloksin. Ainakin Bulletin ja DJ Shadow’n “Mashin’ On The Motorwayn” sekä Aphex Twinin ja CJ Bollandin mashupit aiheuttivat positiivisia hymähdyksiä täällä puolen ruutua.

Päivän saalis

Warrior's Dance

Yeah, pari vinyyliä saapui brittein saarelta. Josta päällimmäisenä on tuorein single julkaisu “Invaders Must Die” albumilta ja alimmaisena on Prodigyn ensimmäinen virallinen julkaisu, “What Evil Lurks EP”. Ei ihan alkuperäinen painos mutta XL Recordingsin 15-vuoden juhlapainos joka kelpaa erittäin hyvin. Nyt alkaa olla kokoelma Prodigyn osalta sellaisessa kuosissa että kaikki tärkeimmät julkaisut löytyy levyhyllyn syövereistä. Mitäs nyt aletaan täydentämään?

The Prodigyn kolmas video IMD-albumilta, Warrior’s Dance

Petetyn sukupolven perintö

Prodigyn uusin julkaisu, “Invaders Must Die” on onnistunut kohottamaan pienen piikin meikäläisen kuuntelutottumukseen. Tosin tarkoitan sitä sillä että nyt viimeisen parin viikon aikana olen jälleen alkanut kuuntelemaan ahkerasti Prodigyn “Music For The Jilted Generation” albumia työmatkalla ja muutenkin kun olen liikkeellä. Se energia, miltei sormilla kosketeltava läheisyys koneen ja ihmisen luomassa kokonaisuudessa, nostalgiamainen kurkotus 90-luvulle, selittämätön whatnot joka välittyy tuolta julkaisulta on edelleenkin tänä päivänä aivan käsittämättömän upeaa todistettavaa. Kuuntelun aikana sitä taas palaa hetkittäin niihin viidentoista vuoden takaisiin tunnelmiin kun hankin tämän julkaisun ja siinä ohella muistelee miten tämä albumi on vuosien varrella kasvanut tärkeäksi osaksi minua. Muutenkin olen sellainen henkilö etten ala herkistelemään ja kertomaan minkä ainokaisen levyn pitäisi ottaa autiolle saarelle tai muutenkaan pyri julkistamaan mikä on universumin paras albumi koska minusta se on helvetin typerää määritellä levykokoelmansa ranking-listaa. Se on yksinkertaisesti mahdotonta koska jossakin vaiheessa kaksi levyä joutuvat törmäyskurssille ja sitten pitäisi tasapainotella paremmuudesta. Toisaalta jos minulta kysyttäisiin ase ohimolla että minkä levyn haluaisin kuulla ennen viimeistä armon laukausta, vastaus olisi todennäköisesti “Music For The Jilted Generation”.

Unohtamatta tietenkään ne tietä viittoittavat single-julkaisut – “No Good (Start The Dance”, “Voodoo People” sekä “Poison” jotka muodostavat yhden tärkeämmistä kulmakivistä tällä albumilla ja onnistuvat yhä tänä päivänäkin kuulostamaan raikkaan tuoreelta. Kun kyseisiä videoita katselee netin äärellä meikälaatikossa, heti muistuu mieleen että nämä ovat myös siltä ajalta jolloin musiikkivideoilla oli isompi rooli albumin promootiossa ja näitä tosiaan tuijoteltiin ahkerasti MTV:ltä. Jopa sitä naurettavaksi mosaiikkisensuroinnin läpikäynyttä “Poisonia”. Ah good days.

No Good (Start The Dance)

Poison

Voodoo People

Addiktioni, 09/09

The Prodigy: Invaders Must Die (2009)

The Prodigy: Invaders Must Die (2009)Viitisen vuotta on siis kulunut The Prodigyn edellisestä studio-julkaisusta, Always Outnumbered, Never Outgunned. Kyllähän sitä jälkikäteen on aina helppo olla valmissanainen ja viisauden räkää nenästä kaivava kaikkitietäväinen, mutta faktahan edelleen on että kyseinen kokopitkä on sellainen hieman hopuilevasti tuotettu ja nelivetoisella etenevä krapula-levy massiivisia määriä myyneelle ja jopa ison lätäkön takanakin suosiota saaneelle The Fat Of The Landille joka ilmestyi seitsemän vuotta aiemmin. Ja kun The Prodigyn pääbiisinikkari Liam Howlett päätti hoitaa hommat täysin yksinään edellisellä julkaisulla, se suorastaan alleviivaa tätä toteamusta – todella paha krapula on aina sellainen joka läpikäydään yksin ja ollaan suorastaan omien raakojen tunteiden äärellä ja sen myös kuuli Always Outnumbered, Never Outgunned albumilta. Mutta se on nyt takana päin. Kuten viidennen albumin tittelikin myötäilee, vuoden 2009 The Prodigy on selkeästi taistelunälkäinen teipattuineen nyrkkeineen ja enemmän kuin valmis hyökkäämään kivääriin päähän asetellun pistimen avulla.

Päättäväisesti etenevä paluu taisteluareenoille tuo siis Invaders Must Die albumilla The Prodigyn liveshown tunnelman nostattajat, Maxim ja Keith Flintin, takaisin vokalistien saappaisiin jonka johdosta kokonaisuus kuulostaa taas täydeltä orkesterilta johon ehdittiin tottua The Fat Of The Landin aikoina. Muutenkin Invaders Must Die on mieltä sorkkivan kiehtova sekoitus vanhaa ja uutta The Prodigya jossa erityisesti aistii Experience aikakauden hyvinkin tutunomaisesti hakkaavat piano stabsit, viettelevästi chopatut reggae-sämplet sekä ohella tarjoten nostalgiaa hyperaktiivisesti syöksyvien ja kilkahtavien biittien puolelta jossa pitkästä aikaa myös kuullaan otantaa proto-junglesta – toisin sanoen Invaders Must Die herättelee mielikuvia 90-luvun alun rave-aikakauden omanlaisesta energisyydestä ja mentaliteetista. The Prodigy on siis tehnyt pienimuotoisen paluun alkuaikojensa juurille. Siis vain pienen. Toisessa ääripäässä kuulee miten The Prodigy jatkaa siitä mihin jäätiin vuonna 2004 eli puskee edellisestä teoksesta kaikuvia ideoita uudella tarmolla uusiksi ja näin ollen tarjoten jälleen omaa kurinalaisesti muokattua näkemysta big beat/breakbeat maailmasta. Täytyy myöntää että aluksi minulla oli hieman ristiriitaiset tunteet tämän albumin suhteen. Osa biiseistä sai hetkessä sellaisen “brilliant” leiman ylleensä ja sitten toisaalta heikomman luonteen omaavien teoksien myötä kyselin itseltäni että tässäkö se sitten oli. Mutta nyt kun tätä albumia on kuunnellut jo jonkun verran loopin kaltaisesti lävitse, jopa levyn nimikkoraita ei aiheuta enää sitä kutiavaa ärtymystä tai kuten tuolla netin äärellä monet on jo ehtinyt tuomitsemaan, olemalla huono Pendulum-kopio. Jos minulta kysytään, itselläni ei taida olla muuta sanottavaa tästä kuin fuck Pendulum. The Prodigy ei harrastanut aikaisemminkaan kopioimista eikä tee sitä tälläkään kertaa. Nyt levyn aloittavan teoksena, “Invaders Must Dien” muriseva basso suorastaan viestittää salakavalasti ja asettelee kuuntelijan juuri siihen oikeaan kulmaan josta on hyvä jatkaa paremmille urille. Kellopeleillä ja lelukitaroilla kyllästetty “Omen” herättelee myös salakavalasti ensimmäiset ajatukset siitä että vanhaa Experience soundia tullaan hyödyntämään enemmänkin tällä albumilla.

Ja sitten ne ensimmäiset todisteet siitä ilmestyvät horisonttiin. Jos klassisella “Out Of Space” raidalla olisi lehtolapsi, “Thunder” olisi ehdottomasti sellainen. Nyt vain Max Romeo sämple on vaihtunut Brother Culturelta hankittuun sylkinäytteeseen ja muutenkin teoksesta kuulee että samantyylisellä ratkaisuilla pyritään ratsastamaan loppuun asti. Loppupeleissä “Thunder” ei kuitenkaan ole yhtään pahankuuloinen, päinvastoin mutta faktahan on että mikään ei tule peittoamaan “Out Of Spacea” sen omassa pelissä. Pelkästään kuluneet 15+ vuotta ovat varmistaneet sen että sementin kaltaisesti valettu teos pysyy edelleenkin yhtenä unohtumattomista töistä The Prodigyn pitkällä uralla. Seuraavana on vuorossa “Colours” joka on suoraan sanottuna sellainen ‘no taste, no flavours’ rykäisy huolimatta kitaroista ja videopeli-soundien yhteennaittamisesta. Jokin ei vaan klikkaa tässä yhtälössä toivotulla tavalla. Eikä “Take Me To The Hospital” oikein paranna asemia albumilla. Kyseinen kappale kuulostaa liialti friikahtavalta kahden maailman sekasikiöltä jossa on selkeästi käyty edellisen albumin jämäpaloilla jonka päälle on vedetty uudelleen kierrätettyä “Jericho” melodioita. Kuitenkin parin heikomman tuotoksen jälkeen albumin puolivälissä tanssilattioille kutsuva “Warrior’s Dance” synnyttää sitten sellainen unohtumattoman lakipisteen joka nostattaa tunnelman hetkessä huippuunsa ja se on myös sinänsä mielenkiintoinen työ että Liam itse sanoi aikoinaan jossain haastattelussa ettei hän tulisi enää käyttämään samantyylistä naisvokaalia mikä oli sämplätty “No Good (Start The Dance)” kappaleessa. 15 vuotta myöhemmin asenne on muuttunut mutta albumin ideahan on nostalgiamaisen tripin herättäminen joten se sopii albumin kokonaisuuteen erittäin hyvin. Vokaalien lisäksi tästä muutenkin välittyy sellainen kadonneen historian pölyen pyyhkimistä kun biittien puolesta otetaan junglen kehityskaaren ensimmäisiä askelia. “Run With The Wolves” pistää Keith Flintin jälleen hyvään valoon sillä kappaleen juoksevasti etenevä tahti (jonka peräsimessä rumputyöt hoitaa levyllä vieraileva Dave Grohl) yhdistettynä herra Flintin sotkuisen hektiseen ulosantiin tuottaa hyvinkin maukkaasti purevan hetken albumilla. “World’s On Fire” on toinen albumin huippuhetkistä jossa puolentoista minuutin vaiheilla iskeytyvä pianon buildup on aivan uskomattoman kornia kuultavaa vuonna 2009 mutta kuitenkin sitä on suorastaan kädet ylhäällä elämässä tässä pienessä hetkessä ja haluamassa lisää. “Piranha” heittää lisää vettä myllyyn jo aiemmin tutuilla käytännöillä sekä 50-luvun sci-fi soundtrackeilla ja albumi viimeistellään “Stand Up” raidalla jossa sämplätyt puhallinsoittimet, acid-virtaukset ja letkeästi Dave Grohlin tahdituksessa kaartuva viimeinen maili jättää lopullisesti hyvän maun suuhun.

Invaders Must Die ei ole Music For The Jilted Generation eikä The Fat Of The Land eli tämä ei ole heidän paras albumi mutta se ei myöskään yritä olla sitä. Rysäyttämällä vanhan kunnon Experience vaihteen sisäänsä The Prodigy on kuitenkin onnistunut tekemään albumin jonka parissa ei tarvitse ahdistaen puristella otsaansa vaan keskittyä puhtaasti hauskanpitämiseen. Tämä on siis loppujen lopuksi helvetin viihdyttävä julkaisu pienineen refenssipisteineen omaan työtään kohtaa.