Lifeforms turns 20

Tässä alkaa olla taas tulla vastaan monia sellaisia hetkiä kun legendaariset albumit konemusiikin piireissä saa 20 vuoden leiman ylleensä. Mukaan lukien The Future Sound Of Londonin toinen täyspitkä, “Lifeforms”.

We haven’t really put an album out, I mean it’s quite dramatic really, we put an album out in 97, and although we’ve done Environments albums on our own label, they’re still very much based around finding some of our old music and maybe enhancing it. The interesting thing with that is we did one of the singles with Liz Fraser of the Cocteau Twins, and at that particular point in time I was, we were, seriously up against the limitations of where we were with the technology and Liz Fraser bought the whole thing collapsing down because she gave us like two hours of vocals and we couldn’t handle them, because we had, although we had seven samplers, it was all about snippets, so if somebody forms a vocal that’s great for a minute and a half and then not good for a bit, in other words, big chunks of samples. How do you do it in like 91-92, it’s very difficult. So basically we never, we didn’t feel we got that track right. So for the 20 year anniversary we are, we’ve got a Lifeforms with Liz Fraser that’s amazing, I mean we’ve worked on it for like four/five years because I love Liz Fraser and for me I’ve always carried the kind of sadness of never really fulfilling the potential of us with Liz Fraser, you know.

» The FSOL Message Board

  • Vuonna 1996 FSOL toi uuden levynsä, Dead Cities, levy-yhtiön johtoportaalle. Tietenkin omalla tyylillään. Epic. (30/07/09 - 0  # )

FSOL DVD

The Future Sound Of London transmit live to Athens via ISDN ‘in 2 minds of the electronic brain’ May 2009. This is an excerpt from the forthcoming DVD available at fsoldigital.com.

All reports give the show top marks, with an hour and a half performance including new tracks, variations on old ones and ambient interludes. The setup, featuring a massive screen in the shape of Brian and Gaz’s faces, was performed to a large crowd, sent in over ISDN cables from Brian’s studio in Somerset.

» secondthought.co.uk/fsol/

The Future Sound Of London: My Kingdom

Oli vanhastaan sellainen mielikuva että tämä “My Kingdom” video olisi liittynyt jotenkin Lontooseen mutta en muistanut sitä näin häröksi.

Addiktioni, 23/09

The Future Sound Of London: Dead Cities (1996)

The Future Sound Of London: Dead CitiesBrian Dougansin ja Garry Cobainin muodostama The Future Sound Of London alkaa olla näinä päivinä sellainen syvää kumarrusta ja kunnioitusta herättävä nimi ambientin puolella. 90-luvulla tehdyt työt uudistivat rajoja kiitettävästi ja mikä tietenkin mahdollisti sen että he suorastaan loivat lähemmäksi universaalia kurkottavaa vai sanoisinko rakensivat modernia selkärankaa edellämainitulle genrelle ja tämän myötä on myös vaikea kuvitella elektronisen musiikin yhteen sun toiseenkin haarautuvaa evoluutioita ilman näiden kahden ihmisen jaettuja ideoita suurelle yleisölle. On siis sanomattakin selvää että ainakin pari julkaisua tältä orkesterilta kuuluvat erityisesti elektronisen musiikin ystävien piireissä vähintäänkin yleis-sivistävään kokemukseen ja yksi ehdoton valinta on kolmetoista vuotta sitten julkaistu Dead Cities. Varmaan joku ihmettelee tässä vaiheessa että miksi minä alan yhtäkkiä länkyttämään tästä julkaisusta? Enkö muka omista tätä albumia entuudestaan? Itse asiassa Dead Cities on ollut jo yli kymmenen vuotta yksi levyhyllyni kohokohdista ja nyt pitkän odottelun jälkeen tuli hankittua rajoitettu painos tästä albumista joka sisältää 196 sivuisen kirjasen. Musiikillisella puolella mikään ei ole kuitenkaan muuttunut. Dead Cities kuulostaa edelleenkin monumentaalisesti koostetulta matkalta dystopisen kaupungin epävireisen nopeasti sykkivään sydämeen jossa voi kohdata epätoivoa, vastarintaa ja unohtamatta tietenkään ihmismielen itsensä luomia pelkotiloja joiden sulkeutuneiden aitojen taakse voi joutua helposti. Albumin nimikkokappaleessa kuultava, “I had killed a man, a man who looked like me” sysää ehkäpä liiankin voimakkaan heijastuksen mielenkolkan pimeisiin aaltoihin mutta toisaalta kun ajattelee siltä kannilta että The Future Sound Of London ei tunnetusti ole tehnyt helppoja albumeja ja Dead Cities myös lukeutuu näihin. Albumilla vääjäämättömästi ylleensä verhoutuva synkkyys saattaa tehdä tästä myös jokseenkin uhkaavan ja hämmentävän kokemuksen mutta itse huomasin että kuunnellessani levyä pitkästä aikaa ajatuksen kanssa, tässä on edelleenkin vahvasti läsnä sellainen mieltä kiehtovasti stimuloiva ‘kutsu tuntemattomuuteen’ piirre joka kaappaa silmänräpäyksessä sisäänsä kun sille antaa edes häivähdyksen verran valtaa. Kun itsellenikin on tuota ikää tullut mittariin, tämä albumi on ehdottomasti vuosien varrella onnistunut muuntautumaan formaattiin jota määrittävät viisareiden kuluva aika parantaen muutenkin timantin kaltaista teosta edelleenkin kirkkaammaksi säihkyväksi.

Albumin toisena singlenä tarjoiltu “We Have Explosive” keräsi aikoinaan kiitettävän määrän soittoaikaa mm. MTV:llä – kiitos erikoisemmalla tavalla editoidun videon – ja muutenkin teosta tungettiin lukemattomille kokoelmille ja monen soundtrackin sekaan. Kyseinen kappale on sinänsä harhaanjohtava sillä se ei edusta albumilla valitsevaa linjaa juuri mitenkään. Se on vain yksi iso, kuumasti polttava räjähdys tiukassa kulmassa etenevässä syöksyssä jossa wah-wah kitarat, kappaleen nimeä toistavat robotti-äänet sekä sähköisesti varatut lekan iskut big beatin myötä tarjoilevat muutenkin ränsistyneen valtakunnan kaikuja vahvistavassa Dead Cities äänimaailmassa hyvin suoran näytteen. “We Have Explosive” on kuitenkin myös rehellinen ja anteeksiantamaton joka ei kuitenkaan onnistu edes tekemään pientä säröä albumin ehjään kokonaisuuteen ja toisaalta en edes pystyisi mitenkään kuvittelemaan Dead Cities’n olemassaoloa ilman tätä kuuden minuutin suoravetoista purkautumista. Vuosienkin jälkeen albumilta onnistuu hahmottamaan tarkemmin pieniä referenssipisteitä heidän myöhäisempään tuotantoon Amorphous Androgynous aliaksen kautta ja nyt erityisesti vanhempana sitä myös ymmärtää paremmin tuon kalabaliikkimaisesti kasautumisen ja miten paljon mm. psykedeelisesti vaappuvia elementtejä albumi sisältää (joista “Everyone In The World Is Doing Something Without Me” ja “Yage” taitavat olla ne parhaimmat esimerkit) kuitenkaan luomatta harhaanjohtavaa polkua joka loisi sokkelomaisia ajatuksia ja eksyttäisi kuuntelijan turhautumiseen. Albumin ehkäpä orastavin ja harppaavin askelein laajeneva työ ja meikäläisen ehdoton suosikkini on “My Kingdom” joka mm. sämpläilee erinomaisesti Blade Runnerin soundtrackilla käytettyä vokaalia ja muutenkin teosta viedään hyvin trippimäiseen leijuntaan pan-huilun ja intensiivisen rumputyöskentelyn kautta. Single muodossaan “My Kingdom” muuntautuu parhaimmillaan viisi osaiseksi sekä puolen tunnin mittaiseksi kokonaisuudeksi ja on sanomattakin selvää että kannattaa ehdottomasti hankkia kyseinen julkaisu tämän albumin rinnalle. Mitä muuta tähän voisi lisätä? Dead Cities kuulostaa edelleen tänäkin päivänä yksinkertaisesti sanottuna helvetin nerokkaalta ja on selkeästi tämän kaksikon vahvin työ FSOL monikerin alaisuudessa. Pienen harkinnan myötä käyttäisin jopa tätä överikliseistä sanontaa – jos Dead Cities julkaistaisiin tänä päivänä, se olisi edelleenkin levy joka on määrittelisi uudestaan ambientin olemassaolon.

Addiktioni, 48/2007

The Future Sound Of London: Lifeforms EP (1994)

The Future Sound Of London: Lifeforms EPBrian Dougansin ja Garry Cobainin muodostama The Future Sound Of London on siinä mielessä hieno ja rajoja puskeva kahden ihmisen luoma konemusiikkia tuottava orkesteri koska osa heidän single julkaisuista yrittävät jossain määrin poiketa liiankin tutunomaisesta kaavasta eivätkä näin ollen perustu siihen tavanomaiseen kaupalliseen formaattiin eli yksi biisi albumilta radiosoittoon ja muuhun tylsään promoamiseen sekä kolmesta viiteen ulkopuolista remiksaajaa tekevät oman näkemyksensä kyseisestä palasesta klubeihin yms. Nämä erikoisemmat ja kuuntelijaa rohkaisevalla tavalla johdattelevat teokset ovat jossain määrin enemmänkin jatkoa itse albumille mutta kuitenkin levittäytyen uusille, tuntemattomille urille täysin yhden kappaleen näkökulmasta. Yksi oma suosikeistani yhtyeen discografiassa ja vieläpä heidän parhaimpansa työnsä ääreltä, Dead Cities albumilta julkaistiin aikoinaan “My Kingdom” joka on yhä tänäkin päivänä psykoottisesti luotaava ja miltei neuroottisia piirteitä saava eeppisesti etenevä 30 minuutin matka kohti fyysisyyden ja henkisyyden rajaa. Accelerator, heidän debyyttijulkaisusta seuraava eli FSOL:n kahden CD:n mammuttimaiselta Lifeforms albumilta näitä harvinaisia pidennyksiä julkaistiin peräti kaksi kappaletta. Ensimmäisenä oli “Cascade” joka loppupeleissä ei ehkäpä ihan tuonut sitä toivomaa avartavaa reaktioita allekirjoittaneelle mutta myöhemmin sen seuraksi ilmestyi myös itse nimikkokappale joka tuli nyt viimeinkin hankittua täydentämään FSOL-kokoelmaani. Yhä tänäkin päivänä, Lifeforms albumi on minulle sen verran vaikea tapaus heidän discografiassa että se ei ole vieläkään täysin auennut minulle. Olen yrittänyt aina silloin tällöin päästä lähemmäksi ymmärrystä mutta jokin tuossa kokonaisuudessa pistää yhä tehokkaasti ns. kapulaa rattaisiin estäen kulkemisen toivottuun määränpäähän. En tiedä johtuuko se pääasiassa futuristisen utopian oloisesta elävästä ympäristöstä johon ihminen ei ole enää astunut moneen sataan vuoteen ja paikoitellen tiheän painostavasta musiikillisesta tilasta, tosin täytyy myöntää olihan ISDN myös samanlainen vaikeasti hallittava kokonaisuus pitkänkin aikaa itselleni mutta ajan kanssa sain sen murrettua viimeinkin. Mut kuitenkin… Kuten “My Kingdomin” kanssa, tässä mini-albumissa on toinen erinomainen esimerkki siitä miten FSOL osaa pysyä jatkuvasti liikkeessä – kuin saisi todistaa ties kuinka monetta kertaa sitä että itse ambient genrenä saisi uuden selkärangan jonka kautta The Future Sound Of London rakentavat tyystin oman tiiviin sekä värikkään palettinsa lisäten aineksia dubista, trip-hopista, jopa alkeita iDM:stä ja pitemmällä juoksulla fuck-who-knows-what tarjontaa jonka äänimaailmaan lisätään tasaisella tahdilla mm. intialaisia soittimia jotka tuovat omat syvät psykedeeliset vaikuttimensa jo muutenkin intensiivisesti ja rikkaasti tarjoiltuun etenemiseen. Jälleen kerran tästä muodostuu sen verran aisteja kallelleen kääntävä teos ja maatessaani sängyn pohjalla tuijottaen tyhjää kohtaa katonrajassa, sitä voi vaan yhtyä siihen toteamukseen että he perhana tekivät tai paremminkin onnistuivat tässä vaikeassa pelityypissä taas. Näin ollen tämä neljänkymmenen minuutin alaisuuteen venytetty kokonaisuus alkaa jo miltei hahmottumaan tiivistelmänä itse albumista jonka myötä tämä juuri luotu yhteys muodostuu tärkeäksi ja puuttuvaksi linkiksi jolla toivottavasti saan viimeisetkin lukot avattua. Täytyy taas jossain vaiheessa ottaa itse emoteos jälleen tarkempaan analyysiin jos siitä saisi näiden juuri saatujen tärkeiden vihjeiden avulla viimeinkin paremman käsityksen.