Addiktioni 14/15

The Prodigy: The Day Is My Enemy (2015)

The Prodigy: The Day Is My EnemyEdellinen levy Invaders Must Die osui täydellisesti siihen marginaaliin jossa 90-luvun alkua kouraileva nostalgisuus kutitteli sitä oikeaa kohtaa otsalohkossa ja minkä johdosta albumi osasi olla viihdyttävä kokonaisuus vaikka se ei millään tasolla luonut mitään uutta. Mikä oli juurikin se oikea suunta sitä edeltävän pöhöttyneen krapulalevyn jälkeen mutta mihin tämä uusi levy sitten lopulta sijoittunee? Edelleenkin ollaan kaukana The Fat Of The Landin tai Music for The Jilted Generationin tuotannollisista arvoista ja valitettava totuus on se että The Prodigyn nykyinen soundipolitiikka kuulostaa siltä kuin se olisi pahasti jumittautunut Always Outnumbered Never Outgunned ja Invaders Must Die albumien välimaastoon. The Day Is My Enemy osoittaa siis kuuntelijalleen varsin nopeasti miten huonosti asiat ovat kun nostalgisuus kerroin viilataan pois. Puhutaan siis Always Outnumbered Never Outgunned levyn kaltaisesti rönsyilevästä hektisyydestä jossa kymmenen vuoden aikana olleita samoja aihoita ja ideoita kierrätetään surutta uudelleen. Minkä johdosta itseäni eniten tällä julkaisulla hymähdyttää se pieni fakta jonka luin taannoin yhtyeen haastattelusta jossa Liam Howlett surutta dissasi nykytuottajia jotka tekevät sitä yhtä ja samaa biisiä, mikä on nyt sinänsä ironista että hän itse syyllistyy tähän “Get Your Fight On” kappaleella joka on miltei suora kopio edellisellä albumilla olleella “Take Me to The Hospital” kappaleesta. Edes Experience levyn aikoihin hän ei onnistunut tekemään noin pahaa tyylimokaa. Noh mut, lyhyestä virsi kaunis. The Day Is My Enemy on nopeasti pureskeltavaa materiaalia jossa ei ole minkäänlaista jälkimakua eli tarkoitan tuolla tylyllä toteamuksella sitä että albumi ei ole katastrofaalisen huono mutta on kuitenkin juuri se pahin mahdollinen julkaisu yhtyeeltä joka on kaivertanut uransa aikana niin monta muistorikasta työtä ja nyt käsissämme on levy josta ei jää juurikaan mitään mieleen.