The Chemical Brothers: Where Do I Begin

Ei ole krapula, muuten vaan pää on täynnä ajatuksia.

Addiktioni 45/08

The Chemical Brothers: Brotherhood (Deluxe Edition) (2008) Exit Planet Dust (1995)

The Chemical Brothers: Brotherhood (Deluxe Edition) Taidanpa poiketa jollain tapaa rutiinistani. Normaalisti kirjoittaisin viikon aikana postiluukkuun kolahtaneesta levystä miltei intohimoisen nuoleskelevaan sävyyn, mutta todellisuuden ruma nyrkki iski tällä kertaa päin näköä. Tämä äskettäin julkaistu Tom Rowlandsin ja Ed Simonsin luotsaaman The Chemical Brothersin uraa summaava kokoelma Brotherhood on ensimmäisen CD:n myötä sellaista ylivuotavaa schaissea että taas nähdään, ehkäpä liiankin selkeästi miten jälleen julkaistaan markkinamiesten sanelemaa uudelleenkierrätystä. Unohtuiko joku siis kertoa tälle välähtävän idean isälle levy-yhtiön sisällä että The Chemical Brothers julkaisi vasta viisi vuotta sitten mittavan kokoelman urastaan eli tämä “tyhmennetty” painos ei tarjoa juurikaan mitään mullistavaa. Päinvastoin. Vuoden 2003 jälkeiset singlet kaivertavat syvempää koloa aivojen etulohkoon jonka myötä pää alkaa halkeilemaan sen merkiksi että ettei tässä enää miltei löydä minkäänlaista halua kuunnella koko orkesteria. Kokoelman toinen puolisko on pidempään roikkuneille faneille juuri ja juuri sellainen ostokynnyksen ylittävä herätys – The Chemical Brothersin white label testipainokset tulevista tuotoksistaan eli Electronic Battle Weapon numerosta yhdestä kymmeneen on nyt viimeinkin saatu kasattua yhdelle CD:llä mutta ei nämäkään onnistu pelastamaan The Chemical Brothersia siltä toteamukselta että heidän maaginen kirjoituskynä alkoi tylsistymään kolmannen albumin myötä jonka huomasi myös siitä ettei singlen b-puoliltakaan löytynyt minkäänlaisia piilotettuja helmiä. Minun viestini on siis se että unohtakaa nämä sensaatiota hakevat ja orkesterin tuotantoa hyppivästi edestakaisin leikkaavat kokoelmat sillä monissa tapauksissa tällaiset yhteen pakettiin ängetyt singleista koostuva kokoelma kertovat vain pintapuolisesti mistä orkesterista on todellisuudessa kyse.

The Chemical Brothers: Exit Planet Dust Joten haluankin mielummin hakeutua The Chemical Brothersin innovatiivisimman julkaisun pariin, nimittäin heidän vuoden 1995 debyyttiin Exit Planet Dust. Jos minun pitäisi jollakin tapaa kuvailla Exit Planet Dustia, ensimmäiset sanat olisivat varmaan että tämä on yksi 90-luvun parhaimmista elektronisen musiikin albumeista. Nyt eläessämme vuotta 2008, toisin sanoen kolmetoista vuotta myöhemmin tuntemus albumin voimakkuudesta vain vahvistuu enemmän kun palasin tämän pariin määrätietoisemmalla asenteella. Parhaimmillaan Exit Planet Dust on SE albumi joka määrittelee The Chemical Brothersin todellisen luonteen ja asenteen. Tämä viime vuosien kaupalliseen päin nojautuvat tuotokset ovat vain niin kuvottavaa kuuntelijan aliarvioimista että niissä ovat kaukana todellinen innovativiisuus, vallitseva tunnelma raa’asti tarjoiltuna sekä se massiivisuutta ympärille levittävä tunne äänivallissa joka pistää kuuntelijan liikehtimään ja haluamaan pakonomaisesti lisää. Levyn aloittavat “Leave Home” ja “In Dust We Trust” ovat juuri näitä paljon puhuttuja malliesimerkkejä kuuntelijan haltuunottamisesta jossa varsinkin matalalta iskostuva ja luotaavasti ilmassa värisevä basso yhdistettynä tasaisella ryöpyllä biittejä sylkevään tykistöön sekä syntikoiden huutavasti repivään lataukseen jotka luovat yhteyttä kohti valtaväylää joka odottaa albumin myöhäisemmässä vaiheessa. Kuitenkin miltei alusta lähtien Exit Planet Dust on yllätyksiä täynnä joiden tarkoituksena on herätellä kuuntelija siihen ajatukseen miten monipuolinen The Chemical Brothers parhaimpina päivinä oli. Edetessämme albumin miellyttävästi koostetusssa biisirakenteessa, kolmantena vuorossa on live-versio “Song To The Sirens” kappaleesta joka on alunperin myöskin tämän duon ensimmäinen työ vuodelta 1992 kun he vielä käyttivät nimeä The Dust Brothers. Sämplätty Dead Can Dance vokaali käänteisenä versiona kuulostaa hyvinkin seireenimäisen korruptoivalta ja kun suoraan takapuskuriin kiinni miksattu “Three Little Birdies Down Beats” aloittaa hommansa sähäkällä acid-kylvyllään, The Chemical Brothers on alkanut muokkaamaan ja astuttamaan soundiaan kohti 4/4 maailmaa jonka sireenimäinen kierrätys suorastaan elävöityy hymniksi jonka palvojat uskovat ettei huomisella ole jälleen mitään merkitystä. Salamahyökkäyksenä toimiva “Fucked Up Beats” on lyhyt, puolentoista minuutin hard-as-nails asenteella koostettu breakbeat jyrä joka kuitenkin ajaa asiansa seiniä kaatavalla tyylillään jättäen vain hävitystä ja tomua taakseensa kunnes “Chemical Beats” jatkaa taas siitä mihin alun myötäilevällä linjalla hipovasti syöksyttiin: BRING THE FUCKING NOISE! Eli volyymit kaakkoon ja nautitaan siitä kun The Chemical Brothers tarjoilee äpärämäisesti puuroutunutta näkemystä acid-virtauksesta joka suorastaan käristää aivojen synapseja nopeasti loppuun.

Levyn puoliväli on jo ohitettu ja tässä vaiheessa rauhallisemmat häivähdykset dubin, ambientin ja trip-hopin saralta alkavat ottamaan isompaa jalansijaa levyn äänimaailmassa ja sen purkamisen aloittaa “Chico’s Groove” jonka seksikäs, muotoja myötäileva kosketus suorastaan piirtää kohovia ääriviivoja horisontissa jotka venyvät, taipuvat ja muuttavat jatkuvasti muotojaan. “One Too Many Mornings”, kuten titteli varovaisen hennosti vihjailee, on just sellainen kohti auringon nousua tuijottava ja jumiuttava kokemus. Väsynyt mieli hakeutuu jonkinlaiseen kiinteään pisteeseen johon tarttua vielä viimeisillä voimillaan. “Playground For A Wedgeless Firm” on nyt jälkikäteen helppo ristiviitata heidän urallaan ensimmäiseksi kipinäksi psykedeelisesti viriteltyyn kokemukseen joka sitten suorastaan räjähti ennennäkemättömiin lukemiin ja monimuotoiseksi orgasmiksi nimeltään “The Private Psychedelic Reel” heidän heidän seuraavalla julkaisullaan. Vaikka Exit Planet Dust on pääasiallisesti instrumentaalityö, albumilta löytyy myös kaksi vierailevien vokaalien kanssa tehty yhteistyötä jotka antavat lisää elävyyttä lainatessaan ääntänsä The Chemical Brothersin konemaisesti tuotettuun visioon. Ensimmäinen näistä on levyn loppupuolella kuultava ja singlenäkin julkaistu “Life Is Sweet”, jolla esiintyy The Charlatansin Tim Burgess, yhä edelleenkin jatkaa The Chemical Brothersin riipaisevaa kykyä jalostaa biitti sekä kokovaltaista tuotantopuoltaan ennenkuulumattomalla tavalla ja samalla jättäen tunnistettavat pulssimaiset jäljet vuodesta 1995. Julkaisu on aina hyvä jättää sellaiseen tunnelataukseen jossa ei jää enää mitään epäselvyyksiä. Albumin viimeistelevä teos eli Beth Ortonin haikeasti mutta kuitenkin eläväisesti tulkittu “Alive Alone” on downtempon alaisuuteen käärittynä se erinomainen viimeistely – leikkausinstrumentin tarkasti kurveissaan pitävän kyydityksen jälkeen on hyvä antaa tilaa hengittää. Kunnes uusintakierros alkaa…

Exit Planet Dust on 49 minuuttia säihkyvästi heijastuva timantti – siis täydellinen jonka raivokkaasti toteutetussa soundeissa on tuhdisti jämäkkyyttä mutta kuitenkin osaa kurkottaa kohti tasoittavaa tunnelmaa jolta löytyy pehmeä, humaanimaisempi puoli. Toisin sanoen kaaosmaista breakbeattia, sykkivästi mukaansa tempaavaa big beattia sekä persoonallisesti tuotettua trip-hopia jonka myötä albumi on kokonaisuudessaan jännittävästi sekoitettu tulisen väkevä cocktail jonka pariin vetäytyy yhä näiden vuosienkin jälkeen enemmän kuin mielellään. Exit Planet Dust on myöskin selkeästi king of the hill tyylinen julkaisu duon uralla jota he eivät tule koskaan ylittämään ja sen nyt viimeinkin ymmärtää kun katsoo ja kuuntelee mitä he ovat julkaisseet viime vuosina.

Pari huutoa (part 2)

huuto.net

Voitte kuvitella tällä hetkellä sellaisen kaverin jonka leveä hymy kulkee korvasta korvaan. The Chemical Brothersin Loops Of Fury EP oli niitä harvoja julkaisuja heidän diskografiasta joka uupui kokoelmastani sekä nyt parin vuoden etsinnän jälkeen, yksi peli soundtrackien helmistä löysi lopultakin tiensä minun käsiini (Hitman Contracts OST).

Ja näinhän siinä yleensä käy. Kun levyjen ostamisessa tulee parin-kolmen viikon tauko, seuraavassa hankinnassa on sellaisia levyjä joista maksetaan melkein järjettömiä summia – oli kyse sitten limited edition tai muuten vain kiven takana olevista julkaisuista. Nytkin kun katselen tilitietojani, ei voi kun nauraa kuinka paljon olen pistänyt rahaa palamaan vähän yli viikossa. Nimittäin ulkomailta olisi vielä tulossa neljä Bad Sector julkaisua. Nyt oikein jännittää sillä pidän edelleenkin Kosmodromia ambient-genren parhaimpana teema-levynä sekä tietenkin Bad Sectorin parhaana työnä ja nyt tuosta julkaisusta olisi tulossa vielä pienemmän painoksen omaavan kahden CD:n spessujulkaisun. Uih. Mainitsinko että minua jännittää?

Musiikkia, viikko 03/2006

Mind Necrosis Factor: Entropy (2005)

Mind Necrosis Factor: EntropyItse olen pikkuisen puutunut dark ambient genren tarjontaan. Tuntuu että suurin osa tekee sitä samalla kaavalla tehty musiikkia ja liian harvoin luodaan sellainen levy joka todella puskee rajoja täysin uusiin ulottuvuuksiin eikä takerru genren kliseisiin niin helposti. Ranskalaisen Mind Necrosis Factorin debyyttijulkaisu Entropy iski jo heti ensikuuntelulla jättimäisen sähköiskun selkäytimeen ja atropiinipiikin rinnan läpi. Heräsi kysymys että onko tämän ranskalaismiehen käsissä dark ambient noussut uudelle tasolle? En nyt ihan sanoisi noin, sillä Entropy sisältää on niin paljon muutakin mitä ei löydy tyypilliseltä dark ambient albumilta. Mind Necrosis Factor käyttääkin raskasmielistä dark ambientia vain yhtenä tummana elementtinä tällä albumilla. Kun tätä albumin tarjoamaa kirjoa tarkemmin kuuntelee, hän on joko kehittelemässä uutta tai parantelee jo ennestään olevaa tuoretta tyylisuuntaa. Dark iDM? Niin… tästä päästiinkin toiseen albumilta löytyvään päärakennusmateriaaliin. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, dark ambient toimii albumin pohjavaluna ja synkkä, painostava tunnelma jatkuu mieltä syövistä biiteissä jotka muuntautuvat hetkittäin minimalistiseen suuntaan. Entropyn atmosfääriä nostelee tietenkin melodiat joihin on saatu myös orgaanisuutta käyttämällä pianoa ja kitaraa (akustista sekä sähköistä) jota ei uskoisi löytävän tällaiselta levyltä mutta se on saatu puristettua sinne sekaan hyvin. Pääpaino pysyy edelleenkin elektronisesti tuotetuissa ja hitaasti soljuvissa melodioissa johon kuitenkin välillä salakavalasti sujautetaan esim. nopeampaa acid rymistelyä. Vielä yksi tärkeä asia mikä tällä levyllä ponnahtaa heti esiin on ihmisvokaalien käyttö. Entropy sisältää kourallisen erilaisia vokaaleja – munkkien kuorolaulua, oopperamaisen tyylin omaava naislaulaja ja levyltä taitaa löytyä jopa keskiaasialaista kurkkulaulua. Kaikki nämä sekä latinaa lausuva mieshenkilö antavat rituaalisen säväyksen näille kappaleille ja luovat albumin ympärille keskiaikaisesta menneisyydestä kaikuavan pahuuden. Lumoutuneena kuuntelen Entropyn soundtrackmaisesti hiottua, monimutkaista elektronista kokonaisuutta ja sitä miten kaikki palaset ovat löytäneet paikkansa niin upeasti. Tällaisten levyjen ostamista varten minä olen syntynyt.

VA: The Remixes Vol. 06 – The Chemical Brothers (2005)

VA: The Remixes Vol. 06 - The Chemical BrothersThe Remixes kokoelma on siirtynyt kuudenteen osaan ja nyt ensimmäistä kertaa se sai minunkin huomioni. Onhan nyt sentään kyseessä yksi britannian suurimmista electronic yhtyeistä eli the mighty Chemical Brothers. Tässä on taas erinomainen poikkileikkaus Tom Rowlandsin ja Ed Simonsin remix-tuotantoon. Alkuaikojen helmistä, kun he vielä käyttivät ensimmäistä aliastaan The Dust Brothers, nykypäivän tuhteihin soundeihin. Eikä tämä ole edes ensimmäinen kerta kun heidän tuotoksia julkaistaan erillisellä CD:llä. Chemical Reaction kokoelma keräsi myös hyvin yhteen tämän kaksikon remixejä samalle CD:lle ja fanin kannalta onneksi vain yksi sama remix-kipale löytyy kummaltakin CD:ltä. Tosin se onkin ehkäpä se kuuluisin remix ja näin ollen ei haittaa vaikka se löytyy kummaltakin levyltä. Kyseinen kappalehan on Primal Screamin Jailbird joka ilmestyessään sai pienoisen nosteen heidän nimelleen ja heidän kyvyistään. Ja nyt vuosia myöhemmin tiedämme mihin se johti heidän urallaan. Vaikka heidän albuminsa ovat olleet paha pettymys viime vuosina, remix tuotantopuolella onneksi pyyhkii paremmin ja miksaukset viedään tyylikkäästi loppuun asti. Näitä kappaleita kuunnellessaani, tajusin kuinka hyviä tuottajia he todellisudessa ovat. He eivät takerru yhteen oljenkorteeseen, he osaavat uudistaa soundinsa tarpeeksi usein ja silti ylläpitää se chemical touch miksaus toisensa jälkeen. Hyvänä esimerkkinä toimivat The Charlatansille ja Primal Screamille tuotetut remiksaukset. Kokoelmalta löytyy kaksi miksausta näiden bändien kahteen eri biisiin ja ne edustavat erinomaisesti eri ääripäitä The Chemical Brothersin tuotannossa. Esim. tämä Primal Screamin legendaarinen Jailbird on se julmetun iso, hidas monster rumpurymistely ja saman bändin Swastika Eyes sen sijaan on 4/4 biittiin pohjautuva nopea valopulssi joka kiitää sivustajakatsojan ohitse silmänräpäyksessä. Remiksaus on myös oma taiteenlajinsa ja Chemical Brothersit hallitsevat sen suvereenisti.