Addiktioni, 29/2007

DJ Shadow: The Private Press (Ltd.Ed.) (2002)

DJ Shadow: The Private Press (Ltd.Ed.)Myönnän. Sen verran ‘tuuntuneena kaverina olen pitänyt jonkinmoista meteliä kaikissa mahdollisissa keskusteluissa DJ Shadow’n nykyisestä menosta ja ihmekös tuo. Mitäänsanomatonta ja munatonta paskaahan hänen yrityksensä on päästä hypny-*phthyi*-tuotantonnon (tekee pahaa edes sanoa kyseisen hip-hopin alalaji) avulla hip-hop piireissä mainstreamin puolelle ja hän ei ole onnistunut missään muussa asiassa kuin omien faniensa vieraannuttamisessa. Hänen toisen albumin aikoihin oli ehkäpä hivenen samankaltainen odottava tunnelma ja pientä vihjailua noitavainosta mutta se ei äitynyt noin pahasti. Ei todellakaan. Ennen The Private Pressin virallista julkaisua miehen meriiteissä oli ja on edelleenkin se täydellinen ja mielentilaan vahvasti vaikuttava Entroducing – albumi joka muutti yhdessä yössä instrumentaali hip-hopin suunnan ja teki trip-hopista helpommin lähestyttävän ilmiön sekä vei sämpläyksen taiteenmuotona taas monta pykälää eteenpäin ja muutenkin albumi on vuosi toisensa jälkeen kerännyt yhä enemmän kehuja ja faneja taakseen. Koska kyseessä oli noinkin mullistava teos, hänen follow-up albuminsa kahdeksan vuoden jälkeen oli ilmestyttyään automaattisesti tarkasti syynnissä. Osa ihmisistä ei tietenkään tykännyt miehen uudemmasta tyylistä samalla huudellen “this ain’t good as Entroducing” mutta realiteettia pitää olla myös kun hänen musiikkiansa kuuuntele vuoden 2000 jälkimmäisellä puoliskolla. Hän ei tule koskaan tekemään toista Entroducingin kaltaista albumia uransa aikana ja olisihan se aikamoista itsensä pettämistä jos hän toistaisi itseään tuottamalla yhtä ja samaa julkaisua.

Kuten Entroducing, onneksi myös The Private Press on musiikillisesti laaja kokonaisuus jossa hivuttaudutaan eri tyylisuunnissa kiitettävästi ristiin rastiin. Tämä on myös selkeästi enemmän studio-albumimainen eli tässä tapauksessa DJ Shadow (aka Josh Davis) on huolellisesti rakentanut monet biiteistään itse eikä The Private Press näin ollen nojaudu niin paljon sämplepainoitteiseen työskentelyyn kuten hänen debyytti-albuminsa. Sinänsä hyvä veto koska se todistaa että hänellä on vinyylinpyörittämisen ohelle selkeästi ymmärrys musiikin säveltämisestä. Kuten sanoin, albumilta löytää laaja kirjo erilaisia töitä – mm. “Fixed Income”, “Giving Up The Ghost” ja “You Can’t Go Home Again” jotka ovat selkeitä ja takuuvarmoja trip-hop osumia mieheltä. Elektrosta vahvasti vaikutteita saava mutta kuitenkin erinomaisesti nykyaikasempaan muottiin tuotu “Right Thing/GDMFSOB”. Albumin epämääräisemmästä työstä varmistaa ehdottomasti “Monosylabik” jonka kikkaileva mutta samalla oudon karheasti junnaava ja pomppiva veto on ennenkaikkea rohkea tapa tuoda uutta näkökulmaa jo miltei kaiken nähneeseen genreeseen. Albumin hauskemmista puolesta vastaavat ja jopa komediallisia piirteitä keräävät kappaleet joista ensimmäisenä on “Walkie Talkie” jonka hilpeä “I’m a bad ass motherfuckin’ DJ, this is why I walk and talk this way” sämple jaksaa aina riemastuttaa sekä kieli selkeästi toisella poskella vedetty ja suuvärkkiä tärisyttävä kolmen minuutin hurjastelu “Mashin’ On The Motorway” joka onkin vain alkusoitto albumin pisimmälle eli yhdeksän minuuttiä kestävälle puhtaalle loistavuudelle. Puhun tietenkin heti perään soivasta “Blood On The Motorway” jonka viisi ensimmäistä pianolla tahdistettua minuuttia sekä miehen rauhallinen puhe joka muuntautuu myöhemmin laulantaan yhdessä kuljettavat kuuntelijansa hitaasti ja haikean rentouttavasti päämääräänsä jossa kärsivällisesti odottaakin DJ Shadow’n biittipatteristo. Yhdeksän minuuttia well spended. Mutta mutta… Täytyy vielä varmistaa sanomani – The Private Press ei ole Entroducing mutta se ei tarkoita etteikö tämä olisi erinomainen albumi. Jälkikäteen on helppo sanoa että DJ Shadow teki täysin oikean ratkaisun hänen paluu-albumille ja nyt nykypäivän valossa toivonkin että hän tekee myös oikean päätöksen hänen tulevalle työlleen.

Niin ja se syy miksi ostin tämän julkaisun uudestaan. Aikoinaan hankin normaaliversion tästä albumista koska ei huvittanut maksaa yli kolmeä kymppiä CD:stä jossa extrana on vain yksi 12 minuutin live-performanssi mutta se jätti hampaankolon sen verran ikävän palasen että minun oli pakko hankkia tämä limited edition jossain vaiheessa myös. Noh, nyt se on sitten hankittu.