Addiktioni 28/13

Nordvargr: Interstellar 2+ (High End Version) (2009)

Nordvargr: Interstellar 2+ (High End Version)Henrik Nordvargr Björkk, tuo kruunaamaton pimeyden prinssi tuolta naapurimaasta, on ehdottomasti yksi mielenkiintoisista artisteista alati kasvavassa ihmisyyden synkempää puolta tulkitsevan industrial/dark ambient genressä koska hän edelleenkin parhaimmillaan osaa vakuuttavan rohkeasti täplätä ja kulkea hyvin ennakkoluulottomia polkuja sortumatta liialti kliseisyyksiin joita osataan tarjoilla tämän tyylisessä musiikissa. Vuonna 2008 ilmestynyt ensimmäinen Interstellar sekä vuotta myöhemmin (ja alunperin The Pirate Bayssa mp3-muodossa julkaistu jatko-osa joka sisälsi myös ensimmäisen osan) ei kuitenkaan ole äänimaailmallisesti uhkaavammasta tai saatikka vaativimmista päästä hänen omalaatuisessaan discografiassaan sillä erityisesti Interstellar 2 on paikoitellen hyvin minimaalistisesti kalskahtava luonnostelu ääntä synnyttämättömästä tilasta mutta kuitenkin ylläpitäen erinomaisesti avaruusajan ambientin tärkeimpiä elementtejä sisälläänsä. Löytyy sitä perusvirettä edesauttavaa eli matalalta luotaavaa huminaa, kuolevien tähtien säteilevästi korruptoitunutta luonnetta, miehittämättömien aluksien seesteistä piipitystä kaukaisuudessa, ajan myötä kadonneiden radiosignaalien aavemmaista kaikumista äärimmäisyyksien takana ja muutenkin julkaisun läpi iskostuva kolkko immersio aikaansaa omalla vääristyneellään tavallaan vaimeasti edistyvän rauhallisuuden joka kuitenkin silloin tällöin muistuttaa jäätävän kylmän, valoa laajenevasti karkaava avaruuden olemassaolosta. Yritän siis sanoa että Interstellar 2 ei välttämättä ole miehen innovatiivisin työ mutta kuitenkin puhtaampana dark ambient teoksena albumi on erittäin vakaa taidonnäyte mieheltä.

Addiktioni, 28/09

Tholen: Sternklang (2007)

Point me to the sky above…

Tholen: SternklangAvaruus. Tuo suhteellisen tyhjä osa maailmankaikkeudessa joka myös ympäröi meidän omaa planeettaamme. Pimeä, kylmä tyhjiö. Kuitenkin avaruus on tarjonnut ihmiskunnan kehityksen aikana paljon inspiroitavaa materiaalia, oli sitten kyseessä kirjallisuuden, elokuvien tai musiikin kautta. Kun miettii tarkemmin tuota viimeisenä mainittua vaihtoehtoa, musiikilliselta tai paremminkin äänimaailmalliselta pohjalta katsottuna avaruus on kuitenkin ehkäpä hieman tylsähkö paikka. Nimittäin kuten tiedämme, avaruudessa ei etene eikä kuulu ääniä joten artistien on luotettava suurimmaksi osaksi omaan mielikuvitukseen sekä kykyihin yrittäessään kurkottaa kohti tähtiä ja luoda samalla henkilökohtaista magnum opusta tästä äänettömästä tilasta. Avaruus kuitenkin tarjoilee eeppisyydessään paljon liikehdintää – planeettojen lyhistymisestä fotonien sykähdyttämiin pulsseihin sekä kuolevien tähtien synnyttäviin mustiin aukkoihin ja musiikillisesti kaikkea tätä pyritään ohjaamaan ja kanavoimaan täydellisesti ambientin kautta. Täällä maan päällä Cyclic Law on yksi dark ambientin kunnioitettavimmista levy-yhtiöistä tänä päivänä ja myös heiltä näitä avaruuteen tähtääviä teoksia löytyy julkaisurintamalta. Yksi näistä on saksalaisen Tholenin säveltämä Sternklang joka tarjoillaan yhtenä isona ja ryhdikkäänä kokonaisuutena eli 71 minuuttisena raitana ja rehellisesti sanottuna onnistuu esimerkillisen kiitettävällä tavalla myös olemaan tarkasti työstetty jatkumo tässä jo vuosikymmeniä kestäneessä kehityksessä. Kuten genren parhaimmatkin tapaukset ovat osoittautuneet kuuntelukokemusten myötä, Sternklang avautuu hiljakseen tarjoten suureleisen matkan avaruuden syviin, tuntemattomiin kolkkoihin jossa tähdet ja planeetat tanssivat pyyhkäisevän valon keskellä.

Monumentaalinen taitaa olla se yksi synonyymeistä joka kuvailee tätä teosta erinomaisesti. Avaruudessa auringon räjähdys voi olla raivokas ja intensiivinen tapahtumaketju mutta musiikin kautta sitä pystytään ilmentämään hyvinkin kauniilla tavalla esiin. Ympärillään voi tuntea kuinka matalalta luotaavat kauaskantoiset jyrinät ja vajoavasti sukeltavat dronesit nielaisevat astettain sisäänsä. Tätä unohtumatonta kokemusta ohjaavat hyvin tarkasti mietityt elementit – suhisten purkautuvista kaasuista aurinkotuulien virtauksiin sekä kellopelien pehmeästi hohtavien väreilyistä pyyhkäisevästi huuhteleviin syna-melodioihin. Jopa taustalle häivytetyt venäläiset puhesämplet ja aavemaisesti esiintuodut kuiskaukset lisäävät omanlaista intensiivistä läsnäoloa Sternklangin ylle ja näin ollen luoden tietyn paikan avaruudessa jonne monet alukset ovat vuosien saatossa kadonneet mysteerisesti jättäen vain kummittelevat signaalit taakseensa. Se mikä tekee Sternklangista esikuvallisen julkaisun on se tapa jolla sisällön kurssia käännetään ahkerasti. Vuoroin vedoin hidastellen ja lisäten vauhtia jolloin avaruudessa uhkaavasti lankeavat pimeät varjot ja polttavan kirkkaasti heijastuvat valon lähteet käydään huolellisesti lävitse ja loppupeleissä kaikista mukana sisältyvistä aineksista kuulee miten eheän ja hienovaraisen kokonaisuuden tästä on onnistuttu kaivertamaan. Sternklang on upea, kerta kaikkiaan henkeäsalpaavan upea albumi – varsinkin sen jälkeen kun siihen on paneutunut ajan kanssa ja antanut mielensä vaellella äärettömyydessään. Sternklang sopii erinomaisesti dark ambient genren toisen klassikon, Lustmordin The Place Where The Black Stars Hang albumin viereen – toisin sanoen jälleen saan todistaa sitä faktaa että käsissäni on julkaisu johon sanat eivät yksinkertaisesti riitä kertomaan kuinka paljon minä suosittelen tätä albumia dark ambientin ja muutenkin ambientin ystäville.

Addiktioni, 22/09

Jack Wall And Sam Hulick: Mass Effect (Original Soundtrack) (2007)

Jack Wall And Sam Hulick: Mass Effect OSTMistä tunnistaa loistavan sci-fi soundtrackin? Itse olen vahvasti sitä mieltä että kaikki parhaimmat työt lähtevät yhden asian tiimoilta, nimittäin yhteydestä elektronisuuteen. Mm. Blade Runner, uudempi versio Solariksesta ja vaikkapa älykkäämmän sci-fin osastolle itseään lokeroiva Donnie Darko sisältävät musiikkillisesti tämän unohtumattoman draivin elokuvakokemuksessa jotka jatkuvat saumattomana elämyksenä myös yksinään levyllään ja täytyyhän sitä myös todeta että jokin tässä sekvensserien nappien painamisessa ja muiden analogisten laitteiden nuppien vääntämämisessä tekee juuri sen oikeamielisen tavan luoda yhteys katsojan ja astetta mielenkiintoisemman tarinankerronnan välillä. Interakiivisten kuvien eli videopelien puolelta ponnistava sci-fi RPG-räiskintä Mass Effect voidaan myös heittää tämän listan jatkoksi sillä scoren sävellystyöhön osallistuneet (Jack Wall ja Sam Hulick sekä Richard Jacques ja David Kates avustavana miehityksenä) ovat työtavoiltaan tehneet juuri ne tärkeät ratkaisut jotka luovat tästä helposti sisäänsä tempaisevan ja erityisesti sisällöltään kiitettävästi vaihtelevan kokonaisuuden vaikka tässä pyöritään yhden ison päämäärän parissa. Nimittäin Mass Effectille sävelletty score on pääasiallisesti yksi järkälemäinen ambient vyörytys jonka pintaa syvemmältä voi löytää vanhaa koulukuntaa Berliinin suunnalta, syvälle avaruuteen tähtäävää aspektia siirtyen kohti nykypäivän modernia tarjontaa kuin myös pienimuotoista kurkotusta tuonne synkempään puoleen tämän genren tiimoilta. Sävellysten tempoa ja virtausta uskalletaan rohkeasti heilauttaa raidasta toiseen, mikä tekee tästä rikkaan eläväisen erilaisineen koukeroineen ja värähdyksineen, ja jatkuvasti edeten muutoksen kärjessä muotoaan vaihtaen, scoressa tuodaan myös erinomasesti esiin orkesteripalaset joita nivotaan kerroksittain elektronisesti tuotettuihin osuuksien päälle sekä rinnalla luoden yhteensopivan ja harvinaisen virtaviivaisen kokonaisuuden.

Soundtrackin ensimmäinen puoli keräilee siis suurinpiirtein ambientin kolmen-neljänkymmenen vuotisen historiasta monta erilaista kehitysvaihetta uudelleenkäyttäen parhaimmat ideat näistä tutunomaisista elementeistä ja sekoittaen niistä erittäin tarkasti mietityn yhtälön. Julkaisun jälkimmäinen puoli ottaa ylleensä huomattavasti uhkaavammassa kulmassa, syöksykierteisesti etenevän lähestymistavan samalla kääntäen suunnanvaiston tarkennusta kohti eeppisempää mittakaavaa mikä tietenkin tarkoittaa sitä että orkesteripalaset sekä taustalle hiljalleen hiipinyt kuoro ottavat näkyvämpää jalansijaa scoressa. Toki myös ensimmäisellä puolellakin oli näitä scoresta erottuvia suuria hetkiä kuten “Spectre Induction” josta vähintäänkin aistii juhlallisesti suoritettua menoa. Kuitenkin pääasiallisesti jälkimmäinen puoli tarjoilee näitä suurella tunteella välittyviä vierityksiä miltei hengästymiseen asti ja lopulta huipentumalla scoren toiseksi viimeisenä cuena soivaan “From The Wreckage” joka asettelee puolen tunnin aikana koettua kehitystä täydellisyyteen – neljän nuotin yksinkertainen melodia läpikäy erinomaisesti ne tunteenkirjot joita toivoi saavansa kun pelin on viimeinkin kymmenien tuntien tahkomisen jälkeen pelannut lävitse. Mutta kuten muistamme, paras hetki jätetään viimeiseksi. Mass Effectin lopputekstien rullatessa kuvaruudulle, Faunts iskee kovimman yllätyksen pelin aikana ja ehkäpä myös pelihistorian aikana kun “M4 Part II:n” myötä kitarariffi halkaisee paksun ilman lävitse samalla kun tutunoloiset leijuvat ambient dronesit, kumisevat kasarirummut ja hitunen space-rock asennetta sekoittivat pakkaa ennenkuulumattomalla ja unohtumattomalla tavalla. Yksi ehdottomasti mielenkiintoisimmista ja osuvimmista valinnoista end credits kappaleeksi joka onnistui liimaamaan vielä kahdeksaksi minuutiksi tuijottamaan tyhjyyteen – toisin sanoen juuri sellainen sopiva työntö omaan psyykkeeseen jonka aikana mielessä pyörii mm. ajatukset siitä että kuinka loistavaa peliä minä todellisuudessa pelasin ja mikä tämä juuri soiva kappale oikein on. Olihan Mass Effect tosiaan itse pelinäkin sellainen merkkitapaus joka nakitti tarinan kerronnallisesti sekä luotujen maailmojen myötä hyvät puolet sci-fistä ja roolipelinä tarjoili kiitettävästi vaihtoehtoja omille valinnoilleen. Pelille sävelletty score onnistuttiin myös pitkässä juoksussa asettelemaan sille luotuihin raameihin ja nyt kun on kuunnellut pelin soundtrackia kuluneen viikon aikana, täytyy vain todeta loppukanettina että tämä julkaisu kuuluu ehdottomasti peli-soundtrackien A-ryhmään.

Addiktioni 15/08

Lustmord: The Place Where The Black Stars Hang (Remastered) (2006)

Lustmord: The Place Where The Black Stars Hang (Remastered)Musiikin kuuntelijana ja varsinkin siihen liittyvien mielipiteiden laukojana haluan silloin tällöin poiketa rutiinista. Siis kaiken maailmat kehumiset tyyliin “tuottaja x, haluan tehdä lapsia kanssanne” alkavat jossain määrin puuduttamaan kun pitäisi keksiä uusia tapoja kehua uusinta mestariteosta. Minulla on ollut jo pidemmän ajan sellainen ajatus takaraivossa joka liittyisi dark ambientin kehittäjän, Lustmordin The Place Where The Black Stars Hang albumiin. Luin aikoinaan että tämä on erinomainen julkaisu jonka avulla voi rentoutua saadakseen helpommin unen päästä kiinni. Itse halusin mennä hieman pidemmälle kuin yksinkertainen nukahtaminen albumin tahdissa. Jotenkin tässä viimeisen vuoden aikana olen pakon sanelemana huomannut että ollessani kovemman luokan unen puutteen vankina ja kohdatessani hereillä vahvasti tuotetun musiikin, tämä reaktio aiheuttaa minussa ennenkokemattomia tunteita – kuin kokisin musiikin luomat värähtelyt täysin uudella tavalla ja lumoutuneena ympärilleni nousevan kauneuden edessä melkein haluaisin että se ei loppuisi ikinä. En osaa selittää tätä hallusinomaista kokemusta yhtään paremmin mutta jonkinlaisen jäljen se jätti psyykkeeseeni. Tämä rankemman luokan unen puute on tuonut esiin myös toisen asian. Nimittäin näen yleensä todella outoja unia. Ainakin ne mitkä muistan kokonaisuudessaan ovat jossain määrin olleet tyhjän katseen tuovia kokemuksia ja hieman kyseenalaistaneet mikä minä olen todellisuudessa. Tässä viikon kestävässä kokeiluluontoisessa testissä halusin siis nähdä että vaikuttaako musiikki unien laatuun – eli pyrin selvittämään että puskeeko alitajuntani rajuimmalla tavalla mitä eriskummallisia asioita yhteen ja luo vähintäänkin värikkäästi kerrotun kokonaisuuden. Kun viimeinkin aukeni tilaisuus tämän idean toteuttamiseen, minä aloin valmistautumaan urakkaan – levy hankittiin viikkoa aikaisemmin, rakensin mm. perusparametrit että millä tavalla kuuntelen tätä julkaisua sekä miten dokumentoisin kokemukseni. Kyllähän tässä pieniä epäilyksiä itsellänikin oli että tuottaisiko albumi minkäänlaista reaktioita allekirjoittaneessa. Jos asian laita lopulta olisi näin, fuck it then – minä en siis sovellu tällaisen tapaan prosessoida musiikkia ja siitä on ihan turha itkeä sen enempää.

Maanantai ja ensimmäinen yö – analyysin alkuaskeleet. En tiedä oliko tämä ensimmäinen kokemus pelkkää sängyssä pyörimistä jossa mielentilani vaihteli jatkuvasti valveen ja unen häilyvällä rajalla. Mutta sen huomasin aamuyöstä ollessani hereillä että yhdessä vaiheessa The Place Where The Black Stars Hang on kuin hengityskone jonka tasaisesti kulkeva pulssi kierrättää happea ja jotenkin tuon kuulemisen myötä huomasin että sillä on rauhallinen vaikutus itseeni. Tässä vaiheessa en tiennyt olisiko tämä se tärkein tekijä jolla saavutetaan tavoittelemani päämäärä. Saattoihin toki että jännitin tätä ensimmäistä koetta ehkäpä liiaksikin ennakkoon mutta nyt jälkikäteen voin vain todentaa että yhdessä vaiheessa koin kuinka hengitykseni muuttui raskaammaksi – kuin olisin tuntenut kun vaivuin syvemmälle unen rajaseuduille. Alitajunnasta kumpuvia unia en tosin nähnyt (tai en edes muista nähneeni) mutta tästä oli selkeästi hyvä jatkaa. Aamulla en tosiaankaan osannut odottaa sitä olisin ollut näinkin virkeä – heräsin täydellisesti kellon lyöntiin ja minkäänlaista väsymystä ei ollut aistittavissa ja minä sentään heräsin ennen kello viittä aamulla. Ehkäpä The Place Where The Black Stars Hang osaa sopeuttaa näihin aikaisiin herätyksiin ja uuteen unirytmiin erinomaisesti.

Toinen yö. En edelleenkään nähnyt unta mutta yhdessä vaiheessa koin samanlaisen hetken kuin edellisenä yönä. Heräsin kuin hiljaisuus olisi vetänyt minut puoleensa ja yhtäkkiä huomasin että olin samassa kohtaa levyä jossa on aivan hiljaista – ympäristöstä ei kuulunut mitään ylimääräistä ja hetkeä myöhemmin vaivuin taas unen puolelle. Tällä kertaa aamu taasen oli vaikea. Jotenkin olo oli friikkimäinen ja olin kuin on-the-edge odottaen että jotakin tulee tapahtumaan. Minulla oli erityisesti vaikeuksia silmieni kanssa ja yhdessä vaiheessa epäröinkin että olenko edelleenkin jossain unessa kun istuessani vessan pytyllä tuijotin lattian rajassa kulkevaa ohutta putkea ja näin kun se värähteli, kuin joku hemmetin epävakaa glitch Matrix-koodissa. Eikä sekään auttanut tilannetta kun katsoin ulos ja näin aamuyön pimeyden jota sumu helli kuin upottaakseen syliinsä. Näkymä oli kuin muusta maailmasta ja jotenkin en osannut ajatella että olin hereillä ja tämä on tyystin normaali aamu. Vasta töissä olo palautui normaaliksi.

Kolmannesta yöstä lähtien ei enää tullut minkäänlaisia häiriötekijöitä ja nyt päästiin jo lähelle sitä päämäärää mitä lähdin tavoittelemaan. Unien näkeminen. Näin siis unta mutta en muista kuin yhden selkeän asian siitä. Olin niin lähellä että melkein pystyin koskettamaan sitä. Unessani minä riitelin äänekkäästi kolmen muun henkilön kanssa ja eräs yksityiskohta jäi helposti mieleen – meillä kaikilla oli samanlaiset tummat puvut päällä (kravateista lähtien) eikä siinä kaikki. Meillä oli myös samanlaiset valkoiset naamarit päässä. Se mistä me riideltiin ei tullut ikävä kyllä selväksi mutta jotain tärkeätä se varmaan oli kun itsekin keuhkosin ja olin hiiltynyt sen verran pahasti. Jotenkin tässä kohtauksessa oli David Lynchmäinen tunnelma läsnä jota ei mitenkään pysty selittämään. En tiedä oliko tälläkin myös vaikutusta toivomaani lopputulokseen mutta olin joka yö nostanut volumea yhden pykälän sen toivossa että se nopeuttaisi prosessia. Viikon edetessä kohti sunnuntaita, keskiviikon kaltaisesti muistin vain pieniä palasia yöllä nähdyistä unista. Tämä oli jossain määrin turhauttavaa sillä nämä pienet osaset eivät kerro millään tavalla unen todellisestä perästä. Harmi vaan että viikko oli jo lopussa ja itsekin jouduin kaksin käsin valmistautumaan väliaikaiseen muuttoon kämpästä sillä olisin mieluusti halunnut jatkaa tätä koetta vielä yhdellä viikolla. Mutta sen voin kyllä omasta puolestani todistaa että Lustmordin yksi tähtihetkistä, The Place Where The Black Stars Hang soveltuu erinomaisesti myös käytettäväksi nukkumiseen. Albumilla on syvälle tuntemattomaan kurkottava tunnelma ja universaalin mysteerejä avaavalla tavalla käsitellä tummanpuhuvaa äänivirtaa sisältää myös mieltä rauhoittavan vaikutuksen kuuntelijaan ja sen viimeistään huomasi siinä kun itse nukahdin jo heti julkaisun toisessa osuudessa jossa erityisesti tämä tasainen, hengityskonemainen pyyhkäisy ottaa äänimaailman tehokkaasti haltuunsa. Kokemukseni oli siis loppupeleissä erittäin positiivinen ja täytyykin varmaan jossakin vaiheessa tehdä tämä koe uudestaan ja kokeilla että pääsenkö yhtään lähemmäksi tavoittelemaani päämäärääni.

Addiktioni, 31/2007 (Pt.3)

Paul Ruskay: Homeworld (Original Soundtrack) (2000)

Paul Ruskay: Homeworld OSTTäytyy myöntää että itse olen pelannut ainoastaan alle kymmenen minuuttia tätä PC:lle luotua RTS-naksuttelu videopeliä joten en osaa sanoa juuta taikka jaata sen loistavuudesta. Mutta jos itse peli on vuosi alkuperäisen julkaisun jälkeen uudelleen paketoitu Game Of The Year edition laatikkoon virallisen soundtrack CD:n ja parin muun paksuhkon kirjasen kanssa, on varmaan turha edes alkaa puhumaan paskaa tästä pelistä. Tai sen musiikista. Itse asiassa nyt ei taaskaan voi kuin hymähtää ehkäpä ns. kapeakatseisuudelle kun pyritään luomaan musiikkia tai paremminkin aistien varaista kuvausta sellaiselle asialle josta ei ymmärretä juuri kuin se pieni pintaraapaisu. Eli puhun tietenkin avaruudesta. Jos avaruudelle pitäisi luoda ääni (joka tyhjyydellään todellisuudessa on juuri päinvastainen ilmiö mutta eihän siinä sitten ole yhtikäs mitään kivaa), monet artistit ovat lähteneet kartoittamaan tätä meille vierasta ympäristöä onnistuneesti ambientin saralla – mm. Lustmordin The Place Where The Black Stars Hang, Bad Sectorin omat lukuisat aihetta sivuavat kokemukset Kosmodromista albumista viimeisimpään Unification Ver. 0.5 Alpha kokeiluun, Tangerine Dreamin Zeit ja lukuisat muut artistit ambient/berlin schoolin saralta sekä viimeisempänä esimerkkinä elokuvamusiikin puolelta löytyy Cliff Martinezin Solaris. Ja nyt voin todeta että tämä pääasiassa Paul Ruskayn käsialasta kumpuava Homeworld kiilaa onnistuneesti tälle listalla muiden tunnettujen nimien rinnalle. Homeworld OST käynnistyy Agnus Dein ja Quire Of Voyces’n yhteistuumin uudelleenlämmitellyllä “Adagio For Strings” kappaleella joka yrittää pelkästään ihmisten vokaalia hyödyntäen kuvastaa ensimmäisiä askelia avaruuden pimeässä, karussa ja kylmän vaarallisessa ympäristössä. Ehkäpä henkeäsalpaavin avaus minkä olen koskaan kuullut soundtrackilla ja tämä kuusi ensimmäistä minuuttia vetää minut yhä edelleenkin jokaisen kuuntelun jälkeen miltei sanattomaksi. Paul Ruskay oli siis heti vaikean tapauksen äärellä eli miten päihittää tämä soundtrackin ensimmäinen tuotos. Mutta onneksi voin vakuuttaa että hän onnistui hyvin tasapainottelemaan tätä soundtrackia tuomalla rinnalle konemaisesti tuotettuja kristallin kirkkaita drones taustoja jotka väreilevät hitaasti ja näin ollen luovat hetkessä sen olotilan että sitä tosiaankin leijuisi tuhansien tähtien keskellä mustassa tyhjyydessä. Vasta taistelun tiimellyksessä eli kolmen “Battle Music” teeman myötä alkaa tulla myös muitakin piirteitä esiin kuten itämaisia perkussioita ja vokaaleja jotka orgaanisuudellaan tuovat sopivan määrän raskasta lisäpontta jo vahvasti elektronisesti luotuun ilmapiiriin. Homeworldin soundtrack on siis taas näitä pienemmän mutta sitäkin äänekkäämmän piirin hehkutuksesta synnyttämä legenda. Ihmekös tuo. Homeworldin musiikki on yhä edelleenkin tänä päivänä uniikki tapaus muiden peli-soundtrackien keskellä sekä Hitman 2: Silent Assassin soundtrackin kanssa yksi selkeimmistä käännekohdista laadun kohottajana ja onhan tämä myös koneellisen ambientin sarallakin helvetin loistavaa tavaraa. Harmi vaan että tämäkin soundtrack julkaisu on vain saatavilla tuon jo kauan sitten markkinoilta poistuneen GOTY edition paketin kanssa ja näin ollen tämä pysyy edelleenkin vain pienen mutta sen äänekkään piirin herkkuna.

Addiktioni, 23/2007

Cliff Martinez: Solaris (Original Soundtrack) (2002)

Cliff Martinez: Solaris OSTAikoinaan itse elokuva kokemus oli kuin olisi saanut naulapyssystä päähän. Pienoisen silmissä pimenemisen jälkeen ensiksi ihmeteltiin että mitä tuossa kahden viimeisen tunnin aikana oikein tapahtui. Sitten aletaan ymmärtämään tilannetta enemmän kun samalla tajutaan kokeilla kädellä osumakohtaa ja yritetään hahmottaa kokonaistilanne. Solariksen ns. älykkääseen scifiin puettu hidastempoinen juoni ei varmasti ollut siitä helpoimmasta päästä omaksua mutta se kyllä palkitsi avoimeisesti seuraavan katsojan elokuvan päätteeksi. Näin siis asian laita oli tämän Steven Soderbergin luoman uudelleen filmatisoinnin kanssa (en edelleenkään ole nähnyt Andrei Tarkovskyn alkuperäistä versiota, shame on me). Taas etsiessäni kaikenlaista turhaa tietoa tuolta internetin syövereistä, jotenkin sain sellaisen käsityksen että puristit tuolla eri soundtrack-areenoilla eivät oikein tykänneet aluksi Cliff Martinezin ambient scoreista koska nehän oli pääasiallisesti luotu koneita hyväksi käyttäen ja näin ollen rikkoen sen perinteisen kaavan. Tiedän, aika laimea tekosyy heittää kuraa niskaan, mutta puristit ovat joskus vain nalkuttavia idiootteja. Ja sitten tuli Solaris jonka jälkeen koko homma meni päälaelleen. Se on välillä aika uskomatonta seurata miten paljon kaikki kehuvat kuorossa yhtä tiettyä julkaisua (minä mukaan lukien) ja samalla alkavat yhteisvoimin nostamaan miestä suurimpien nimien joukkoon. Näin suurinpiirtein kävi Solariksen kanssa. Itse soundtrack on kieltämättä yksi upeimmista scoreista mikä on vuosien varrella kävellyt vastaan ja pienen painoksen takia se on ollut myös pitkän aikaa haluttu out-of-print julkaisu joten itsekin jouduin pulittamaan pitkän pennin saadakseen tämän kokoelmaani. Mutta on se kyllä kaiken sen pulittamani summan arvoinen.

Kuten itse elokuva, musiikki on hyvin hienovaraista ja ehkäpä jopa hivenen pidättyväinen jonka aistii erityisesti siitä miten orkesteripalasia käsitellään tässä vahvasti koneellisessa tuotannossa. Kokonaisuus kuitenkin aukeaa pikku hiljaa ja on samalla alitajuntaan herkeästi ulottuva jonka aikana se kuljettaa kuuntelijansa syvemmälle luomaansa tunnelmaan. Voisi jopa täsmentää että tämän vähän päälle neljänkymmenen minuutin aikana se suorastaan viettelee lempeästi kuuntelijansa. Nyt jälkikäteen sitä on helppo sanoa että ilman tätä Cliff Martinezin luomaa scorea, Solaris olisi varmasti ollut tyystin erilainen kokemus. Itseasiassa kun tätä alkaa tarkemmin analysoimaan, minä pidän Solariksen soundtrackia merkkitapauksena jonka voisi rinnastaa yhteen toiseen ambient-elokuvascoreen, nimittäin Vangeliksen Blade Runneriin. Kummassakin tapauksessa musiikki on naitettu niin syvälle elokuvaan että yhdessä ne luovat symbioottimaisen kokonaisuuden. Ilman vastakappalettaan elokuvat ovat yksinään varsin ontto tapaus. Toinen seikka joka heräilee Blade Runneriin rinnastuksen myötä on se että mielenkiinnolla odottelenkin sitä päivää kun törmään parinkymmenen vuoden päästä vahingossa tähän raapustukseeni ja alan kuuntelemaan itse julkaisua taas pitkästä aikaa. Saa nähdä että pidänkö tätä edelleenkin uraauurtavana teoksena tässä taiteen muodossa. Toivottavasti pysyn kannassani.

Addiktioni, 01/2007 (Pt.2)

Ionosphere: Angular Momentum (2004)

Ionosphere: Angular MomentumJos Bad Sectorin aikahyppyä kiihkeimpään avaruuskilpailuun Kosmodromin avustuksella oli venäläisten näkökulmasta kuvattu ensimmäinen tärkeä askel avaruuden valloituksessa, Ionospherin Angular Momentum voisi täydentää ja luoda jatkumoa tälle ihmisen kunnianhimoa ohjaavalle luonteelle joka vie samalla kuuntelijan vielä syvemmälle ulottuvalla avaruuden tutkimiseen pohjautuvaan ensimmäiseen matkaan. Pitkän matkan avaruusmatkailua miljardeja kustantaneessa projektissa jossa venäläiset tai miksei myös tällä kertaa amerikkalaiset kilpakumppanit joutuisivat tilanteisiin jossa “there’s trouble in the horizon/the shit start to fly”. Ja ei, en tarkoita mitään Event Horizonin tyylisestä turistirysäilyä helvetin syövereihin vaan ihan normaaleja kanssakäymisiä avaruudessa syntyvien vaarallisten säteilyjen ja pulssien kautta joista ei todellisuudessa tiedetty niin paljon tai ei pahemmin ollut käytännön kokemusta miten eri säteilyt vaikuttavat ihmiseen sekä teknologiaan. Maapallon rajojen ulkopuolella, avaruus on kylmä ja vaarallinen paikka ihmiskunnalle mutta Angular Momentum lisää vielä yhden elementin tähän. Nimittäin se on myöskin elävä joka tosin on hyvin katsojalta piilossa. Verisuonissa pumppaavan veren lailla, ilmiöt kuten aurinkotuulien sekä pulsaarien sähköisesti varatut pulssit muuntautuvat Angular Momentumilla ambientin avustuksella lukuisien signaalien rytmiseksi kokoontumispaikaksi ja näin paljastaen galaksin sisällöt sekä salaisuudet uudella tavalla. Mutta mitä sieltä suljetun verhon takaa löytyy? Toisenlaista elämää? Merien kohina ja veden liplatus “Quantum Mechanics” kappaleessa viittaisi jonkinlaisen elämänmuodon olemassaoloon. Missä on vettä, siellä on elämää. Uusi uljas maailma? Julkaisun viimeistelevä “Another World” lupailee ei-enää-niin-synkissä ambient merkeissä kirkkaampaa tulevaisuutta. Kuuntelun aikana sitä tosiaan vajoaa omiin mielensyövereihin jossa yritetään kurkottaa kättään tähtien keskelle kohti tuntemattomatonta ja samalla voi melkein aistia sormenpäillään vastauksia matkaa varteen asetettuihin kysymyksiin.

Lustmord: Zoetrope (Original Soundtrack) (2002)

Lustmord: Zoetrope OSTJa jatketaan dark ambient sävyitteisellä viikolla. Totta puhuttaessa, viime kuukausina olen onnistunut löytänyt taas roimasta mielenkiintoisia akteja tällä rintamalla mutta tajusin Lustmord Rising (06.06.06) livelevyä hankittaessani että minun pitäisi viimeinkin alkaa täydentämään ja ostamaan Lustmordin back-cataloguesta puuttuvat julkaisut. Vauvan askelia, vauvan askelia. Ei pidetä mitään kiirettä joten aloitetaan Zoetropen soundtrackilla. En ole nähnyt kyseistä musta-valkoista scifi-henkistä independent-elokuvaa, joten on pakko taas turvautua paikoitellen arveluttavaan mielikuvitukseeni joita soundtrackin kansitaide, tracklist sekä traileri saavat täydentää. Ja Brian Williamsin musiikki peilautuu erinomaisesti noiden kappaleiden nimien kautta. Mies selvästi osaa hommansa äänimanipulaattorina Hollywoodin puolella mutta se onneksi kuuluu vain ja ainoastaan siten että hän tuo vain tarpeelliset osat oman musiikkinsa uudelleen paketoimiseen ja näin ollen ylläpitämään se tuttu Lustmord-soundi. Zoetrope suorastaan hikoilee sitä kuuluisaa synkkää pahuutta eli juuri sitä lajia missä monet peräänkuuluttavat henkselit paukuttaen mutta epäonnistuvat säälittävästi räpiköiden. Julkaisun aloittava “Main Title / Infinite Space” tarjoaa sen minkä lupaakin eli ollaan jossain avaruuden pimeässä, kartoittamattomassa kolkassa kunnes yhtäkkiä aliavaruudesta tulee esiin yksinäinen avaruusalus. Sivustaseuraaja ei voi muuta kuin arvuutella että miksi kyseinen alus on saapunut juuri tänne syrjäisempään galaksiin. Tuntematon alus hidastaa selvästi vauhtiaan ja pysähtyy sovittuun paikkaan. Tarinan seuraava chapteri jatkuu aluksen sisällä “The Cell” nimisellä kappaleella. Alaston mies herää sellistään. Hän ei tiedä miten hän on joutunut sinne tai kauanko hän on ollut siellä. Korvia hivelevät äänet aluksen moottoreista etenevät pitkin seiniä ja mies alkaa epäröimään todellisuutta samalla kun kyselee itseltään että onko tämä kaikki vain kuvitelmaa. Miehen olo on hatara. Sydän suorastaan hakkaa rinnasta ulos. Päätä ja silmiä särkee kun hän yrittää päästä jaloilleen. “Cellular Blur’n” aikana mies alkaa jo tutkimaan sellin sisältöä. Tyhjä ruokakuppi lojuu lattialla ja sellin katosta kajastaa ainoa valo. Jos mies ei tajunnut heti mistä kyse on, se hiipii hiljalleen esiin. Tervetuloa henkilökohtaiseen helvettiin. Tarinan seuraavassa chapterissa esitellään itse pääpahis – varsin epämiellyttävällä ja kivuliaalla tavalla. “Let go of the tangible mass of your mind. It is only an illusion…” kaikuu vangin pään sisällä tuhatkertaisesti kun hän yrittää pyristellä vastaan. Lähtölaskenta oman mielen kukistamiseen on alkanut…

Musiikkia, viikko 43/2006

Squaremeter: The Frozen Spark (2005)

Squaremeter: The Frozen SparkKaksi edellistä m² – tai helpommin lausuttuna – Squaremeter albumia, War Of Sound sekä Aswad olivat ryhdikkäästi seisovan rytmisen ja hypnoottisen ambient-glitchin riemuvoitto. Varsinkin jälkimmäinen näistä kahdesta julkaisuista oli ensimmäisinä kuuntelukertoina ja yhä puhkisoitetun savuisen CD:n jälkeenkin se on hitaasti sulateltuna mieltäräjäyttävä kokemus. Itämäiset elementit oli aseteltu juuri niihin oikeisiin paikkoihin ja pakko myöntää että tämä raskaampi mauste ei ole ikinä kuulostaneet missään näin hyvältä elektronisessa musiikissa. Mutta nyt ollaankin tiukasti kiinni vuoden 2005:n julkaisussa. Nimittäin The Frozen Sparkilla jo heti ensimmäinen minuutti kertoo uusista tuulista. Jokin on muuttunut tai paremminkin sanottuna koko Squaremeter konsepti on muuttanut suuntaansa täysin uusiin syvyyksiin. Sen kuulee ja aistii kaikessa. The Frozen Sparkilla aika on hidastunut. Kaikki turhemmat kilkkeet edellisiltä levyiltä on poistettu häiritsemästä ja samalla itse rytmikoneisto on joutunut pahimpien leikkurien alle. Aswad ainoastaan kaikuu parissa biisissä pieninä takautuvina flashbackeina. Squaremeterin pääjehu, saksalainen Mathis Mootz on siirtynyt The Frozen Sparkilla hienovaraisempaan dark ambientiin ja ottanut mukaansa pussillisen uusia ideoita. Samalla ohuenhieno minimalistisuus on ottanut kaikessa vallan ja ainoa valo tässä syvässä pimeydessä loistaa kaukana kristallin kirkkaana. Mutta matkaa on edelleenkin paljon kuljettavana ja jäätävä kylmyys ottaa hallinnan armottomasti millimetrin toisensa jälkeen. Pientä ajatusta lämmöstä tuottavat “Diffraction” ja “Reanimation Limit” joidenka melodinen puoli nousee herkeämättä esiin muusta massasta mutta ero häilyy siinä rajoilla että sitä alkaa epäilemään sen todellisuutta… Kuten voi ehkä huomata, Squaremeterin materiaali on minulle siinä mielessä mielenkiintoisia kokonaisuuksia että joidenkin levyjen sisältö luovat hetkessä kuuntelijan pään sisällä oman pienen tarinan. Ja The Frozen Spark kuuluu ehdottomasti tähän kategoriaan. Mielikuvitus on se ainoa rajoitus tätä levyä kuunnellessa jotenka minä lähdenkin tästä taas avaruuden syrjäseudulla sijaitsevaan nimettömän planeetan ympäri kiertävään kuuhun jossa pieni katastrofi etenee radikaalisesti suurempiin mittoihin…

Musiikkia, viikko 05/2006

Bad Sector: Kosmodrom (2005)

Bad Sector: KosmodromHymy loistaa allekirjoittaneen kasvoillani. Ja syyhän on ilmiselvä. Sain kuin sainkin ihmeen kaupalla tämän loistavan albumin itselleni vaikka tätä on painettu ruhtinaalliset 795 kappaletta ja levy-yhtiön sivuilla lukee tylysti: “sold out”. Mutta siirrytäänpäs itse Kosmodromin pariin… Toveri. Tervetuloa rautaesiripun taakse. 60-luvulle. Kylmä sota aiheuttaa paleltumia ja avaruuskilpailu on kiihkeimmillään. Venäläiset antavat oikeita suoria amerikkaisten leukaperiin tässä pitkässä kujanjuoksussa ja samalla ottavat ison etumatkan. Avaruuspuku päälle ja kypärä kiinni. Nyt lähdetään maan kiertoradalle. Kosmodrom albumilla italialainen Bad Sector tekee kunnianosoituksen näille rohkeille miehille ja naisille jotka ovat käyneet avaruudessa. Unohtamatta tietenkään silloisen neuvostoliiton avaruusohjelman isää, Konstantin Tsiolkovkya. Ja hyvin hän on onnistunut tämän albumin kokoamisessa. Kosmodromin ambient-kappaleet luovat oivallisesti sen tunnelman että nyt otetaan ensiaskelta kartoittamattomalla alueelle. Taustalla kuuluu vanhojen analogisten laitteiden naksahdukset, alkeellisten tietokoneiden piippauksia, venäjää puhuvien kosmonauttien keskusteluja ja ties mitä eriskummallisia radioaalto-sämplejä on miksattu sekaan. Avaruuden pimeä, kylmä tila heijastuu Kosmodromilla ja Bad Sector on tuonut jopa hivenen pelottavan tunnelman näihin kappaleisiin. Sitä vaan voi arvailla että mitä kosmonauttien pään sisällä pyöri kun he kävivät ensimmäisen kerran avaruudessa. Yhdistyikö heillä pelonsekainen tunne adrenaali-pitoiseen hämmästykseen? Se on varmaa että riemua on riittänyt kun tehtävä on onnistunut täydellisesti ja sen voi myös aistia levyn loppupuolella soivasta April 12, 1961 kappaleesta.