Depeche Mode: Precious

Addiktioni 44/11

Aesthetic Perfection: All Beauty Destroyed (Ltd.Ed.) (2011)

Aesthetic Perfection: All Beauty DestroyedErityisesti vihaan sitä tunnetta kun kuuntelen lempiartistin tulevan albumin tuotoksia ja en juurikaan löydä minkäänlaista positiivista sanottavaa. Näin myös kävi Daniel Gravesin luotsaamaan Aesthetic Perfectionin kolmannen albumiin rinnastettavan materiaalin kanssa. Ensimmäinen singlen, “The Devil’s In The Details”, myötä fiiliksen voisi summata nillä sanoilla: “noh, tämä oli vasta ensimmäinen raapaisu”. Joskus päänavaukset eivät välttämättä heti kerro albumin todellista tunnelmaa mutta kun toinen single ja jonkin sortin raakile versio Necessary Responsen kevyemmästä tyylistä eli “Inhuman” toi mukanaan sen ikävän, pelonsekaisen tunteen jossa saadaan varautua siihen että jospa tuleva tuotos ei sittenkään tule lunastamaan kahden edellisen megalomaanisen albumin ja yhden herkemmän sivuprojektin jälkeisiä odotuksia. Nyt kun tässä vuorokauden aikana on kuunnellut uunituoretta albumia, siihen pettymyksen tunteeseen vajoaa vaan yhä syvemmälle. Okei, lyödään huonot puolet ensiksi pöytään. Vaikka All Beauty Destroyed sisältää loppujen lopuksi monipuolisen kirjon erityylisiä biisejä, puolet albumin materiaalista kuitenkin kuulostaa tusinatavaralta jota koko EBM-genre on muutenkin ollut pullollaan viimeisen kymmenen vuoden aikana. Toisin sanoen latteaa ja tylsää jumputusta mielikuvituksettomilla melodioilla ratsastamisen kera minkä johdosta ensimmäinen ajatus on se että nekin hyvät idean tyngät joita pystyy jotenkin korvalla poimimaan sieltä sun täältä on kuitenkin jätetty roikkumaan puolitiehen. Toinen asia mikä itseäni vaivaa on Danielin vokaalin käyttö. Pahimmillaan miehen ääni kuulostaa flunssaisen tukkoiselta räkimiseltä joten jonkinlaista takapakkia on myös otettu tämänkin suhteen. Vaikka Daniel ei ennenkään ole ollut mikään tuskassaan myllertävä lyyrinen runoilijasielu, hänen teksteissään ei ennen ollut nokankoputtamista mutta tämän julkaisun myötä taitaa tulla ensimmäinen kerta sellainen myötähäpeä vastaan kun kuuntelee kappaletta “Filthy Design” tai “Motherfucker”. Entäs ne albumin hyvät puolet? Niitä ei ole paljon mutta onneksi ne sentään ovat siellä. Pumppaava klubijunttausta tarjoileva “One And Only”, täysin a cappella vokaaleista huumaavasti koostettu “Under Your Skin” ja erityisesti albumin viimeistelevä “All Beauty Destroyed” joka koostuu pelkästään Danielin värisevästä ja riipivästä äänestä sekä pianosta minkä johdosta albumi uskaltaa viimeinkin irtaantua kunnolla turvallisesta raameistaan mutta kuitenkin liian myöhään. Mitä tähän voisi lisätä? All Beauty Destroyed on selkeästi hänen heikoin tuotoksensa joka ei sytytä inspiroivaa kipinää juuri ollenkaan. Sääli.

Addiktioni 51/09

Apoptygma Berzerk: Soli Deo Gloria (Remastered Deluxe Edition) (2007)

Apoptygma Berzerk: Soli Deo Gloria (Remastered Deluxe Edition)Joillakin artisteilla on diskografiassaan se yksi ainoa levy josta pidän. CMX, Gary Numan ja tällä viikolla käsittelyssä oleva Apoptygma Berzerk ovat ensimmäiset nimet jotka tulevat mieleen. Joskus asian laita on vain näin ja olen oppinut jo kauan sitten että on parasta jättää se siihen eikä kannata ottaa minkäänlaista stressiä jos artistin muut tuotokset eivät saa minkäänlaista jalansijaa meikäläisen kuuntelutottumuksessa. Sen verran mitä olen kuitenkin seurannut sivusilmällä Apopia, yhtye on kehittynyt matkan varrella hyvinkin paljon ja nykyinen olomuoto on jo sellaista alternative pop/rock jyystämistä joka on jakanut pidemmän aikaa fanittaneet kuuntelijat tehokkaasti kahtia. Minä sen sijaan tyydyn yhä tähän orkesterin ensimmäiseen täyspitkään koska se on edelleenkin albumi josta löytyy raa’asti tarjoiltua analogista syntikkavirtausta, kokonaisuuden läpi vahvasti huokuva raamatullinen sävy elokuva-sämplien ja lyriikoiden kautta jotka luovat hyvinkin paradoksisen tunnelman julkaisun ylle, salakavalan kierolla tavalla miksatut vokaalit sekä suorastaan munaskuja kouraiseva erittäin synkkä mentaliteetti joka erityisesti vahvistuu sarjatulena iskostuvana elektro-biittinä ja näiden lueteltujen elementtien yhdistelmänä.

“Like Blood From The Beloved” introssa ja outrossa käytetyt kumpuavasti menneisyyteen kaikuvat soittimet sekä linjaltaan yhtenäisesti koostetut uskonnolliset referenssit kuljettavat kuuntelijan helposti albumin ytimessä iskostuvaan maailmaan jossa keskiajan hengessä inkvisitio ylläpitää tiukkaa kuria josta ei liiemmin livetä ja lyrikaallisesti vuodatetaan monenkaltaista henkistä kipua. Se mikä tekee Soli Deo Gloriasta edelleenkin tänä päivänä yllättävän hyvin toimivan paketin on kahden eri musikaalisen tuotannon yhteentörmäys. Kasarihenkinen syntikkapop sekä EBM. Ja kun miettii että albumi julkaistiin alunperin vuonna 1993, sitä alkaa ymmärtämään huomattavasti selkeämmin että tässä on viimeisimpiä aitoja teoksia tietyltä ajan jaksolta jossa tulevaisuuteen katsetta kohottava teknologia ja sitkeästi viimeisillä voimillaan sinnittelevä 80-luvun musikaalinen kehityskaari olivat pääasiallisesti eteenpäin puskevasti jalostettu voima eikä motivaationa vielä ollut menneiden kaipuu kuten ne ovat tänäpäivänä enemmälti kun hieman kasarilta haiskahtavaan tavaraan upottaa korvansa. Soli Deo Gloria on perus-albumina 47 minuuttia tiiviisti aseteltua kokonaisuus jonka keskeisessä asemassa toimivat “Burnin’ Heretic”, “Backdraft”, “Bitch” ja “Spiritual Reality” kappaleet jotka pitävät heti alusta lähtien tarkasti luotua olemusta balanssissa ja antaen hieman vapautunutta liikkumavaraa väliosioille sekä muille kappaleille joiden pienimuotoinen kokeellisuus kurkottaa albumia mielenkiintoisille urille (pelimusiikiin maailmaan katseensa suuntaava “Arp (808 Edit)” sekä “Skyscraping (Schizophreniac)” joka ottaa jo isompaa askelta kohti mielen kadotuksen rajoja edestakaisin sahaamisellaan).

Vuonna 2002 julkaistiin remasteroitu versio tästä albumista jossa oli yksi extra bonusbiisi mutta todellisuudessa se ei tuonut juurikaan mitään uutta pöytään ollessaan vain vähäisesti muokattu versio “Burnin’ Heretic” kappaleesta. Viisi vuotta myöhemmin tämä albumi sai jälleen uudenlaista muotoa deluxe edition digipakista sekä kahdesta uudesta bonusbiisistä jota tällä kertaa voi jo hyvin mielin sanoa paremmin kasatuksi uudelleenpaketoinniksi. “Electronic Warfare (Full Speed Ahead Version)” jatkanee onnistuneesti albumilla vallinutta äänimaailmaa pistäen myös lisää hyökkäävyyttä peliin mutta tämän deluxe versioon lisätty helmi on selkeästi “Arp (Lo-Fi Version)”. Semi-akustisessa muodossaan eli tässä tapauksessa kitara ja taustalla hennosti väijyvä elektroninen synakoneisto luovat täysin uudenlaisen tulkinnan joka samalla kohoaa albumin yhdeksi vaikuttavimmaksi voimaksi.

Addiktioni 44/09

Necessary Response: Blood Spills Not Far From The Wound (2007)

Necessary Response: Blood Spills Not Far From The Wound“Oletko onnellinen?”, hän kysyi minulta yllättäen suoraan. Taistelin itseäni vastaan ja minulla oli hieman vaikeuksia rakentaa kunnollista vastaus noinkin yksinkertaiseen kysymykseen. Jotenkin kyseinen sana oli muuttunut jossain vaiheessa sellaiseksi hämäräksi muistoksi paremmista ajoista. Silmäni tuijottivat tyhjyyteen hetken aikaa ja samalla aivojeni raksuttaessa yritin saada aikaiseksi edes jonkinlaisen vastauksen jossa en paljastaisi itsestäni liikaa. Lopulta sylkäisin ulos epämääräisesti että “en tiedä” koska totta puhuen en ollut tuntenut sitä tunnetta pitkään aikaan. Adrenaliini, mieltäylentävä tunne ilman douppausta, itsensä ja rajojen etsimistä, ylipäätänsä kaikkensa antamista, muista ihmisistä välittäminen – osa näistä on miltei päivittäisiä asioita jotka ylläpitävät vahvoja rakenteita elämässä ja varmistavat että pää pysyy arjen väsyttävän harmaan ahertamisen keskellä edes jotenkin kasassa. Mutta henkilökohtaisen onnellisuuden suhteen ajalehdin kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen sellaisessa vangitsevassa sumussa löytäen edes jonkinlaista kiintopistettä. Miettiessäni tätä ensimmäistä syventävää ajatuksen vaihtoa ja niitä lukemattomia joita seurasi perässä, sitä lopulta pysähtyy taas ruoskimaan itseäni että missä meidän juttu lopulta meni pieleen. Vaikka kuinka yrittäisin löytää oikeata selitystä tapahtuneille asiolle, totuus on se että minä en ollut valmis enkä varmaan ole vieläkään jos minä tunnen itseni. […] Syvä hengitys sisään ja ulos samalla kun tyhjennän mielen. Flashbackit ovat joskus voimakkaita kokemuksia kun laittaa tietynlaisen tunnelman omaavan levyn soimaan taustalle. Parhaimmillaan musiikki pystyy tuomaan väkevästi esiin tapahtumia, paikkoja, ihmisiä ja raakoja tunteita muistojen syvyyksistä. Näin kävi Blood Spills Not Far From The Woundin kanssa kun aloin tosissani uppoutua tämän albumin synnyttämään äänimaailmaan ja tarinankerrontaan. Suurin piirtein kolmen viikon ajan kun olen kuunnellut tätä albumia kotona ja ollessani liikkeellä, olen suorastaan kellunut pään sisällä pyörivien tapahtumien keskellä ja analysoinut tekemieni valintojen purkautumista.

Mutta käännetäänpäs tämä huomio nyt itse julkaisuun ja artistiin. Necessary Response on siis Daniel Gravesin sivu-projekti. Blood Spills Not Far From The Wound julkaistiin Aesthetic Perfectionin julkaisujen välissä ja nyt alan vihdoinkin ymmärtämään miksi Aesthetic Perfectionin toinen albumi, A Violent Emotion kuulosti aikoinaan hyvin suoravetoiselta EBM tykitykseltä verrattuna Close To Human debyytin kiemurtelevan raakaan ja kokeellisesti tuoreeseen tunnelmaan. Kaikki ylimääräiset ja erikoisemmat kikkailut nimittäin ohjattiin hänen sivu-projektinsa alaisuuteen – ja sanoisinko jopa onnistuneesti. Tarkoitan tietenkin sitä että iDM-elementit vahvistuvat tällä albumilla ja muutenkin herra Graves ottaa suurempaa pesäeroa Aesthetic Perfectionin itsetuhoiseen viettiin. A Violent Emotion nosti debyyttiin verrattuna nuppia isompaan lukemaan ja pusersi “fuck this shit” asenteen kivuliaammin ulos pyrkien väläyttämään näkyvästi kahta keskisormea koko maailmalle keuhkojen kautta rääkyen ja välittäen väkivaltaista pahanolon tunnetta eteenpäin. Blood Spills Not Far From The Woundin tunnelmasta huikuu taasen huomattavasti henkilökohtaisempi särmä jossa artisti tuo omaa haavoittumistaan rehellisesti esiin – irti hakattu sydän sykkii vielä pöydällä kun itse artisti vuodattaa tuntojaan paperille.

Tekohengitystä ylläpitävän koneen ja pianon luoman kylmästi väreilevän intron kautta lähtee käyntiin herra Gravesin kurkottava matka 80-luvun syntikkapopin ja industrialin alkulähteisiin luoden henkisesti voimakkaan yhteyden menneisyyteen jota on kuitenkin päivitetty tarmokkaasti 2000-luvun tekniikkaan ja näin ollen luoden hyvin modernit raamit jo kolmekymmentä vuotta sitten syntyneisiin sävyihin. Muutenkin melodisesti yliladatun äänimaiseman ja sanomaa välittävän puhemaisesti tulkittujen vokaalin kautta albumi muuntautuu seesteisesti hallittuun melankoliseksi liidoksi mutta se ei tarkoita etteikö Blood Spills Not Far From The Woundilta löytyisi myös omanlaista hyökkäävyyttä. Sydänveren vuotaessaan ja albumin rullautuessaan paljastuvasti esiin, iDM ottaa ensimmäisen tukevan jalansijan levyn puolessa välissä soivan “This Distance” kappaleen aikana – Gridlockilta perityt nokkelasti kilkahtavat perkussiot, lainehtivasti levittäytyvät syna-melodiat ja sydäntä särkevästi tulkitseva robottiääni repii itseään hitaasti hajalle paljastaen lopullisen kauneuden näkyviin. Hektisyyttä albumilla jatkavat loppupuolella soivat nostalgisesti purkautuva ja vocoderia hyväksikäyttävä “Dying In The Worst Way” sekä täydellisesti viimeistellyn pisteen kokonaisuuteen painava “Devotion” jossa tiivistyvät vuosikymmeniä kestänyt teknologinen kehitys, paljastava piano ja päämääränsä lukkoon luoneen ihmisen kolminaisuus – todistaen sitä harvinaisuutta että myös lyriikalliset iDM tuotokset voidaan tulkita säväyttävän voimakkaasti.

A Violent Emotion ja Blood Spills Not Far From The Wound – kaksi täysin erilaista albumia. Sitä pakostakin alkaa tulkitsemaan että Aesthetic Perfectionin Close To Human on jakautunut kahtia ja nämä palaset olisivat lähteneet luomaan täysin omia kohtaloitaan. Kumpikin on omilla elementeillään erinomaisia levyjä ja varsinkin innokkaana musiikinostajana on hienoa kokea näitä hetkiä kun löytää kolikosta sen toisen puolen jonka tiesi jo alunperin puuttuvan.