Empirion: Narcotic Influence (Live)

Jokin siinä 90-luvulla analogisesti tuotetussa musiikissa on vaan joka ei vedä vertoja nykypäivän räpellyksiin. Livetaltiointi jatkuu tällä kappaleella.

Underworld: Dark & Long (6 Music Live October 2014)

Addiktioni 43/14

Underworld: Dubnobasswithmyheadman (Super Deluxe Edition) (2014)

Underworld: Dubnobasswithmyheadman (Super Deluxe Edition)Nuoruutensa 90-luvulla elänyt on saattanut havahtua nyt sellaiseen tilanteeseen että monet klassikon leiman saaneet levyt ovat saamassa 20-vuotisen kunniaksi ties minkälaista erikoispainosta ja Underworld aloittaa heidän uusintakierroksen kolmannellaan julkaisullaan Dubnobasswithmyheadman. Underworld on muutenkin erinomainen malliesimerkki siitä miten ura voi lähteä nousujohteiseen kiitolinjaan musiikillisesti toteutetun suunnanmuutoksen myötä ja vieläpä oikealla hetkellä kun brittein saarella elektroninen musiikki alkoi elää uudenlaista kukoistuksen aikaa. On vuosi 1991 ja Karl Hyden ja Rick Smithin kasari-taiderock/synthpop versio Underworldista oli siis kulkenut päätepisteesen edellisenä vuotena ja nyt heidän mukaansa lyöttäytyi Darren Emerson joka on myöskin hieman ironisella tavalla osoittautunut 2000-luvusta eteenpäin että kuinka iso osa Underworldin soundin uudelleen rakentamisessa hän todellisuudessa oli. Underworldin nykykunnosta albumi-rintamalla löytyy varmaan monta eriävää mielipidettä mutta heidän suunnanmuutoksen myötä tehdyt kaksi ensimmäistä julkaisua ovat edelleenkin heidän uransa huippuhetkiä ja Dubnobasswithmyheadmanin uusintajulkaisu kristallin kirkkaan remasteroidun soundin myötä muistuttaa erinomaisesti siitä. Vuonna 1993 julkaistun Dubnobasswithmyheadmanin teknillisesti synkkämielinen ja ailahteleva matka joka sijoittunee technon ja progressiivisesti kehittyvän kaavan välimaastoon josta kerroksittain alkaa kuoriutumaan tunnelmallisesti ja energisesti irtiottavia harppauksia hypnoottisuuden piirteisiin joita täydennetään runollisesti koostettujen lyriikoiden kautta. Viidelle CD:lle levittäytyvä Super Deluxe Edition albumista on siitä myös mahtava paketti että se haalii sisäänsä melkein kaikki tärkeimmät miksaukset sekä b-puolet singleistä vuoteen 1994 asti ja muutenkin Underworldin 90-luvun tuontantoa saa kiittää siitä että he tekivät itse monenlaisia versioita biiseistään ja yksi CD:stä on hyvitetty DAT-nauhojen ja tietokoneiden kätköistä kaivettujen ennenjulkaisemattoman materiaalin suhteen antaen samalla suurenmoisia kuin myös odottamattomia luonteenpiirteitä sille miten paljon biisit ovat kehittyneet ajan kanssa. Sitä saattaa yllättäen esim. löytää ne pienen pienet nyanssit josta “Cowgirl” löysi ikonisesti itseään toistavasti replikoivan lopullisessaan muodossaan tai miten kappaleet toimivat myös huomattavammin riisutummin. On sanomattakin selvää että Dubnobasswithmyheadman on jokaisen itseään kunnioittavan elektronisen musiikin ystävälle yksi niistä julkaisuista joka on pakko löytyä levyhyllystään/digitaalisesta jukeboksistaan jossain muodossa tai sitten se täydellinen alkupiste jos haluaa lähteä tutustumaan tähän yhtyeeseen. Mutta paras on kuitenkin vasta edessä. Nimittäin tämä Super Deluxe Edition ylitti meikäläisen suhteen kaiken odotuksen joten jään kielipitkällä odottamaan mitä kaikkea ennenjulkaisemattomia helmiä he löytävät Second Toughest In The Infants albumin uudelleenjulkaisua varten. Sitä odotellessa.

Addiktioni 36/13

Mlada Fronta: Every Thing (2013)

Mlada Fronta: Every ThingKymmennelle CD:lle levittäytyvää Every Thing box-settiä kuunnellessa sitä pakonomaisesti huomaa miten ranskalaisen Rémy Pelleschin luotsaama Mlada Fronta on kahdenkymmenen vuoden ajan luonut vakuuttavasti etenevän uran elektronisessa musiikissa, varsinkin kun miettii siinä mielessä että hän on parhaimmillaan onnistunut rakentamaan omanlaisensa, paikoitellen tuhdin ja kuvainnollisen soundin omaavan liikehdinnän joka rohkeasti yhdistelee eri genrien peruselementtejä ja synteettisiä äänivirtauksia saumattomaan kokonaisuuteen (iDM, ambient, industrial, rytminen noise, you-name-it ja jopa technon monotonisesti rynkyttävä luonnekin yllättää ajoittain oivallisesti). Toki Mlada Frontan uran alkupää jolloin ryhmän miehitykseen kuului myös muitakin jäseniä eli tässä tapauksessa tasaisesti pumppaava ja karskean alkeellisesti kalskahtava EBM-vyörytys on naulattavissa liiankin helposti 90-luvun alkuun mutta kun Every Thing box-settiä lähdetään levy-yhtiön/artistin suunnitteleman ja mielenkiintoisesti koostetun agendan kautta avaamaan tuoreimmasta materiaalista kohti uran alkupäätä, luvassa on tiiviisti puoleensavetävä ja miltei käänteisellä tavalla evoluutiomaisesti avautuva matka ohjelmointirajapintojen sekä välkehtivien koneiden pulputtavaan yhteiskieleen jonka lopullisena päämääränä on…? Kohti äänekkäämpää vuorovaikutusta josta se onnistuu tarkkojen sivellin vetomaisin liikkein toteuttamaan herättelevästi tunnustelevaa äänimaailmaa joka ehdottomasti nousee parhaiten esiin 2000-luvun puolella olevassa rikkaasti tunnelmallisessa materiaalissa. Erityisesti tämä vaihtelevasti kiihtyvä tyyli summautuu erinomaisesti Fe2O3 tupla-albumilla johon vielä yhdistyvät teknologia-orienteisuus sekä äänimanipulatiivinen kerronnallisuus. Kokonaisuudessaan Every Thing monomaisen kaunis, minimaalinen ja kompakti paketti ei sorru lätisemään turhuuksia kansivihossaan vaan keskittyy täysin olennaiseen eli kahdenkymmenen vuoden aikaväliltä esittelevään musiikkiin. Julkaisun ainoa heikko anti on se että kymmenen CD:tä ei kuitenkaan toivotunlaisesti kata parhaimmalla äänenlaadulla kaikkea miehen urasta vaan osa materiaalista tarjotaan häviällisenä AAC pakkaukseen käärittynä ekstroina CD:n enhanced osuudella. Olisivat varsinkin nykypäivän digitaalisena aikakautena tajunneet lähteä tarjoamaan download-koodit ja selkeitä vaihtoehtoja halutusta formaatista noiden ekstrojen suhteen. No mut… Tätä uudelleenmasteroitua ja selkeästi rakkaudella yhteenpaketoitua herkkua on tarjolla 490 kappaleen rajoitettuna painoksena.

Addiktioni 48/11

Aphex Twin: Selected Ambient Works 85-92 (Remastered) / Classics (Remastered) (2011)

Selected Ambient Works 85-92 / ClassicsOn taas hieman vaikeuksia miettiä että mitä muuta sanoa jo suurin piirtein kaiken sanotuista levyistä vai siirrytäänkö automaattisesti siihen kehumiskuoroon kun kyseessä on mielipuoli ja/tai nero joka osaa viedä musikaalista tyyliään monen genren lävitse muodostaen niistä aivan loogisesti etenevän jatkumon? Nimi on siis Richard D. James ja mies on kieltämättä erittäin lahjakas tuottaja jolla se erityisen hieno kyky uudistaa soundillista väripalettiaan kuin kameleontin nahka konsanaan minkä myötä hän on aktiivisen viidentoista-parinkymmenen vuoden aikana onnistunut puskemaan ulos monipuolisia julkaisuja joita pidetään suurimmaksi osaksi klassikoina kuin myös välttämättöminä hankintoina elektronisen musiikin piireissä. Oli kyseessä sitten alkupään tuotannon primitiivinen mutta kuitenkin syviä sormenjälkiä jättävät työt tai 90-luvun puolen välin jälkeen startannut yksityiskohtaisempien ja laatikon ulkopuolelta napattuja ideoita jotka ovat muuntautuneet jo standardeiksi, kokonaisuudessaan hän on vakuuttavasti puskenut elektronisesti tuotettua ääniaaltoilua uransa aikana yhden käden sormilla lasketun verran uusiin ulottuvuuksiin. Alkujaan 90-luvun alkupuolella R & S Recordsille julkaistut, vuonna 2008 uudelleenmasteroidut, nyt taas uudelleenjulkaistut ja uusiin pakkauksiin käärityt Selected Ambient Works 85-92 sekä Classics ovat juurikin hänen uransa alkupäähän keskittyviä näyttöjä jotka ovat pitkälti suoravetoisia ja näin ollen taplaten technon sykkivää perusolemusta mutta tuoden esiin äänimaisemallisesti kaksi tyystin eri kaliiberin työtä. Siinä missä Selected Ambient Works 85-92:n äänimatto on aika hyvin leikkisän oloinen ja paikoitellen jopa minimaalisia toistokaavoja noudattava sekä vaimean haikeasti kumpuava luoden samalla tärkeitä alkupään pisteitä iDM:n monisyisessä kehityskaaressa mutta ennenkaikkea julkaisussa on edelleenkin tärkeän vahva tunne mukana kuinka se on ollut huomattavan paljon aikaansa edellä ja miten Richard D. James teki omaa jo juttuaan naputellen seuraavan tason tuotantoa ennenkuin Briteissä 90-luvun alussa vallinnut rave-kulttuuri antoi ääriään myöten paisuneen puhkeamisen myötä elämän uusille genrille. Kuten jo aiemmin vihjailin, Classics on sitten jo tyystin erilainen peto keräten sisäänsä kaksi vinyyli-julkaisua sekä kaksi remix työtä kuin myös muita raitoja sieltä sun täältä ja näyttäen Aphex Twinistä ensimmäisen kerran pimeämmän ja huomattavasti ankaremman puolen. Itseään toistava techno saa siis herra Jamesin kätösissä taas uudenlaista ilmavuutta kuin myös hallittua kaaosta ottaen opinnäytetöitä suoraan industrialin kovasti etenevästä paukkeesta mutta väläytellen myös tanssittavampaa puolta “Digeridoo” kappaleen kautta joka ei nimestä huolimatta todellisuudessa käytä kyseistä soitinta vaan osoittaa miehen ohjelmointikykyä muodostaessaan acid-virtausta joka mimitoi tyystin toista soitinta tai antaen taas erinäisiä viittauksia proto-iDM:n olemassaolosta (“Analogue Bubblebath I” ja “Polynomial-C”). Niin… Vaikka nämä kaksi ovat saaneet ylleensä uudellenmasteroidun pintakiillon, totta puhuen itse en ainakaan huomannut mitään eroa alkuperäisiin julkaisuihin. Tärkeintä on kuitenkin se että näistä julkaisuista edelleenkin huokuu sellainen huikea itsevarmuus ja sääntöjä rikkova mentaliteetti joka on toistunut miehen uralla monituisia kertoja.

Addiktioni: Redux 5

Plastikman: Arkives 1993-2010 (2011)

Plastikman: Arkives 1993-2010Detroitista alunperin lähtenyt techno on saanut kanadalaisen Richie Hawtinin myötä toisenlaista kierrettä jonka myötä hän on 90-luvun puolella sementöinyt paikkansa vakaasti yhtenä technon tärkeimmistä fikstuureista minimaalisen, acid technon maisemakuvassa joista omalla nimellä julkaistut kokeilunhakuiset, miltei insinöörimäisesti pieniin palasiin pilkotut ja uudelleenkootut DJ miksaukset ja erityisesti Plastikmanin alaisuudessa äärimmäisyyksiin viedyt modifikaatiot ja taivutukset Roland TB-303:n kautta ovat tuoneet hänelle pitkän listan erinäköistä kunniaa ja mainetta. Miehen monipuolisesta urasta ehkäpä sitä tärkeintä puolta peilaava Arkives 1993-2010 kerää siis melkein kaiken olemassa olevan materiaalin Plastikmanilta kahdeksantoista vuoden ajalta yhteen pakettiin ja joista säihkyvin kruununkivi ja kaiken kattavin kokonaisuus on Arkives Komplete joka niittää yhteen 15 CD:tä, DVD:n, 94-sivuisen kirjan, 6 vinyyliä ja päälle vielä digitaaliset lataukset. Materiaalia siis riittää albumeista muille artisteille tehtyihin remikseihin ja näin ollen kokoelman ei pitäisi jättää ketään kylmäksi tarjoten erittäin monivivahteisen ja eeppisen matkan technon palettimaisesti paloiteltuun ytimeen. Tai noh, tätä kaiken kattavinta herkkua oli siis pääasiallisesti tarjolla ainoastaan ennakkotilaajille. Toisin sanoen, Arkives 1993-2010 on kerran elämässä tarjoiltu tilaisuus johon olisi kannattanut tarttua kun siihen oli vielä mahdollisuus.

Plastikmanin kuusi uudelleenmasteroitua albumia muodostavat tästä kokonaisuuden itseään tukevan selkärangan. Arkivesin aloittava ja alunperin vuonna 1993 julkaistu päänavaus Sheet One tuo selkeästi esiin nuoren ja kunnianhimoisen tuottajan ja ehkäpä sen myötä myös hieman leikkisämmän puolen Plastikmanista. Recycled Plastik (1994) muovautuu jo perinteisemmän, monotonisemman acid technon pariin joka etenee ja pysyy junan kaltaisesti tiukasti raiteillaan mutta kuitenkin aina silloin tällöin nostaen päätäänsä korkeammalle ja muistuttaen tekstuurien sekä ohjelmoinnin kautta että tämä on kuitenkin soundillisesti Plastikmanin tarkassa ohjauksessa etenevä työ. Musik (1994) taasen palauttaa kuuntelijan takaisin edes-takaiseen heilumiseen acid-rintamalla ottaen selkeitä rakenteellisia poimintoja mm. elektrosta ja miltei downtempomaisesta olemuksesta minkä myötä kokonaisuus saa huomattavasti eläväisemmän muodon. Artifakts (BC) (1998) myötä tunnelmallisuus alkaa saada Plastikmanin maailmassa täysin uudenlaista merkitystä ylleensä joka lopulta huipentuu kahdella viimeisellä albumilla. Toisin sanoen, edetessä albumista toiseen sitä pakostakin alkaa huomaamaan miten paljon vaihtelua minimaalinen techno kuitenkin pystyy tarjoamaan mieleltään ja käsiltään kyvykkään tuottajan kätösissä ja näin ollen löytäen välillä itsensä miltei puolihuolimattomasti ääneen hämmästellen miten esim. tunnin itseään jatkuvasti toistavaa ja dubahtavan technon sameisessa aallokoissa viihtyvän Consumed (1998) albumin voimakkaasti pulssahteleva virtaus osaa niin taidokkaasti ja hypnoottisesti tarttua kuuntelijan huomiokykyyn ja kadottaa siinä ohella ajantajun täydellisesti. Toistaiseksi Plastikmanin viimeisen kokopitkän, Closer (2003), synkänpuhuvat vokaalit tekevät tästä julkaisusta erittäin vainoharhaisen ja intensiivisen kokemuksen. Jo levyn aloittavassa “Ask Yourself” sisältää sen verran huolestuttavaa lyriikka kuten “I’m just a voice inside your head” ja albumin dekoodatessaan raskaasti maalailevaa mielikuvaa pidemmälle, ahdistavissa lyriikoissa esiintuleva kivut ja aivojen lopullinen virrankatkaisu luovat peilimäisenn väylän artistin pimeämpään mielenkolkkaan minkä myötä sitä on vaikea olla miettimättä mitä Richie Hawtin todellisuuudessa läpikävi hänen elämässään kun hän tuotti tätä levyä (kirja hieman valaisee tätä asiaa mutta jotenkin on sellainen tunne että se ei kerro kaikkea). Arkivesin yhdeksän muuta CD:tä keskittyvät erinäköisiin sessioihin, b-puoliin yms. kuin myös ennenjulkaisemattomiin raitoihin, muille artisteille tehtyihin remikseihin tarjoten samalla myös kaupallisempaan acid houseen kallellaan olevia näytäntöjä sekä tietenkään unohtamatta vierailevia artisteja jotka pistävät Plastikmanin tuotantoa reippaalla kädellä uusiksi. Löytyy siis molemmin puolin mielenkiintoisia remiksejä ja niiden tekijöitä joista ainakin mainitsemisen arvoisia on elokuva-säveltäjä Cliff Martinezin ja Alva Novon tekemät itsensä näköiset muokkaukset sekä Plastikmanin tekemä acid house-jyräys System 7:n kappaleesta “Alpha Wave”.

Koluttavaa siis riittää uusille kuin myös vanhoille faneille mutta tällaisen kokonaisuuden myötä sitä pakostakin alkaa kyselemään itseltään että onko tämä siis edelleenkin minimaalisuuteen rinnastettavaa suoritus? Ei. Richie Hawtin on kiistämättä onnistunut luomaan yhden vaikuttavimmista julkaisuista musiikin historian saralla minkä myötä tämä on myös kasvanut maksimaaliseksi taiteeksi. Varsinkin 90-luvun elektronisesta ja techno musiikista diggaavalle Arkives 1993-2010 on yksi mieltä sykähdyttävimmistä asioista mitä musiikin suurkuluttaja voi kokea ja todistaen jälleen kerran miten analoginen työstötapa tuo nostalgian nälkää herättävän tunteen onnistuneesti esiin.

The Prodigy: Liam’s Demo Tape (1990)

Mielenkiintoinen löytö. Liam Howlettin demo vuodelta 1990 ja kuunnellessaan tätä demoa sitä suorastaan havahtuu siihen hämmentävään ajatukseen että osa The Prodigyn ensimmäisen levyn materiaaliasta oli julkaisu valmiissa paketissa jo tuohon aikoihin. “Your Love” on hyvä esimerkki.

Tracklist:

01 [0:00:00] “What Evil Lurks” (4:04)
02 [0:04:04] “We’re Gonna Rock” (4:18)
03 [0:08:22] “Manic” (3:32)
04 [0:11:54] “Drop The Bass” (3:37)
05 [0:15:31] “Android II” (4:46)
06 [0:20:17] “Your Love (EP)” (5:43)
07 [0:26:00] “Pandemonia” (4:11)
08 [0:30:11] “Charlie I” (4:55)
09 [0:35:06] “Charlie II” (3:30)
10 [0:38:36] “Dr Zupan” (3:41)
11 [0:42:17] “The Beat” (2:36)
12 [0:44:54] “Android I” (4:56)
13 [0:49:50] “Drop The Bass” (3:42)
14 [0:53:32] “Manic” (3:19)
15 [0:56:51] “Everybody In The Place” (3:25)
16 [1:00:16] “Charlie I” (5:08)

Addiktioni 40/10

Anodyne: The Remixes EP 12″ (2010)

Anodyne: The Remixes EP
Sen verran mitä olen Anodynen (a.k.a. Colin Cloughley) materiaaliin tutustunut, itselleni on jäänyt kaikumainen muistikuva siitä että hänen tuotoksensa majailee jossain iDM:n ja kovaa iskevän technon välimaastossa jossa on roima annos klassisempaa 90-luvun puolivälin analogista ulottuvuutta. Tänä vuonna julkaistu Corrosion albumi on tätä soundia täynnä joka myöskin sai tällä kertaa jatkoa rajoitettuna kaksitoista tuumaisena kiekkona jossa vierailevat artistit ovat lähteneet tekemään uudelleenmuokkauksia albumin materiaalista. Itsekin ennakkotilasin tämän julkaisun kaksi kuukautta sitten ja vieläpä ainoastaan sen sisältämän Autechren remixin takia. Mutta eipäs mennä asioiden edelle ja aloitetaan kiekon ensimmäisestä urasta. A-puoliskon ottaa täysin itselleen yksi 90-luvun pioneereista eli nykypäivänä Ken Downien luotsaama The Black Dog. The Black Dog muuntaa alunperin iDM tuotoksena tarjoillun “Corrosion” suoraan sisään rysäyttäväksi, 4/4 paukkeeseen keskittyvään technoon. Padien, basson sekä monien hiljalleen tunnelman nostattavien ja tasaisesti vilkkuttavien piipityksen tahdissa etenevä “Corrosion” on aluksi hyvin yksiulotteisen kuuloinen joka kuitenkin kasvaa astettain erilaisten lisättyjen elementtien kautta. Viiden minuutin kohdalla, synakoneisto alkaa painostamaan tähän uudelleen muokattuun teokseen syvällisempää tunnelmaa kunnes yllättäen kappale pudottaa seitsemän minuutin kohdalla täysin 4/4 techno biitin altaan pois ja remix suorastaan huipentuu viimeisen kahden ja puolen minuutin aikana levittäytyen outromaiseksi matoksi josta tulee voimakkaasti esiin ambientmaisesti virtaava sci-fi hymni. Suorasti sanottuna, aivan mahtava uudelleenmiksaus jossa miltei kymmenen minuuttia on osattu hyödyntää täydellisesti.

B-puolella tapahtuukin sitten kummia. Uransa suhteen Autechre on tehnyt positiivisesti yllättävän suunnanmuutoksen parin viime vuoden aikana mutta tämän EP:n remix tulee tekemään vielä isomman leuan pudotuksen arvaamattomalle kuuntelijalle. Nimittäin Autechre ottaa niinkin suuren pesäeron heidän nykyiseen mutta jatkuvasti kokeellisesti morfautuvaan olomuotoon vieden kuuntelijan ajassa taaksepäin eli vuoteen 1994 ja breakbeatin sävytteiseen ilmapiiriin. Autechre hyödyntää “Close Your Eyesin” alkuperäistä syntikka melodiaa ja kappaleen titteliä toistavaa vocoderia pohjanaan, hidastaa biittiä ja kompressoi sen soljuvasti pyörivään breakbeat looppiin ja pistää puhtaasti tuulemaan tällä remiksillä. On siis kieltämättä hyvinkin outoa kuunnella että sellainen nimi kuin Autechre joka on vuosikymmenien aikana pohjustanut täysin omaa tietään ja nyt he vievät väliaikaisesti soundiaan takaisin puhtaaseen analogiseen menneisyyteen. Tällaista odottaisi enemmänkin esim. The Future Sound Of Londonin kaltaiselta orkesterilta. Kuitenkin lopputuloksena on erinomainen miksaus joka ennenkaikkea on ennalta-arvaamaton ja tuo puhtaan ilonpidon heidän työhönsä. Toisaalta, 90-luku on muutenkin muodostunut itselleni sellainen nostalginen aikakausi joten en ihmettele miksi tämä kolahtaa niin kovaa. B-puolen viimeistelee suomalaisen Lacklusterin näkemystä “707” raidasta vieden sitä kohti kolkompaa iDM-linjausta samalla nytkähdellen ja hahmotellen ylleen jopa hermostuneen oloisen tunnelman jota pitävät koossaan terävästi piikittelevät glitch värähdykset, haalistunut synakoneisto taustalla ja kiemurteleva melodia joka jatkaa kurkottelua tuonne 90-luvun suuntaan. Hyvä remix mutta se ikävä kyllä jää auttamattomasti kahden muun loistavan tekijän jalkoihin.

Käsissäni on siis yllätyksiä täynnä oleva pikkulevy. The Black Dogin remix onnistuu yksinään tekemään tästä ostamisen arvoisen julkaisun. Autechre on niukka kakkonen tällä EP:llä ja tämäkin sen takia ettei se kuulosta yhtään Autechrelta. The Remixes EP on saatavilla rajoitettuna kaksitoista tuumaisena (huhutaan että tätä on painettu vain 300 kappaletta) ja digitaalisessa formaatissa.

Addiktioni 28/10

Autechre: Move Of Ten (2010)

Autechre: Move Of TenVuonna 2008 julkaistu Quaristice asetteli Sean Boothin ja Rob Brownin luotsaaman Autechren pois 2000-luvulla voimakkaasti vallinneesta, vääristyneestä ja hellittämättömästi vastaanotetuista ADHD-biittien mallintamisesta takaisin melodisuuden virtaviivaisuuteen ja vieden Autechren jatkuvasti kehittyvää ja muuntautumiskykyistä soundipalettiaan takaisin huomattavasti helpommin omaksuttavaan formaattiin. Toinen ilmiö mikä Quaristicen myötä herätettiin uudestaan käytäntöön oli 90-luvulla vallinnut julkaisutyyli eli albumien rinnalle kohosi aina jossain vaiheessa verrattavissa oleva mini-julkaisu. Sama juttu näyttää toteutuneen alkuvuodesta julkaistun Overstepsin kanssa sillä nyt keskellä paahtavaa kesää ilmestyi sisarjulkaisu Move Of Ten. Warp levymerkin katalogi-järjestelmä kertoo varsin suorasanaisesti että kyseessä on siis EP vaikka sisältönä onkin kymmenen raitaa ja pituutta on sellaiset mukavat 48 minuuttia. Autechre on ennenkin pitänyt standardeja pilkkanaan, malliesimerkkinä on esim. EP7.

Vaikka Autechre on siis jättänyt 2000-luvun raaimmat what-makes-it-tick ruumiinavauksen kautta suoritetut kokeilut äänen saralla, silti Move Of Ten julkaisun aloittava “Etchogon-S” pitää varsin nopeasti huolta siitä että haastellisuutta kaadetaan myös kurkusta alas. Rönsyilevä ulosanti saa jo miltei heti ironisen sävyn ylleensä, kuin tässä demottaisiin ensimmäisen kerran tiettyä hardware/software kombinaatiota. Tämän johdosta pääosa perkussiosta kuulostavat kuin niitä ei olisi jalostettu täysin loppuun asti mikä tekeekin tästä julkaisusta omalla tavallaan rivakkaan ja hektisen oloisen mutta toisaalta, julkaisulla myöskin kuulee että toisessa ääripäässä lepää hyvin minimalistinen linjaus joiden kautta kuitenkin osataan viedä Overstepsilla kuultuja ideoita pidemmälle. Autechre on aina kuulostanut täysin itseltään, vaikka välillä allekirjoittaneella on ollutkin vaikeuksia ymmärtää julkaisun ympärille kiedottua punaista lankaa tai uuteen ulottuvuuteen vietyä soundia, ja nyt myös tuo tutunomainen 4/4 biitti saa myös Autechren käsittelyssä uutta perspektiiviä. Overstepsin aikana tuli jo todettua että Autechre otti varsin suoraliikkeisiä eleitä musiikkiaan kohtaan ja nyt tätä 4/4 temmolla etenevää technoa (“y7” ja “M62”) väritetään täysin Autechren omalla tyylillään – hihattien sijaan sekoitukseen propelloidaan erilaisia väreileviä signaaleja jonka myötä basson yksinäisydessään dominoiva liikehdintä rakentavat näistä kahdesta teoksesta huomattavasti tiiviimmän kokonaisuuden ja taustalla vaikuttavat synamelodiat tukeutuvat tähän minimaalisuuden rajoissa etenevään luotijunaan. Suorasti sanottuna varsin yllättävä veto Autechrelta karsia kaikki ylimääräiset keinotekoiset kuviot ympäriltään mutta se tekeekin tästä ehdottomasti julkaisun parasta antia. Autechre osoittaa että heillä ei edelleenkään ole rajoja mihin he eivät voisi kuljettaa heidän elektronista virtaustaan. “pce freeze 2.8i” jatkaa Autechren tavaramerkiksi muodostunutta kokeiluaan teknologiallaan ja pyrkii samalla vieraannuttamaan kuuntelijan koneiden avulla jossa varsinkin padien kolkko olemus tekee tästä teollisesti sävytteisen. Selkeimpänä linkkinä emojulkaisuun toimivat “iris was a pupil” sekä “ylm0” jotka jatkavat Overstepsilla suuremmalla volyymilla alkanutta ambient vaiheilua ja “no border” kaivertaa EP:llä vallitsevan minimaalisuuden tutkistelua vieden teosta epätasaisesti sykkivän iDM:n alaisuuteen jota maalailevat Overstepsin äänimaisemasta tutut metalliset sirpaleet sekä kaasunpurkautumiset.

Ensimmäisten kuuntelujen jälkeen, Move Of Ten vaikutti aavistuksen epävireiseltä kuin kokonaisuutta ei olisi täysin synkronoitu yhteen. Oversteps muutti Autechren paletin täysin uuteen muotoon tarjoten aavamaisen, hitaasti liikehtivän ja hyvin emotionaalisen kokonaisuuden kun taasen Move Of Ten on päinvastainen ilmestys. EP on jatkuvasti liikkeessään hypähdellen tyylistä toiseen ja näin ollen tarjoten paljon erilaisia kulmia Autechren tämän hetkiseen olomuotoon. Ajan myöten ja jokaisen kuuntelukerran jälkeen sitä pakostakin syventyi EP:n luomaan maailmaan ja alkoi lopulta tajuamaan että tässähän on taas se kuuluisa kolikon toinen puoli joka laajentaa Overstepsin kahteen osaan. Muutenkin Oversteps loi erittäin kovat puitteet sille että Autechren luovuus ei missään nimessä ole kuivumassa ja nyt Move Of Ten on teesimäinen vakuuttelu tästä luovuudesta. Pelkästään vuosi 2010 on jo osoittanut että Autechre on onnistunut parantanut heidän peliään yhä vaan paremmaksi, joten tuskin maltan odottaa mitä heidän seuraavaa julkaisu tarjoaa.

Hardfloor: Acperience 1 (Live on MTV Party Zone)

Helvetinmoinen flashback ysäriin ja muutenkin aikaan jolloin MTV:llä oli vielä jotain merkitystä musiikkimaun muokkaamisessa.

Addiktioni 20/10 – Part 2

Memmaker: How To Enlist In A Robot Uprising (Deluxe Edition) (2010)

Memmaker: How To Enlist In A Robot Uprising (Deluxe Edition)Laitetaan ensimmäiseksi pientä faktaa pöytään. Memmaker on yhtäkuin Guillaume Nadon ja Yann Faussurier joista jälkimmäinen nimi tunnetaan parhaiten isomman ja kovemman kaliiberin omaavan industrial-koneiston Iszoloscopen takaa. Tämän hetkisen tilanteen mukaan Guillaume Nadon on myös liittynyt Iszoloscopen riveihin joten olettaisin se tekisi jossain määrin Memmakerista sivuprojektin. Alunperin How To Enlist In A Robot Uprising julkaistiin Hive Recordsin kautta vuonna 2008, myi painoksen loppuun ja siinä ohella levy-yhtiökin ehti pistää pillit pussiin juuri minkäänlaista melua. Ja tänä vuonna robottien vallankumous saa uuden kiiltävän haarniskan päällensä sillä Artoffact Records päätti julkaista Memmakerin debyytin uudestaan. Alkuperäinen julkaisu on läpikäynyt uudelleenmasteroinnin ja siinä ohella itse albumille on lisätty kaksi uutta biisiä ja mukaan on lätkäisty vielä ylimääräinen remix-CD. Eikö kuulostakin erinomaiselta kokonaisuudelta? Hyvä, sillä How To Enlist In A Robot Uprising on edelleenkin tiivistunnelmainen paketti joka sisältää kiertoradalta laukastavia pommeja, robotteja, kuolemansäteitä ja teknologista ylivaltaa syöksyvästi iskostuvan musiikin muodossa joka yksinkertaisesti sanottuna pistää maan ja taivaan tömisemään.

Äänimaailmallisesti How To Enlist In A Robot Uprising asettunee siis jonnekin kevyemmän rytmisen noisen, technon sekä EBM:n välimaastoon ja verrattuna Iszoloscopen soundiin, Memmakerin materiaali heilahtaa huomattavasti enemmän tuonne kevyempään ja tanssittavampaan ääripäähän. Jo heti väkivaltaista unta analysoivasta “Prophecy” introsta lähtien, futuristinen immersio on vahvasti läsnä tällä albumilla ja tuota tunnelmaa pönkittävät erilaiset elokuva-sämplet jotka värittävät tätä planeettojen välistä sodankayntiä ja robottien lannistumatonta hyökkäystä. Sämple-listalta löytyy esim. kuvernööri Schwarzeneggerin sylkinäyte yhdestä ehdottomasta klassikoista hänen urallaan eli Total Recallin kutsu punaiselle Mars-planeetalle joka pudotetaan “Get Your Ass To Mars” kappaleen ytimeen pyörimään ja replikoimaan itseään viruksen kaltaisesti samalla kun mekaaninen toisto jauhaa lannistomattomasti eteenpäin. Kun albumin tematiikassa käsitellään robotteja hyvinkin perinpohjaisesti, se myöskin tarkoittaa että jossain vaiheessa myös vocodereita aletaan hyväksikäyttämään ja luomaan tarvittavaa lisävahvistusta soundimaailmaan. Androidien sodanjulistusta esittelevät “Death Audio Blow Your Brain” ja “Robot Buzz” jotka pistävät pumppaavasti etenevän synakoneiston suorastaan laulamaan ja siinä ohella kohottavat energisen rave-mentaaliteetin täyteen loistoonsa. “Deception” edustaa tunnelmaltaan huomattavasti synkempää antia raahaten dominoivaa äänimaailmaa kohti karskimpaa industrial mentaliteettia jota myös maalaen peittää Pitch Black elokuvasta tutun Riddickin suora kommentti jumalan olemassaolosta. “Insomnia” on yksi albumin kohokohdista joka alkaa muodostamaan muotoaan erilaisten terävien noise-signaalien kautta kunnes ranskankielinen ja täyteen raivoon kohoava puhesämple käynnistää taas miltei typilliseen tapaan eteenpäin puskevan ryminän. Kolmen ja puolen minuutin vaiheella teos yllättää kuuntelijan tekemällä 180 asteen käännöksen ja samalla rysäyttäen 8-bittisen vaihteen sisäänsä jonka myötä kokonaisuus muuntautuu luontevasti kasari-elektron alaisuuteen jota viimeistellään pelkoa levittävällä sämplellä kylmän sodan aikaisesta Neuvostoliitosta ja heidän kaupunkeihin suunnatuista ydinohjuksista.

Jos tähän mennessä ei tullut selväksi, Memmakerin How To Enlist In A Robot Uprising on suorastaan sci-fi nörtin märkäuni. Tasaisesti ja jyskyvällä tahdilla rullaava basso muistuttaa androidin sähköistä pulssia joka tempaisee mukaansa silmänräpäytyksessä ja jättää haluamaan lisää. How To Enlist In A Robot Uprising on myös siinä mielessä edistyksellinen EBM-julkaisu tässä nykypäivän luita myöten kalutussa genressä että se harppaa muutaman pienen mutta tärkeän sivuaskeleen pois ylikäytetyistä kliseistä ja samalla muistuttaa kuuntelijaa siitä että miten albumi voi olla hauska joka ennenkaikkea ei ota itseään liikaa tosissaan. Niin ja en kai minä unohtanut mainita että tämä julkaisu sisältää robotteja ja paljon?

Addiktioni 32/08

The Prodigy: More Music For The Jilted Generation (2008) / Experience Expanded (2008)

The Prodigy: More Music For The Jilted GenerationTuossa alkuviikosta todettiin yhden kaverin kanssa mm. siitä miten levykokoelmansa kartuttajalle tulee joskus sellainen tilanne eteen jossa on saanut jonkun keräilykohteensa suhteen asiansa niin hyvin että jokainen julkaisu löytyy levyhyllystä. Ja jälkiseuraamuksena syntyy pakonomainen tyhjä olo ja sitä alkaa vaistomaisesti miettimään että mihin seuraavaksi pyrkisi ponnistaman tarmonsa. The Prodigyn Music For The Jilted Generation oli minulle yksi tärkeimmistä alkusysäyksistä joka käynnisti tämän intensiivisen keräilyn sillä tasolla että jokainen virallinen julkaisu on pyritty hankkimaan ja sillä tiellä edelleenkin ollaan. Siitä on tosiaan 14 vuotta kun tämä albumi julkaistiin alunperin ja kun tätä teosta kuuntelee pitkästä aikaa keskittyneesti ilman häiriötekijöitä, sitä taas suorastaan yhtyy ja vajoaa aikakauteen jolloin eri elektronisen musiikin piireistä alkoi tulla niin paljon mullistavaa musiikkia ja kieltämättä yksi näistä 90-luvun tärkeimmistä julkaisuista on juuri tämä Music For The Jilted Generation. Historiankirjat kertonevat myös että vuonna 1994 briteissä tuotiin julki Criminal Justice Bill joka hankaloitti nuorten ihmisten elämää mm. siten että jos keikoilla soitettiin musiikkia jonka volyymi ylittivät parilla desibelilla sallitut rajoitukset, poliiseilla oli täydet oikeudet pysäyttää bileet ja lähettää ihmiset koteihinsa. Artistit, promoottorit ja DJ:t tietenkin ottivat tuosta lakiehdotuksesta irti luomalla ties minkälaista siihen osoitettua kritiikinomaista tuotetta – joko kirjoittamalla manifesteja levyjen kansiin tai julkaisemalla esim. neljä minuuttia hiljaisuutta ja nimeämällä se kyseisen lain nimellä. The Prodigy vei tämän taistelun kyllä selvästi pisimmilleen Music For The Jilted Generation kanssa. Intron tyly, mustavalkoinen film noir kuvaus huonojen aikojen vyörymisesta horisontista jossa kuitenkin todetaan pientä toivoa luoden että tärkein työ viedään takaisin undergroundiin jotta se ei joutuisi väärien ihmisten käsiin. Ja sitten on tietenkin julkaisun sanoman kiteyttävä sekä Clint Mansellin luotsaaman Pop Will Eat Itselfin kanssa taottu voimientuntojen huipentuma “Their Law” jossa metallin, industrialin ja elektronisuuden peruspalaset luovat sellaisen väkevän muurinmurtajan jonka aikana suunnataan nyrkkejä vieläkin raa’emmalla tavalla kohti vallanpitäjien suuntaan ja todetaan “fuck them and their law”. Levyn kansitaide jossa jähmettyneesti vääryyttä huutavat kasvot sekä kansilehdykän keskelle aseteltu maalaus (pitkätukkainen mies joka keskisormea vilauttamalla ja macheten avulla katkaisee viimeisenkin yhteyden ihmisten elämää kontrolloimaan hallitukseen) edelleenkin vahvistavat tätä albumilla tuotua sanomaa. Vaikka kyseistä kappaletta ei ole julkaistu missään vaiheessa single-formaatissa, silti siitä onnistui kehittymään yksi The Prodigyn tärkeimmistä kulmakivistä livekeikoilla ja antoi ensimmäiset sykähdykset mihin The Prodigy pystyy rajoja rikkovaa soundiaan kuljettamaan.

Onhan Music For The Jilted Generation muullakin tavalla käänteentekevä julkaisu The Prodigyn uralla. Se on yhtyeen laajimman kirjon omaava albumi jossa uuden kurinalaisen asenteen myötä albumi on myöskin paljon synkempi, vakavempi sekä kova kovaa vastaan takova – juuri sellainen jonka pelkkä tuima silmästä silmään tuijotus vie orkesterin seuraavalle levelille. Siinä ohella vilahtavat syntikoiden puristamat murtumispisteet, hard technon lävistämä suora kujanjuoksu, syvälle psykoosiin upottavat analogiset acid pyörteet, haasteellisesti vieden kuuntelijan tasaisesti pyörivästä 4/4 tahdista onnistuneesti lohkeilevaan breakbeat palettiin ja jopa hidastuen hetkeksi mielensä jumiuttavaan ja pupillien laajentavaan downtempon lämpimään syövereihin. Ja sitten listalla on ne singlenäkin julkaistut kappaleet. “No Good (Start The Dance)” on huippuunsa tuotettu ja puhtaasti tanssilattialle suunniteltu täsmäpommi joka tuntuu varsinkin näin 2000-luvun kaupallisten hengettömien tuotteiden rinnalla suorastaan pelastusköydeltä joka vie takaisin aikaan jolloin kaikki oli vielä niin uutta ja uraa uurtavaa. Unohtamatta tietenkään kitaroilla viilleltyä, huilun tehostamaa ja syntikoiden armottomasti runttaama “Voodoo People” jossa miltei drum and bassiin kohoava ja kuitenkin hakkaavasti etenevä biittipatteristo antaa viimeisen mutta voimakkaan säväyksen. Spektrin toisessa ääripäässä on The Prodigyn omilla ehdoilla työstetty “Poison” jonka hiphop sävytteinen paranoidinen tunnelma vie koko genren äärirajoille johon moni ei ole uskaltanut raahautua. Toisin sanoen aika ei ole tehnyt juuri minkäänlaisia naarmuja albumiin ja kyllähän tämä edelleenkin kuulostaa näin suorasti sanottuna helvetin mahtavalta kun asettelee mielensä vastaanottavaan taajuuteen.

The Prodigy: Experience ExpandedNykypäivän mittatikkuna testattuna The Prodigyn debyytti, Experience, on hyvin pitkälti nastalla seinään kiinnitetty testamentti aikakaudesta jolloin kosketinsoitin riffit sekä hassun-hauskat kimeällä äänellä toteutetut sämplet sanelivat ja leimasivat 90-luvun rave genren kuoliaaksi asti mutta toisaalta, albumi oli myös hyvin erilainen verrattuna siihen mihin singlet olivat kuuntelijaa valmistelleet. Moni singleistä oli kokenut täydellisen uudelleenmuokkauksen ja siirtyivät täysin uuteen ympäristöön Experience albumilla – The Prodigyn ensimmäisestä vinyylijulkaisusta lähtien mukana roikkunut “Everybody In The Place” oli tässä vaiheessa kokenut jo kolmannen inkarnaation tullessaan tälle albumilla ja heidän ensimmäinen hitti “Charly” sai ehkäpä sen radikaaleimman muutoksen kun sitä alettiin istuttamaan tunnistettavaan drum and bass muottiin ja tämä oli tosiaan vuonna 1992 jolloin genre alkoi saada fyysisempää olomuotoa ylleensä. Vaikkei tämä remix ole tyylipuhdas näyttö kyseisestä genrestä, siitä kuitenkin löytyvät tavaramerkiksi tunnistettavat matalalta jytisevät bassot ja perus rumpu-basso kombo. “Out Of Space” sentään oli jätetty ennalleen räiskyvästi hypähtelevänä futuristisena populaarimusiikkina jossa on kaavamaisen tapaan muistettava melodia ja yksinkertaiset, tosin sämple muodossa tarjoiltut lyriikat. Lyhyeksi jääneen breakbeat-rave-hardcore aikakauden ilmentymänä, Experience albumilla kuitenkin muhii taustalla sellaista häivähtyvää potenttiaalia. Yksi näistä oli selkeästi albumia kannatteleva, kahdeksan minuutin “Weather Experience” joka täysin erilainen mitä Liam Howlett oli tähän mennessä kirjoittanut. Moneen osaan skaalautuva – cinemaattisia piirteitä saavuttava ja eräänlaisena big beatin yhtenä prototyyppinä edustava työ jota kuitenkin aletaan puolessa välissä kaksin käsin takomaan ja hajottamaan ison kivenlohkareen kanssa ja näin ollen kiihdytetään vieläkin enemmän anteeksiantamattoon itsetuhoiseen viettiin. Tämä oli vasta pieni maistiainen miehen piilevistä kyyistä joka lopulta tarjoiltiin tarjottimen kautta petetylle sukupolvelle.

Uudelleen masteroitujen albumien lisäksi mukaan on liitetty bonus CD:t jotka keräilevät saman kotelon alle harvinaisuuksia singlen b-puolilta sekä live-vetoja jotka jälleen todistavat jossain määrin miten The Prodigy osaa vyöryttää ja liikuttaa massoja. Experience tarjoilee mm. “We Are The Ruffest” kappaleen joka tuon aikakauden yhtenä viimeisempänä työnä paketoi kaiken mahdollisen irtonaisen ennenkuulumattoman massiiviseen headfuckiin ja esim. Top Buzzin riisutun oloinen remiksaus “Weather Experiencesta” kääntää vaihteeksi kaaottisuuden takaisin järjestykseen. Music For The Jilted Generationin yksi helmistä on ehdottomasti “Rat Poison” eli “Poisonista” vieläkin pidemmälle kehitelty uudelleenmiksaus jossa tiukkasävyinen kitara riffi voitelee tämän jo miltei kadonneeksi julistetun teoksen The Prodigyn yhdeksi raskaimmaksi työksi ja kun tämä tosiaan alunperin julkaistiin vuonna 1995, siinä pakostakin aistii kuinka The Prodigy alkoi pikkuhiljaa kallistumaan tuonne elektronisesti työstettyyn punkiin päin joka lopulta huipentui vuoden 1997:n The Fat Of The Landiin jossa Keith Flint ja Maxim olivat jo iso osa orkesterin vetovoimaa. Ainoa valituksen aihe on se että “Rhythm Of Life” ei ole mukana tuossa bonus CD:llä. Oliko sitten ongelmia sämplien kanssa vai mitä mutta onneksi tätäkin tyhjää tilaa paikataan varsin onnistuneesti The Chemical Brothersin klassisella ja erittäin bassovetoisella miksauksella “Voodoo Peoplesta”. Mut’ kuitenkin… Kaksi juuri uudelleenjulkaistua teosta The Prodigyn värikkäästä menneisyydesta joista ainakin toinen on sellainen joka kuuluisi jokaisen itseään kunnioittavan elektronisen musiikin ystävän levyhyllyyn.