The Mist

Ohjaus: Frank Darabont
Käsikirjoitus: Frank Darabont, Stephen King (novelli)
IMDB: The Mist (2007)

As a species we’re fundamentally insane. Put more than two of us in a room, we pick sides and start dreaming up ways to kill one another. Why do you think we invented politics and religion?

Taidanpa sitten kirjoittaa tästä hivenen pitemmän jutun kuin tuon pelkän quoten. Kuten yllä oleva lainaus kertoo oivallisesti, tämän kauhu/katastrofi-elokuvan sanoman voisi myös jollain tapaa kiteyttää noihin sanoihin. Pienen kylään kohdistuva luonnonkatastrofi langettaa lumipallomaisesti suuremman luokan hädän joka muuntautu suoranaiseksi taisteluksi eloonjäämisestä tuntematonta vastaan ja kun ruokakauppaan linnoittautuneen joukossa on yksi uskonnollinen sekopää joka alkaa saarnaamaan muille että tämä on täysin raamatun mukainen eteneminen lopun alulle ja hänellä on suora yhteys pilvien reunassa istuvaan kaveriin – meillä on käsissä varsin mehukkaasti koostettu alku elokuvalle. Kun alkaa hiljalleen selviämään mitä tuolla paksun usvan seassa todellisuudessa on – pelko ja paranoia viimeinkin polkaisevat ihmisten mielessä epätoivoisen käyttäymisen käyntiin ja alkavat jakautumaan kahteen ryhmään. Toinen puoli uskoo että tämän jumalan kosto epämoraaliselle, syntiselle elämiselle maapallolla ja järkevä puoli yrittävät löytää ratkaisua tähän tilanteeseen. Kuten arvata saattaa, vaaka heilahtaa siihen päähän että ihmiset alkavat tappamaan toisiaan ja luomaan ihmisuhreja jotta muut säilyisivät. Ihmisluonto on niin ennalta-arvattava.

Toisin sanoen, minä viihdyin tämän elokuvan parissa. Elokuvassa välittyvä tunnelma sekä ilmestyskirjaa lainaava puoli käsikirjoituksessa antoi erinomaisen säväyksen kokonaisuuteen mutta varsinainen whauh efektin antoi loppukohtaus. Siis se oli tyly. Sen verran voin ainoastaan sanoa siitä paljastamatta liikaa. Noin ankarasti ihmisten tunteilla leikkivää kohtausta viimeksi taisin nähdä toisen Stephen Kingin romaaniin perustuvassa elokuvassa The Green Mile. Varsinkin tässä loppukohtauksessa käytetty Dead Can Dancen kappale ja sitä riipaisevasti siivittävän Lisa Gerrardin vokaali antoi sille vieläkin voimakkaamman merkityksen.