Musiikkia, viikko 41/2006. Part 2

Method Of Defiance: The Only Way To Go Is Down (2006)

Method Of Defiance: The Only Way To Go Is DownBasisti ja tuottaja Bill Laswell. Siinä on sellainen nimi jonka näkee silloin tällöin elektronisen musiikin genressä ja hänen meriittilistansa tuottajana on aika kiinnostavaa luettavaa. Ja nyt levyjen ostajana sain itseni ensimmäistä kertaa törmäyskurssille tätä henkilöä kohti. Mutta kuten projektin nimestä voi päätellä, kyseessä ei ole Bill Laswellin soolotuotantoa vaan tässä on myös mukana kaksi muuta henkilöä, Submerged ja Guy Licata. Ensimäisestä kaverista ei löytynyt muuta tietoa kuin että hän on amerikkalainen drum and bass-tuottaja ja hän myös omistaa oman levymerkin, Ohm Resistance. Jälkimmäisestä luin sen verran että hän on jonkin sortin rumpalinero joka pilkkoo breakit pala palalta, isku iskulta ja sen jälkeen opettelee soittamaan sen itse. Kavereiden kombinaatio näyttää ainakin lupaavalta ja henkilökohtaiset osaamiset herkulliselta. Törmäyskurssi, se onkin aika helvetin hyvin kuvaava sana tälle albumille koska The Only Way To Go Is Down on suora kurssi isoon massaan jota ei voi väistää mitenkään. Nopea drum and bass värähtelee kuin V8-moottori, tosin nyt tätä voisi jo pitää inhimillisenä ja orgaanisena versiona tuosta moottorista. Nimittäin koko albumi huokuu ja hikoilee tältä orgaaniselta vetojuhtalta jonka ärähtelyt väreilee pinnalla tasaisesti. Matalat äänet jyrisevät iholla ja syvällä rintakehässä kun likainen bassotyöskentely pistää itsensä ja kaiken muun likoon. Tukka hulmuten kyyti vie eteenpäin kunnes pistää liinat yhtäkkiä kiinni. Tässä tulee se ehkäpä kyydin pelottavin osuus. Mm. DJ Krushin kanssa yhteistyötä tehnyt trumpetisti Toshinori Kondo tulee kyytiin mukaan kahden biisin ajaksi ja matka muuttuu avantgarde-jazz-breakbeat taidepläjäykseksi josta ikävästi katoaa se päämäärä jonnekkin. Tai ehkäpä tämä yrittääkin ylläpitää sitä jazzin ideaa olla arvaamaton ja pitää kuuntelijan koko ajan varpailla. En tiedä, mutta onneksi ei sentään jouduttu niin pahasti reitiltä harhaan. Sen verran pitää vielä mainita että itselleni albumin kulmakiveksi muodostui jo heti alusta lähtien kappale kahdeksan, “Unforgiven”. Tätä kuunnellessani mieleen juolahtaa yllättäen Half-Life 2:n ajokkikohtaukset jossa kaasujalkaa pidetään pohjassa kun samaan aikaan musiikki alkaa soimaan luureissa joka on merkkinä siitä että nyt on pahempi tilanne hyökkimässä niskan päällä. “Unforgivenin” sisältämän melodian liukuva rakenne siirtyy käsiin joilla yritetään saada ajokki kääntymään jokaisessa pienessä mutkassa sileästi ja virheettömästi… Whauh, what a ride. And what a collision.