Addiktioni 36/08

Squaremeter: Kopyright Liberation (2001)

Squaremeter: Kopyright LiberationKopyright Liberation Front. The KLF. Legendaarinen kirjainyhdistelmä. Puhun tietenkin tästä elektronisen musiikin parivaljakosta joka mm. piti brittimediaa suorastaan pilkkanaan ja vei sitä 90-luvun alussa parhaimmillaan kuin sokeaa lammasta narussaan. Sen sijaan nimen varastaneen naurettava radiokanava voi mennä itseensä. Oikeasti, credit where credit is due. Mutta miten tämä originaali The KLF liittyy saksalaiseen Squaremeterin alaisuudessa pyörittävään Mathis Mootziin? Tällä vuonna 2001 julkaistulla ja ainoastaan vinyylimuodossa julkaistulla mini-LP:llä hän lainailee tai kuten se oikea termi on, sämpläilee ja uudelleenkierrättää The KLF:ää ja sen erinäisiä sivuprojekteja miltei tunnistamattomassa muodossa ahkerasti ja hyvinkin tiiviissä tahdissa. Kopyright Liberation onkin jonkinlainen kunnianosoitus Bill Drummondin ja Jimmy Cautyn luotsaamalle soundille mutta kuitenkin kuulostaen täysin Squaremeterin omalta julkaisulta. Ne pienet mutta vihjailevasti korostuvat asiat kuitenkin tekevät tästä hyvinkin epätavallisen kokemuksen - levyn kannessa esiintyvä astronautti, kappaleiden nimeämiset ("Trancentral", "Ru Con"), käytetyt vokaalit kuten esim. "Protect" kappaleen aikana kuultava '...four angels of Mu Mu, rise from the sea to protect us' ei varmasti jätä ketään epäselväksi että samaa Illuminatus mytologiaa/potaskaa myös viljellään tälläkin saralla. Puhesämplet siis kyllä pystyy tunnistamaan tai paremminkin jossain määrin rinnastamaan The KLF:n äänitorveksi mutta olenko esim. kuulevinaan "Trancentralin" aikana ikiklassikon "What Time Is Loven" melodian venytettynä, haalistettuna ja hidastettuna taustalle miltei huomaamattomaksi. En tiedä. Kuvittelenko koko homman vain omassa päässäni vai onko herra Mootz onnistunut käyttämään luovaasti samankaltaista rautalankamallia melodian purkamisessa, häivyttämisessä ja uudelleenkokoamisessa omassa työssään.

Albumiin liitetystä erikoisemmasta gimmickistä huolimatta Kopyright Liberation voi suoraan rinnastaa samana vuonna julkaistuun Parsec albumiin. Vaikka allekirjoittanut ei ensimmäisten viikkojen aikana ollut täysin vakuuttunut kyseisestä levystä, mutta se on kuitenkin onnistunut ajan kanssa kasvamaan meikäläisen kohdalle siihen pisteeseen että itse pidän sitä ensimmäisistä tärkeimmistä kulmakivistä jos todella haluaa tutustua ja ottaa varovaiset alkuaskeleet Squaremeterin musiikkiin. Kuten totesin aikoinaan osuvasti Parsecista, myös Kopyright Liberation onnistuu olemaan samaa kaliiberia joka aloittaa Squaremeterin soundin puskemisen melodisemman ambientin puolelle ja tämä kuuden biisin mini-LP onnistuu kiteyttämään kaikki ne asiat mikä on hyvää Squaremeterissä. Paikkaansa valloittavaa taustasuhinaa, tiuhassa tahdissa purkautuvaa glitch-pauketta sekä mikroskooppisesti editioitua kilkkeitä löytyy taas riittävästi sekoittamaan pakkaa Squaremeterin omassa universumissa mutta nyt ensimmäisen kerran vinyyliltä kuunneltuna, tämä puoli minimaalisuudesta suorastaan pääsee oikeuksiinsa koska valitun formaatin luoma lämmin tunnelma tuo omanlaisen viehätyksensä. Tarkoitan sitä että välillä jopa vinyylin itsensä esiintuova raa'asti rahiseva olemus lisää syventyvää mielenkiintoa tätä julkaisua kohtaan kun hetkittäin pähkäilee että kuuluvatko nuo tietyt naksahdukset todellisuudessa tähän kappaleeseen vai onko se pelkästään pinnan aiheuttamaa häiriötä. Kuten taisin myös aikoinaan mainita, Parsec kuitenkin onnistui lunastamaan paikkansa omalla tinkimättömällä tyylillään jossa basso suorastaan jyrisee pulssimaisen jylhästi ja Kopyright Liberation jatkaa siinäkin mielessä samanlaista kulkuväylää sekä siinä ohella voi taas aistia ne pienen pienet vaikutukset jotka loivat täysin uudet polut kolmeen eri suuntaan Squaremeterin uralla joista viimeisenä on The Frozen Sparkin aloittama täydellisen tyhjyyden ammentaminen hänen töissään. Yritän siis sanoa että jälleen kerran samankaltaisia yhtäläisyyksiä löytyy siis myöhäisemmän materiaalin kanssa - mukaan on siroteltu jokseenkin arabialais henkisiä vokaalisämplejä ja miltei piilossa pysyviä ideoita joita nostettiin uudelle tasolle seuraavilla julkaisuilla. Kuitenkin kaikesta rinnastuksesta huolimatta, Kopyright Liberation toimii myös erinomaisesti itsenäisenä, avaruusmaisesti tilaansa laajentavana tunnetilana joka parhaimmillaan purkautuu jo miltei transsimaisesti avautuvana esitystapana mutta silti jokin tässä kliinisesti ja digitaalisesti sykähtelevässä äänimaailmassa antaa sellaisia selkeitä varoituksia ettei edes halua harhailla liian kauaksi aloituspisteestä sillä tästä löytyy on myöskin hyvinkin paljon ihon alle hiipivästi riipaisevaa, kylmää hikeä pintaan välittävää klaustrofobista tunnelatausta - ainakin julkaisun aloittava nimikkokappaleen karhea olemus suorastaan tunkeutuu hiekkapaperimaisesti sisäänsä ja lopulta työntyy toiselta puolelta lävitse. Kopyright Liberation liukuu onnistuneesti minimaalisuudesta rytmikkäästi esiintuodulle etenemiselle jossa biititön ambientmainen nyanssi aloittaa ensimmäiset liukumiset.

Jos kuvittelet että tämä on tosiaan oudomman puolen omaavaa musiikkia, täytyy myöntää että yhdessä vaiheessa itsekin havahduin kesken kaiken takaisin todellisuuteen kun piti vastata puhelimeeni ja juttelun ohella luin puolisilmällisesti juuri sylkäistyjä keskeneräisiä sanojani. Kirjoittamani kuvaus toi väistämättä mieleen että kuka tällaistakin todellisuudessa kuuntelee mutta eihän siihen tarvita kuin yksi henkilö joka sanoo että tämä on täysin minun musiikkiani. Kopyright Liberation on vahvasti kokeellinen ja siinä osataan uudelleen koota menneisyyttä sämpletyöskentelyn kautta mutta kuitenkin kuulostaen täysin itsenäiseltä työltä. Huolimatta normaalia lyhyempänä julkaisuna Squaremeterin discografiassa, Kopyright Liberation on konseptin sekä tuotannon puolesta yksi mielenkiintoisimmista kokemuksista jota luonnehtisin jopa pakolliseksi hankinnaksi Mathis Mootzin sivuprojektista pitäville.

Addiktioni, 35/2007 (Pt.1)

Squaremeter: Sinecore (2000)

Squaremeter: SinecoreKahden viimeisen viikon aikana olen taas innostunut urakalla kuuntelemaan Squaremeterin kahta itselleni rakasta albumia joista ensimmäisenä on itämaisesta soitannasta vahvan vaikutuksensa saanut post-ambient tuotos Aswad sekä upeasti kahden ääripään kontrastia heijastava eli totaalisen synkän hiljaisuuden ja avaruusajan dark ambientin välimaastossa pyöriskelevä The Frozen Spark. Jälleen kerran täytyy vaan kehua näitä kahta julkaisua oman genrensä täydellisenä mutaatioina joiden ansioista Squaremeter (a.k.a. Mathis Mootz) on kohonut nopeasti yhdeksi suosikkituottajakseni. Monipuolisuus on siis Squaremeterin yksi vahvoista puolista - jokainen julkaisu pyrkii olemaan erilainen ja joskus hän tekee jättiharppauksen tyystin toiseen genreeseen mutta kuitenkin onnistuen kuulostamaan täysin itseltään. Levyhyllystä uupuvat Squaremeter CD-julkaisut alkavat harventua pikkuhiljaa ja nyt, järjestyksessään julkaisu numero kuusi, kuulostaa vahvasti siltä että olen ensimmäistä kertaa todellisen haasteen edessä. Aikaisemmat kohtaamani Squaremeter julkaisut ovat olleet suht' iisiä kamaa koska olen onnistunut löytämään jonkinlainen "turvallisen" kahvan johon tarttua kunnolla kiinni vaikka itse julkaisu on saattanut heitellyt kuuntelijansa ties minkä myrskyisän äänivyöryn lävitse. Squaremeterin musiikissa harvemmin miltei huomaamaton mutta kuitenkin enimmäkseen läsnäolosta nopeasti ilmoittava, symbioottimaisesti elävä glitch pilke saa Sinecoren myötä pääosan roolin. Itse asiassa näiden neljäntoista "Untitled" kappaleen aikana ei juurikaan kuule kuin pistelevää glitch kilkettä johon yhdistellään basson hennosti värisevää olemusta ja välillä kokonaisuutta höystetään minimalistisilla sci-fi äänillä ja muilla drone-taustoilla. Kieltämättä tämä alkaa jo heti ensiminuuteilta aiheuttamaan lievää aivoödeemaa ja pientä vatsanvääntelyä koska ei tästä kaaottisesta kuuntelumatkasta meinaa löytyä juurikaan minkäänlaista positiivista sanottavaa. Ja kun luulen pääseväni tämän albumin kanssa pari askelta pidemmällä, löydän taas itseni siinä pisteestä jossa saan todeta itselleni hieman sarkastiseen sävyyn että onko tämä edes musiikkia? Onko tämä siis todellisuudessa yhden lahjakkaan tuottajan ns. räikeä i'll-piss-in-your-eye julkaisu jonka tarkoituksena on vain mitata kuinka viksahtanut kuuntelijan täytyy olla ostaakseen tämän ja vieläpä myöntääkseen avoimesti että diggaa tästä? En tiedä. Minä olen ainakin vielä siinä rajoilla että haluanko myöntää mitään.

Musiikin visualisointi

Tässä viime aikoina olen taas noteerannut ostamieni levyjen kansia ja vaikkakin välillä kädessäni on ollut todella oudon näköinen kehitelmä julkaisun sisällöstä, kuitenkin albumin kuuntelun jälkeen sitä ymmärtää miten hyvin se sopii musiikin kanssa yhteen. Jotenkin tästä sain ajatuksen plärätä levyhyllyäni, skannailla pari kuvaa ja kirjoittaa muutama sananen esimerkillisistä julkaisuista kansitaiteen saralla jotka ovat jossain vaiheessa olleet sellainen tärkeä levy itselleni tai muuten vain naurattanut/hämmentänyt olemassaolollaan.

Read the rest of this entry »

Addiktioni, 13/2007

Squaremeter: The Bitter End (2002) / Parsec (2001)

Squaremeter: The Bitter EndLoputon matkani jatkuu laajassa, hitaasti avartuvassa m² a.k.a. Squaremeter universumissa ja nyt ensimmäistä kertaa siirrytään kahden julkaisun verran eteenpäin. Parin vuoden takaisen scifistiseen, mustaan hiljaisuuteen puettu ja muutenkin erinomaisesti dark ambient ympäristöön siirretyn The Frozen Sparkin albumin jälkeen, ehkäpä se minun epälooginen siksak-askellus jatkuisi siirtymällä herra Mootzin discografiassa vielä vanhempia julkaisuja kohti. Hands Productions levymerkille levytetyt The Bitter End ja Parsec vaikuttivat lupaavilta jo pelkästään myyntiteksteissä joten se oli se oikea suunta minulle. Vuoden 2002 The Bitter End albumilla perus-Squaremeter-konsepti on edelleenkin vahvasti mukana eli musiikki noudattaa samoja kaavoja mitä esim. löytyi War Of Soundilta. Itse asiassa The Bitter Endiä voisi jopa pitää jonkinlaisena War Of Soundin kadonneena isoveljenä. Nimittäin kummastakin löytyy harvinaisen paljon samoja yhtäläisyyksiä, mutta loppupeleissä kumpainenkin kuulostaa täysin erilaiselta tuotteelta. Kliinisesti ja koneellisesti tuotetut glitch-kilkkeet kliseineen aloituksineen pistävät show'n jälleen kerran käyntiin kunnes miltei kyltymätön, kiihkeästi hehkuvan ja palavan ambientin sisin osa ottaa kokonaisuuden tehokkaasti haltuunsa ja vie musiikin vielä syvempiin tuntemattomiin syvyyksiin. Edellisen hankinnan, The Frozen Sparkin pitkän vangitun hiljaisuuden jälkeen oli helppo ottaa tervetulleesti vastaan se tuttu, väkevä, hypnoottisesti kastettu intensiivinen rytmi mutta joka kuitenkin pysyttelee edelleenkin minimalistisuuden rajoissa. The Bitter Endillä hiljaisuus onkin korvautunut miehen kylmänrauhallisella, pakonomaisesti tuotetulla ja pilkotulla puheella joka kaikuu ja hukkuu ikuisuuteen asti samalla kun taustanauhan välityksella ihon pinnalle hitaasti pureutuva, kiertyvä ja kiristyvät siteet valmistautuvat ottamaan viimeisen tukevan otteen kuuntelijastaan. Sitten on ihan turha pyristellä vastaan kun vereen pumppautuu puheen välityksellä sellainen toksikologin painajainen johon ei löydy vastalääkkeeitä. Tosin... minä en kaipaa mitään parannusta tähän narkoottiseen tilaan.

Squaremeter: ParsecNyt viisi Squaremeter julkaisua omistaneena, se on jännä huomata miten herra Mootzin vuosien varrella tuottamat albumit muodostavat sellaisen yhtenäisen janan jossa edellinen ja seuraavan albumin soundeissa voi huomata viittauksia toisiinsa. Vuonna 2001 julkaistu Parsec menee vieläkin pidemmälle tässä asiassa ja se on selkeästi sellainen alkulähde mistä moni Squaremeterin myöhäisempi albumi on saanut paljon vaikutteita ja vieneet tältä albumilta löytyvät ideat hurjasti pidemmälle. Ensimmäisenä joukossa on tietenkin aiemmin mainittu veljespari eli The Bitter End ja War Of Sound jotka ovat paljon velkaa tälle albumille. Se miten ambient-rytmiä käsitellään ja pyöritellään käsissään kuin jongleerauspalloja konsanaan sekä miten musiikillisen kokonaisuuden päälle nivotaan saumattomasti yhteen sämplätty puhemainen miesvokaali (kuten esim. The Bitter Endille lainattu BBC:n Lords Of The Rings kuunnelma). Oma personal m² flavour eli Aswadin yltäkyllästämä arabialaisvaikutteinen tunnelma näkyy ja kuuluu selkeästi myös kuuntelun aikana ja Parsec osaa myös yllättää siinä määrin että miten tästä löytyy referenssejä niinkin pitkälle kuin The Frozen Spark albumiin asti. Kun tarkkaan kuuntelee ja etsii murusten seasta johtolankoja, se samantyylinen pimeä, avaruusmainen aspekti pilkahtaa taustasta esiin aina sopivalla hetkellä. Mutta mutta... Tässä on myös sellainen tilanne että ei oikein tiedä minne suuntaan pitäisi itseään oikein kääntää. Näin monta yhtäläisyyttä yhdellä julkaisulla ei voi olla tekemättä hallaa itselleni ja tässä vaiheessa ostettu Parsec selvästi kostautuu minulle - kiitos käyttämäni 'perse edellä puuhun' taktiikan takia. Hankittuani ne parhaimmat julkaisut ensimmäisenä, Parsec muodostuu sellaiseksi emo-julkaisuksi josta löytyy riittävästi hienoja ja alkuperäisiä ideoita mutta ne on ikävä kyllä toteutettu paremmin myöhäisemmissä albumeissa. Toki Parsecilla on myös ne mielenkiintoa loppuun asti ylläpitävät ominaisuudetkin. Kovaa pintaa raapiva, klaustrophobisen pistelyn ja jopa skitsofrenisen tunteen laukaisijana sekä miten esim. bassolle osataan antaa tyypilliseen iskujen jakajan sijasta suurempaa roolia kaaottisen tunnelman luojana on sellainen asia mitä kuuntelisi mielellään enemmän tämän tyylisessä elektronisessa musiikissa.

Musiikkia, viikko 43/2006

Squaremeter: The Frozen Spark (2005)

Squaremeter: The Frozen SparkKaksi edellistä m² - tai helpommin lausuttuna - Squaremeter albumia, War Of Sound sekä Aswad olivat ryhdikkäästi seisovan rytmisen ja hypnoottisen ambient-glitchin riemuvoitto. Varsinkin jälkimmäinen näistä kahdesta julkaisuista oli ensimmäisinä kuuntelukertoina ja yhä puhkisoitetun savuisen CD:n jälkeenkin se on hitaasti sulateltuna mieltäräjäyttävä kokemus. Itämäiset elementit oli aseteltu juuri niihin oikeisiin paikkoihin ja pakko myöntää että tämä raskaampi mauste ei ole ikinä kuulostaneet missään näin hyvältä elektronisessa musiikissa. Mutta nyt ollaankin tiukasti kiinni vuoden 2005:n julkaisussa. Nimittäin The Frozen Sparkilla jo heti ensimmäinen minuutti kertoo uusista tuulista. Jokin on muuttunut tai paremminkin sanottuna koko Squaremeter konsepti on muuttanut suuntaansa täysin uusiin syvyyksiin. Sen kuulee ja aistii kaikessa. The Frozen Sparkilla aika on hidastunut. Kaikki turhemmat kilkkeet edellisiltä levyiltä on poistettu häiritsemästä ja samalla itse rytmikoneisto on joutunut pahimpien leikkurien alle. Aswad ainoastaan kaikuu parissa biisissä pieninä takautuvina flashbackeina. Squaremeterin pääjehu, saksalainen Mathis Mootz on siirtynyt The Frozen Sparkilla hienovaraisempaan dark ambientiin ja ottanut mukaansa pussillisen uusia ideoita. Samalla ohuenhieno minimalistisuus on ottanut kaikessa vallan ja ainoa valo tässä syvässä pimeydessä loistaa kaukana kristallin kirkkaana. Mutta matkaa on edelleenkin paljon kuljettavana ja jäätävä kylmyys ottaa hallinnan armottomasti millimetrin toisensa jälkeen. Pientä ajatusta lämmöstä tuottavat "Diffraction" ja "Reanimation Limit" joidenka melodinen puoli nousee herkeämättä esiin muusta massasta mutta ero häilyy siinä rajoilla että sitä alkaa epäilemään sen todellisuutta... Kuten voi ehkä huomata, Squaremeterin materiaali on minulle siinä mielessä mielenkiintoisia kokonaisuuksia että joidenkin levyjen sisältö luovat hetkessä kuuntelijan pään sisällä oman pienen tarinan. Ja The Frozen Spark kuuluu ehdottomasti tähän kategoriaan. Mielikuvitus on se ainoa rajoitus tätä levyä kuunnellessa jotenka minä lähdenkin tästä taas avaruuden syrjäseudulla sijaitsevaan nimettömän planeetan ympäri kiertävään kuuhun jossa pieni katastrofi etenee radikaalisesti suurempiin mittoihin...

Musiikkia, viikko 13/2006. Part 3

Squaremeter: War Of Sound (2003)

Squaremeter: War Of SoundTarkistetaanpas paikallaolijat. Click-and-cut glitch kikkailut? Siellähän ne ovat, iloisesti vipeltelevät ja samalla tekevät korvia hiveleviä korkeita ääniä. Hypnoottiset (tiedän, sanavarastoani pitäisi täydentää pikku hiljaa lisää) ambient-melodiat? Paikalla. Hitaasti etenevät rummut jotka tukevat melodioita täydellisesti? Paikalla. Jep, näyttää siltä että aloitin Squaremeterin a.k.a. Mathis Mootzin luoman materiaalin tutustumiseen selvästi keskeltä, sillä War Of Sound ja varsinkin sen jälkeinen albumi, Aswad ovat minusta hänen kunnianhimoisempia levytyksiä tämän projektin saralla. Ja mielikuvitus jyllää taas vapaana kun tätä albumia kuuntelee. Näen War Of Soundin kautta unohdetun historian suuresta sodasta. Kuunnellessani albumia uppoudun tähän maailmaan. Seuraan scifimäistä ja dokumentaarista kerrontaa antiikkisesta sodasta. Sodasta jossa käytettiin ääntä pääaseena. Rauhallinen mies-selostaja kertoo maailmoja repivän tapahtuman päänpiirteet ja tuhoa aiheuttavasta jättimäisestä äänivallista joka jätti jälkeensä kuolevan maailman. Erinomainen konsepti yhdistellä tämä johdattelevä mies-selostaja ja hitaasti kehittyvät sekä nousevat ja laskevat ambient pyörähtelyt mutta levyltä pilkistää myös eräs toinen asia. Nimittäin War Of Soundilta ja eräällä aikaisemmallakin albumilla voi jännittävästi huomata kuinka Squaremeter on juuri löytämässä jotakin ainutlaatuista. Eli puhun siitä itämaisesta konseptista jonka hän toteutti Aswad albumilla kokonaan. Nyt hän vain kokeilee, puskee soundiaan hieman eteenpäin, tekee pieniä havaintoja eikä vielä uskalla ottaa sitä lopullista suurempaa askelta tuntemattomaan. Mutta onneksi hän astui tuolle polulle seuraavalla levyllään.

Musiikkia, viikko 06/2006. Part 2

Squaremeter: Aswad (2004)

Squaremeter: AswadInnovatiivisuus. Se on erittäin hyvä sana kuvaamaan Squaremeterin Aswad albumia. Taas olin siinä tilassa että kuuntelin viikon verran tätä albumia silmät ja korvat auki sekä valmistauduin ottamaan avoimin mielin vastaan mitä uskomattomimpiä yhdistelmiä kahdesta täysin eri maailmasta. Squaremeter a.k.a. Mathis Mootz on luonut Aswad albumilla melodisesti vahvaa ja elektronisesti tuotettua hypnoottisesti häiriintynyttä ambientia johon on sekoitettu mm. erilaisia etnistä jousisoittimia ja vokaaleja jotka kaikuavat syvistä arabimaista. Ja kyllä. Tässä on konsepti joka toimii yllättävän hyvin. Albumia kuunnellessa muutama kappale nousivat nopeasti omiksi suosikeikseni. Esim. Imsak, albumin nimikkokappale sekä Tahat, josta tulee mieleen eräs Hardfloorin remix jossa käytettiin samanlailla hyväksi monsterimaista acid-melodiaa ja hidasta rummuttelua. Se on vaan yksinkertaisesti sellainen headbangeri jonka aikana pää alkaa notkumaan eteen ja taakse. Sille ei vaan mahda mitään. Sen sijaan Faregh ei päästä kuuntelijaa helpolla. Päämelodia pyörii metallimaisessa kurvissa eikä sekään auta kun miesvokaali, etniset soittimet ja konerummut heitetään tuohon pyöritykseen. Siinä vaan toivoo että saa jostakin tukevasti kiinni ja pysyy mukana matkassa. Kefaya kappaletta ympäröi hidas, scifimäinen fiilis joka räjähtää puolessa välissä käsiin ja muuntautuu Juno Reactorimaiseksi rymistelyksi. Tämän johdosta se ehkä kuulostaakin siltä että tämä olisi joku mysteerinen kappale joka on kadonnut jostain Matrix soundtrackista. Aswad on mahtava kokonaisuus alusta loppuun asti joka lyö tulta perseelle jokaisella kuuntelukerralla ja pistää liikettä ainakin yhteen ruumiinosaan (itselläni se on yleensä niska ja pää). Jos jotain negatiivista pitää sanoa tästä levystä, niin ehkäpä se yksi kauneusvirhe löytyy siitä että miten osa näistä biiseistä on rakennettu. Se ei ärsytä itseäni mitenkään mutta tuo hieman puutuneisuutta tähän levyyn kun melkein jokainen biisi alkaa pienellä glitch kikkailulla josta se kasvaa isompiin sfääreihin. Kuten sanoin, se ei minua mitenkään häiritse. Itseasiassa vakuutuin syvästi tämän kaverin kyvyistä ja nyt on toinen samanhenkinen albumi tilauksessa (War Of Sound).

Venetian Snares: Infolepsy EP (2004)

Venetian Snares: Infolepsy EPPienen Coredump Recordsin kautta julkaistulla Infolepsy EP:llä herra Aaron Funk esittelee taitojaan viiden biisin edestä joiden yhteiskesto on vähän päälle 20 minuuttia. EP:n aloittaa funkahtava ja vahvasti 70-luvulta haiskahtava kolistelu nimeltään Twelve jossa sämplätään jotain Sesame Streetin tunnaria. Varsinainen "calm before the storm" tunnelman luoja sillä näiden jälkeen herra Funk päästää irti mielipuolisempaa osastoa Venetian Snaresin tuotannossa. Winnipeg Is A Frozen Shithole oli minusta lapsellinen yritys olla rankka mutta tämä EP sen sijaan osoittaa miten tuottaa vihaisia ja raivokkaita kappaleita. EP:n tokalla biisillä, Where's Bill, voi tuntea kuinka aivomassat lentelevät pitkin seiniä väkivaltaisen breakcoren soidessa. Kill Bill-leffassa Uma Thurmanin esittämä Bride murskasi mieshoitajan päätä oven välissä ja Venetian Snares tekee saman hitillään. Kolmas tekele, Absolute Smakatrosmic tarjoaa raggajunglea jossa syviä bassolinjoja ja nopeita drum and bass elementtejä á la Venetian Snares. EP:n viimeiset biisit Americanized ja Punishing2004 kulkevat aika pitkältä samoissa väkivaltaisissa jalanjäljissä kuin Where's Bill. Lyhyytensä takia Infolepsy ei ole mikään klassikko mutta se on silti on niitä parempia julkaisuja Venetian Snaresin tuotannossa. Not for the weak of heart.