One more time

The Dark Knight

Oli kieltämättä sellainen kyselevä fiilis tyyliin “mitä vittua minä olen nyt oikein tilannut” kun äimistelin tänään postilaatikossa ollutta jättimäistä lähetystä. Amazonilta tullut paketti ei siis voinut olla muu kuin ‘rahat pois tyhmiltä’ eli collectors edition painos The Dark Knightin soundtrackista sisältäen 44-sivuisen kirjasen sekä lisäten toisen CD:n kokonaisuuteen mukaan. Pistin ihan piruuttani viereen normaalin digipakin jotta voitte huomata eron koossa. Nyt on vaan sellainen dilemma että mihin helvettiin minä pistän tämän kun levyhyllyssä ei ole enää oikein tilaa noin isoille julkaisuille.

Why so serious?

It’s no accident that people get the willies every time the Joker appears on screen in The Dark Knight.

“I wanted to write something people would truly hate,” says composer Hans Zimmer, describing the unsettling theme music that plays each time actor Heath Ledger’s in the house. Zimmer offers the back story on The Dark Knight DVD, which drops Tuesday.

As revealed in the two-disc package, Zimmer (Pirates of the Caribbean, The Da Vinci Code) compiled 90,000 bars of experimental music. He used some pretty bizarre methods, including striking razor blades against piano strings.

Dark Knight director Chris Nolan, who listened to the entire thing during a flight to Hong Kong to scout locations for the film, says exploring the score “was a pretty unpleasant experience, frankly.”

In the end, Zimmer brought in a cellist to perform the Joker’s minimalist theme by sawing away at a slowly stretched single note.

» Underwire: Creepy Joker Music Explained on Dark Knight DVD.

Huomenna saan viimeinkin oman kopion.

Addiktioni 34/08 – Part 2

Hans Zimmer And James Newton Howard: The Dark Knight (Original Soundtrack) (2008)

Hans Zimmer And James Newton Howard: The Dark Knight OSTThe Dark Knight scoren starttaava ja vähän päälle yhdeksän minuuttinen Jokerin inkarnaationa toimiva “Why So Serious?” on sellainen alku julkaisulla joka suoranaisella kurkkuun takertumisella määrittelee uudet standardit. Kuten jatkuvasti veitsenterällä elävä itse hauskuuttaja, myös sävelletty teema on ruumillistuma pahuudelle, psykopaattisuudelle ja osoitus sille miten kaaoksen keskellä voi elää tai paremminkin sen luonnille kaaoksen agenttina. Se miten jouset sirisevät edestakaisella liikkeellään, värähtelevät ja liukuvat minimaalisuudesta in-your-face tyyliseen lähikontaktiin jossa aistii kaikki pienetkin muutokset, lyömäsoitinten intensiivinen pauke, basson eläväisesti rymisevä läsnäolo sekä kokonaisuutena eeppisiin mittoihin räjähtävällä maanisella liitämisellä – kuin jollakin hallitsemattomalla, kierolla logiikalla tässä ammennettaisiin suorastaan keuhkojen syvyyksistä huutaen Beastie Boysien “Sabotagen” kireä takominen ja uudelleensyntynyt tapa soittaa Nine Inch Nailsia ja Ministrya pelkästään akustisilla soittimilla. Niin, kuvittele: voimakasta industrial kohinaa ja jyrinää soitettuna täysin jousisoitinten ehdoilla. Eihän tämä todellisuudessa ole siinä mielessä täysin uusi kokemus. Esim. viime vuoden puolella Kronos Quartetin tekemä remix Nine Inch Nailsille tai Atari Teenage Riotin kappale “Ghostchase” Hanselin coveroimana ovat kumpainenkin äärimmäisen hyviä esimerkkejä siitä miten jousisoittimet pystyvät erinomaisesti korvaamaan johtojen varassa roikkuvia elektronisia instrumentteja mutta tämän scoren aloittavassa cuessa on viimeinkin kaikki palaset loksahtaneet paikoilleen ja tuntuisi paikkaavan kaiken sen mikä jäi lyhykäisyydessään lopulta uupumaan aiemmista muokatuista prosesseista. Jos musiikin pitää edustaa onnistuneesti synkkää, mustalla verhoavaa puolta myös hollywoodin blockbustereissa, tässä on yksi kiistaton todiste siitä että kannattaa tosiaan vaivautua ponnistamaan muutama ylimääräinen maili sen saavuttamiseen. Vaikka mieltä ronkkiva “Why So Serious?” voisi luokitella elokuva scoreiden parhaimmaksi aloitukseksi jo heti ensikättelyssä, täytyy tähdentää se on kuitenkin yksi neljästä tärkeimmästä liitoskohdasta jotka ylläpitävät tämän scoren kokonaisuuden kireästi yhdessä sekä samalla hallitsee kuuntelijaa pitämällä hänet lyhyessä remmissä joka todellisuudessa kielii siitä että tässä vaiheessa ollaan jo valmis anomaan lisää.

“I’m Not A Hero” esittelee Batmanin teeman ja ollessaan vastapainona Jokerin sääntöjä rikkovalle mentaliteetille, cue kuitenkin onnistuu yltämään samanhenkiseen, maanisesti viritettyyn syöksykierteisesti vellovaan tunnelmaan jossa tunnustellaan omat henkilökohtaiset vaikeudet. Supersankaruus tuo esiin omat, vaikeasti kannateltavat taakat mutta tämä on itseasiassa vasta ensimmäinen osa tematiikasta – tämä sankaruudesta kieltäytyvä ja itsestään poispäin työntävä cue esittelee sen puolen ihmisyydestä jossa Batman/Bruce Wayne suorastaan läpikäy omia tuntojaan siitä mitä kaikkea hän joutuu uhraamaan omasta psyykkeestään toimiessaan omankädenoikeuden puolustajana. Ennen varsinaista jälkimmäisen osan täydellistä ylösnousemusta, score vetäytyy takaisin vaaniviin fillereihin jotka ylläpitävät kokonaisuuden synkkää luonnetta tiukasta tahdissaan kunnes puhtaasti toimintapainoitteiset cuet repäisevät kaikki jännityksestä ja adrenaliinia sykkivät suonet apposen auki ja taas lähdetään suoranaiselle itsetuhoiselle kierteeseen. “Like A Dog Chasing Cars” viimeinkin paljastaa Batmanin teeman todellisen ytimen – miltei tuhoutomaton ja eteenpäin pyrkivä legendaarinen voima jossa aistii miten kymmenpäinen joukko jousia meloisivat ja ylläpitäisivät tasaisesti vauhtia yllään samalla kun torvisoittimet ohjaavat megalomaanista kulkupeliä päämääränsä. Scorella on hetkittäin selkeästi sellainen psykologinen vaikutus itsensä kanssa kamppailevaan ihmiseen – ainakin itselleni “Like A Dog Chasing Cars” ja julkaisun myohäisemmässä vaiheessa soiva, samaisesta cuesta uudelleenrakennettu “Introduce A Little Anarchy” ovat sellaiset hetket scoressa jotka tuntuisi ottavan suoran yhteyden omaan, henkilökohtaiseen pimeään puoleeni jonka johdosta haluaisin toteututtaa itseäni vaarallisesti. Varastetut kulkupelit ja maailman syrjäisessä kolkassa odottavat syvät, pohjattomat kuilut tulevat itselläni mieleen. Pelkkä ajatus saa meikäläisen aivot oksentamaan kuonaa ulos mutta äärimmäisesti palkitsevan fiksi ryöpyn takia sitä on valmis tekemaan mitä vaan. Neljäs ja viimeinen scoren vakauttajan asemassa on Harvey Dentin teema. “Harvey Two-Face” esittelee scoren romanttisemman, melodisemman ja sanoisinko jopa inhimillisemmän puolen pianon kautta operoituna mutta kuten Harvey itse täsmensi – sitä joko kuolee sankarina tai näkee itsensä muuttuvan roistoksi. Tämä on juuri se olennainen asia Harveyn teemassa. Mielipuolisuuden juoksennellessa vapaana, sitä väistämättä jossakin vaiheessa joutuu törmäyskurssille kohti tragediaa. Parhaimmatkin meistä korruptoituvat ja tämä cue demonstroi tunteellisesti ja ihon karvoja hivelevällä muodonmuutoksella kun Harvey Dent päästää irti ja lopulta muuntautuu itsensä silpomisen kautta Harvey Two-Faceksi.

Elokuvan kahdesti nähneenä voin edelleenkin yhtyä siihen mielipiteeseen että The Dark Knight on tapaus joka jää historiaan yhtenä mullistavimmista teoksista supersankaruudesta ja itse soundtrack on myös omalla sarallaan unohtumaton kokemus. Hans Zimmer ja James Newton Howard loivat yhdessä scoren joka on persoonallisesti koostettu ja rohkealla tavalla uudistava jossa läpikäydään kolmen eri hahmon alkukantaisia tunteita kuten myös kehitystä joka lopulta suorastaan kohoa eeppisiin, moniulotteisiin mittoihin. Julkaisu huipentuu siihen miten se on miksattu kerroksittain yhteen ja pisteen i:n päälle lyö scoren lopussa soiva kuutentoista minuuttiin venytetty “A Dark Knight” joka loppuu siihen miten se alkaakin “Why So Serious?” cuessa – aivan kuten Jokeri ilmaisi sen erinomaisesti elokuvassa, kahden ihmisen kohtalo on täydentää toisiaan ja miten he tulevat jatkamaan tätä kamppailua ikuisesti.

Viikon anti

viikon anti

Jep. Moni tilatuista levyistä onnistui sitten tulemaan tällä viikolla. Keskellä oleva UNKLE:n “End Titles” on aussi painos. On kieltämättä taas sellainen fiilis että taasko minä maksoin itseni kipeäksi kahden bonus biisin takia. Fuck that. Olen keräilijä. “The Dark Knight” soundtrack tuli hieman viallisena joten sen suhteen minä pidän turpani kiinni tässä blogissa. Sitten kun hallussani on virheetön kopio, sen jälkeen minulta löytyy motivaatioita kirjoittaa pari sanaa tuosta levystä. Eli parisen viikkoa menee taas odottelussa. Perkele.

The Dark Knight

The Dark Knight, Yön RitariOhjaus: Christopher Nolan
Käsikirjoitus: Jonathan Nolan, Christopher Nolan
IMDB: The Dark Knight (2008)

The Dark Knight on näitä harvoja leffoja jota olen seurannut tiiviisti ennen varsinaista ensi-iltaa. Lukuisat trailerit internetin syövereissä alkoivat olla tuttu näky meikäläisen kuvaruudulla, blogosfääreissä esiintyneet artikkelit ja irralliset haastattelut heittivät jatkuvalla syötöllä lisää vettä myllyyn ja sen johdosta hype kasvoi myös omalta osaltani suunnattoman kokoiseksi. Ja yksi isoin asia tässä hypetyksessä on tietenkin Heath Ledgerin roolisuoritus. Kuten tiedämme, hän kuoli puoli vuotta sitten lääkkeiden yliannostukseen mikä loi vieläkin synkemmän varjon tämän elokuvan ylle. The Dark Knight jäi hänen toiseksi viimeiseksi työkseen ja jonkinlaiseksi testamentiksi hänen kyvyistään. Tämän johdosta monen kuin myös allekirjoittaneen huulilla on viime viikkoina ollut ne samat kysymykset, onko elokuva tosiaankin viiden tähden arvoinen kuten väitetään monessa mediassa ja loistaako Heath Ledger tosiaan Jokerin roolissa? Edellinen Batman raita, Batman Begins, ei vastannut meikäläisen odotuksia. Olihan se jossain määrin toimiva uudelleen buuttaus tämän sarjakuvasta elokuvaksi kääntyneen sarjan saralla mutta Batmanin syntyhistoriaan liitetyt asiat loivat vähän liiankin ristiriitaisen kuvauksen. Puhun siis tuosta salaisesta ninja-koulutuksesta jolle annettiin vähän liian paljon paino-arvoa alussa mutta kuitenkin käsikirjoitus väänsi Batmanin hahmon enemmälti tuonne lihaa ja verta olevaan tavalliseen mieheen joka teknologia riippuvuudesta huolimatta on myös erittäin haavoittuvainen. Batman Begins myös todisti ehkä liiankin herkästi sen että Batmanin roolisuorituksen voi vetää melkein kuka tahansa joka osaa kulkea naamari päässä sekä ähistä hieman matalemmalla äänellä ja siirryttäessään vapaalle vetää se perus “hymy-ei-hyydy” playboy ilme päälleensä. Christian Balen roolisuorituksesta ei ole siis sen kummempaa moitittavaa mutta palataanpas takaisin The Dark Knightin pariin. Heath Ledgerin tulkinta Jokerista taasen tuo väistämättä esiin aiempien Batmanien rikolliset ja niiden esittäjät. Löytyy mm. Tommy Lee Jonesia, Schwarzeneggeriä, Jim Carrey ja aiemmin Jokerin esittänyttä Jack Nicholson mutta jokainen näistä tulkituista hahmoista sortui lopulta samaan virheeseen. Liian sarjakuvamaisia. Heath Ledgerin osalta voidaan unohtaa tämä. Nykypäivän arpinaamainen Jokeri sotkuisella meikillä ehostettuna on kylmä, tunteeton, skitsofreeninen psykopaatti jolta löytyy myös omaa epävarmuutta paljastavia pakko-oireita. Mutta se mikä tässä hahmossa tulee parhaiten esiin on arvaamattomuus. Heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien elokuva tarjoilee monta unohtumatonta hetkeä joiden aikana ei voinut edes aavistaa miten tämä kaaottisesti omaa hetkeään luova klovni osaa jatkuvasti yllättää katsojan – oli kyse miten hän yrittää saada Batman hengiltä tai muuten vaan pistää Gotham Cityä pirstaleiksi todistaessaan omaa teoriaansa hyvän omantunnon omaavien ihmisten käännyttämisestä.

The Dark Knight ei kuitenkaan ole alusta loppuun täydellinen vaikka kuinka haluaisin. Näyttävyydestä huolimatta pari kohtausta kärsi jopa pienestä epäloogisuudesta ja elokuva onnistui laahaamaan yhdessä vaiheessa kunnes pisti taas uutta vaihdetta silmään jonka avulla ratsastettiin viimeiset 50 minuuttia sellaisessa ennennäkemättömässä hurmiossa jossa kaikki osaset naksahtivat saumattomasti toisiinsa. Juonenkuljetuksen luoma huipentuma sen sijaan oli täydellinen. Kaikki elokuvan aikana rönsyilleet langat onnistuttiin sitomaan yhdeksi toimivaksi pötköksi, Jokerin todellisen päämäärän paljastuminen luomansa kaaoksen keskellä, perinteinen hyvä vastaan paha kaksintaistelu, piirisyyttäjä Harvey Dentin muuntautuminen Twofaceksi joka antoi viimeisen lähtösysäyksen Batmanin toivon mureutumiseen paremmasta huomisesta ja miten lopulta Batmanista leivottiin vieläkin enemmän vihattu henkilö julkisuudessa. The Dark Knight siis onnistui kahdessa asiassa – käsikirjoitus oli harvinaisen monikerroksinen ja pelkästään Heath Lodgerin roolisuorituksen näkeminen antoi elokuvalipulle arvoa. Joten omalta osaltani voin sanoa että kyllä. Tämä on sen kaiken hypetyksen arvoinen.

Pimeä ritari

Kello tosiaan on siis kaksi yöllä ja uusimman Batmanin eli The Dark Knightin soundtrackia kuunnellessa ei voi muuta kuin todeta että tuskin maltan odottaa itse elokuvaa. Pelkästään julkaisun aloittava “Why So Serious?” on sellainen monumentaalinen ja maisemaa uudistava cue joka antaa unohtumattoman lähtölaukauksen ottamalla suoraan palleista tiukasti kiinni. Whauh. Limited edition tästä soundtrackista lähti tietenkin välittömästi tilaukseen.