Addiktioni 46/08

Tarmvred: Subfusc (2001)

Tarmvred: Subfusc Jos tietty asia ei tullut tässä vaiheessa selväksi, minä pidän erityisesti sellaisista julkaisuista joka osaa tarjota jossain määrin haasteellisen ympäristön ja joka ei pyri takertumaan tietyn genren sisäsiittoiseen perusluonteeseen sekä sitä siivittäviin ideoihin. Toisin sanoen Subfusc ei ole sellainen industrial genren tyypillinen “wham-bam-thank you ma’am” rykäisy jossa pyritään täyttämään jokainen avonainen reikä monotonisesti hakkaavalla paukkeella ja taustalla riipaisevasti värisevälla noise-seinämällä joiden pääasiallinen tarkoitus on antaa päänsärky kyvyttömin maneerein tuotetulla ja täysin sieluttomalla kirjoutustaidolla tehtyä konehelvetin pulssimaista pyyhkäisyä. Sehän on kuin kuuntelisi vanhan pesukoneen räminää sekä putkiradion suhinaa ja fiilistelisi niiden luomaa yhteissoundia absinthin kanssa. Anteeksi nyt vaan tämänkin aligenren kuuntelijoita mutta minun on pakko kertoa teille totuus – tämä ei ole kiinnostava juuri millään tasolla. Joten ruotsalainen Jonas Johansson a.k.a. Tarmvred on siinä mielessä eloisasti sykähtelevä uudempi tuttavuus meikäläisellä sillä kaveri selkeästi haluaa erottua massasta luomalla totutusta kaavasta hieman vasempaan päin kallellaan olevaa prosessointia jossa ei edes tarvitse kuunnella kertaakaan kliseisen huonolla maulla lisättyjä puhesämplejä elokuvista.

Subfusc koostuu kuudesta eri palasesta jotka heilahtelevat neljän ja puolen minuutin etenemisestä viidentoista minuutin mammuttimaiseen mittoihin kohoavalla äänivyörytyksellä sekä yhdestä remiksistä jonka tarjoilee industrial genren vakionaamahauki eli Converter. Levyn aloittava “Part 01” on jo heti sellainen niskakarvoja positiivisesti nostattava aloitus albumilla että tässähän jo miltei heittää hanskat tiskille huutaen samalla että “eihän tässä ole enää mitään järkeä kun kaikki oleellinen on jo nyt saavutettu”. “Part 01” aloittaa siis liikehdinnän ambientimaisella tunnelmalla joka muistuttaa jossain määrin Iszoloscopen Audient Void albumin alien-maailman kristallimaisen hämäriä maisemia kunnes saavuttaessaan kolmen minuutin rajan, Subfusc kutsuu sisäänsä myrskyisästi kohoavan ryminän jonka myötä albumi muuntautuu vallitsevaksi yleisilmeeksi tarjoten runsaasti vääristynyttä signaalia joka kasautuu läpäisevästi eteneväksi hyökyaalloksi tuoden myös mukanaan rytmikästä ja raskaasti takovaa perkussiota joka tässä vaiheessa suorastaan imaisee räiskyvästi luotuun tunnelmaan jossa kuuntelijaa pyöräytetään vähän väliä ylösalaisin. Tai kuten minä olen päätynyt käyttämään yksinkertaisempaa termiä tästä kokemuksesta – progressiivista rytmistä noisea. Juurihan tätä Subfusc on läpeensä täynnä. Kuuntelijaa kohti paiskataan jatkuvalla syötöllä raskasta materiaalia samalla kun eri elektronisen genren rajoja pyritään tuomaan muutamamaa askelta lähemmäksi mutta yksi tärkeä aspekti kokonaisuudessa taitaa olla se että Subfusc ei pyri olemaan sellainen nenänvartta pitkin tuijottava, vakavamielinen ja yhden ilmeen levy. Nimittäin senkin huomaa viimeistään siinä kun “Part 01:n” viimeisellä minuutilla kaiken kaaottisuuden sekä halkeilevasti rahisevan äänivallin keskelle yllättäen porautuu kasibittisyyden luoma soundi tarjoten menneisyyksien rakkaita melodioita. Itselläni ainakin lapsuuden ajan eli 80-luvun kepeä mutta riemukas tunnelma tulee heti mieleen. Mainitsin myös hieman tuosta genren rajoja rikkovasta mentaaliteetista. “Part 02” alkaa väistämättä esitellä kuuntelijalle että rhythmic noisea osataan kehitellä ja kaavailla alusta asti uudestaan tuomalla esim. drum and bassin puolelta tech-steppimäistä breakbeattia jota muovataan ja muotoillaan jatkuvalla energisyydellään sopivaan muottiin joka kuulostaa jopa luonnolliselta jatkolta kaiken muun perinteisyyden keskellä. Jotta tämä ei nyt kuitenkaan kuulostaisi täysin albumilta joka antaa loputtomasti liikkumavaraa, “Part 04” viimenkin tuo pääosaan bassorummun karhean jykevän olemuksen jonka värähtelevä liikehdintä aloittaa vakaasti mutta varmasti hampaiden paikkojen irroituksen.

Subfusc osaa siis parhaimmillaan tarjota myös tyrmäävää iskua raskaasta lekasta joka pistää läskit tummumaan ja tuo veren suolaisen maun suuhun eli tarjoten sellaista vyörytystä isomman kaliiberisen aseen kera joka kuuluu genren perusluonteeseen. Kuitenkin kauneus on vain katsojan omissa silmissä tai siis korvissaan. Tarmvred näyttää vahvalla osaamisellaan että juuri tälläinen konevetoinen industrial-julkaisu pitää olla – rohkean monipuolinen jossa valovoimaisen liikehdinnän myötä osataan luoda uutta tilaa ja liikkuvuutta myös kaaottisessa ympäristössä jonka aikana teokset laajenevat ja kasvavat kuin kuuntelija olisi teipattuna suoraan loputtomasti virtaavaan syöttöputkeen jonka aikana monesti huijataan melkein onnistuneesti siihen tunteeseen ettei tämä voisi enää mitenkään kehittyä kunnes yllättäen jälleen uudet maut ja värit alkavat vyörymään taustalta esiin. Jos jotain jotain negatiivistä pitää sanoa tästä albumista, ainoastaan Converterin oma näkemys originaaleihin versioihin verrattuna on suorasti sanottuna laimea esitys joka selkeästi pyrkii samanlaiseen kaliiberiin liikkuvuudessaan mutta lopulta jää sellaiseksi keskinkertaiseksi suoritukseksi. Miehen luoma uudelleenmiksaus olisi ehkä toiminut Converterin omalla julkaisulla mutta ottellessaan Tarmvredin omaa materiaalia vastaan, se on selkeä altavastaaja joka suorastaan jää jalkojen alle poljettaviksi.