Solaris LP

Ah, yes. Yksi parhaimmista soundtrackeista elokuvahistorian saralla joka vieläpä ensimmäistä kertaa julkaistiin vinyylinä, saapui tänään postimiehen välityksenä mutta täytyy odottaa vielä lauantaihin asti että pääsee korkkaamaan tämän hyvässä seurassa. Julkaisu jota voisi edelleenkin täydellisesti luonnehtia sanoilla “ambientia varttuneelle mielelle”.

Addiktioni 38/13

Mark Snow: The X Files: Volume Two (Original Soundtrack) (2013)

Mark Snow: The X Files: Volume Two (Original Soundtrack)…ja kaksi vuotta myöhemmin minulla on edelleen ne samankaltaiset fiilikset tämän toisenkin voluumin suhteen, joten on ehkä parempi että jätän turhan, itseään toistavan jaarittelun ja ohjaan suoraaan alkuperäiseen raapustukseeni joka summaa kaiken tarvittavan näistä kummastakin boksista.

Addiktioni 10/13

Aperture Science Psychoacoustics Laboratory: Portal 2 Soundtrack: Songs To Test By (Collectors Edition) (2012)

Aperture Science Psychoacoustics Laboratory: Portal 2 Soundtrack: Songs To Test By (Collectors Edition)Vuonna 2007 julkaistu alkuperäinen Portal oli Valvelta sellainen yllättävä veto sisällyttää se Orange Boxin kylkeen ja huolimatta pelin lyhyydestä, Portal kuitenkin tarjosi uudenlaista mekaniikkaa pelattavuudessa ja esitteli absurdisesta kolkahtavan juonen lisäksi mm. varsin mielenkiintoisen antagonistin pelaajan ohjaamalle hahmolle minkä johdosta peli löi itsensä nopeasti läpi fanien ja kriitikoiden keskuudessa. Peli oli siis eräänläinen riskivapaa kokeilu joka kuitenkin lopulta osoittautui täydelliseksi täsmäiskuksi upoten massaan ja keräten kunniaa. Neljä vuotta myöhemmin julkaistu jatko-osa jatkoi Chellin ja GLaDOSin välistä tarinaa ja hyödynsi ensimmäisen pelin vahvuuksia tarjoten tuttuun tyyliin kaikkea huomattavasti enemmän ja rikkaammin joka myös päti soundtrackin osalta. Alunperin Portal 2:n soundtrack julkaistiin ilmaiseksi mp3-formaatissa mutta tämä boksi tarjoilee kaiken tuon lisäksi myös ensimmäisen pelin musiikit kokonaisuudessaan ja näin ollen kasvattaen kokoelman neljän CD:n muhkeaksi paketiksi. Ensimmäisen Portalin musiikki on teknologisesti ja mekaanisesti väreilevää soljuilua konemusiikin ohjelmointirajapinnan syvyyksissä minkä myötä lokeroi itsensä automaattisesti ja auttamattomasti futuristisemman iDM:n sekä metallisen kylmän pinnan omaavan, neuroottisesti värittyvän ambientin alaisuuteen (pelin end crediteissä soivaa “Still Alive” kappaletta lukuunottamatta). Pääpiirteittäin Portal 2:n soundtrack jatkanee tällä samankaltaisesti puskevalla linjalla mutta kurkottaen nostalgisuuteen pilkistävään kasarimentaliteettiin, hivuttautuen varovaisesti 8-bittisyyden äärirajoille kuin myös nostaen esiin cinemaattista tarinankerrontaan mahtipontisesti kumpuvien jousisoitinten avustuksella. Miltei välittömästi huomaa myös miten tästä teknologisesti voimakkaasti nousevasta äänimaailmasta löytyy pieniä viitteitä Autechren kaltaisesta työskentelytavoista mutta selkeämmin pitäytyen enemmän leikkimielisyyden parissa ja näin ollen tuoden mukanaan sellaista ilmavaa lennokkuutta ja taitoa pysytellä punaisen langan luomissa kaarteissa. Tämä neljän CD:n paketti on myös siitä mielenkiintoinen kokemus että vaikka eihän tässä loppujen lopuksi millään tasolla keksitä pyörää uudelleen, Songs To Test By sisältää kuitenkin kokeellisuuden saralla sellaista kiinnostavaa vireyttä jota toivoisi kokevan useammin eli pelkästään iDM:n kautta resonoivasta äänivyörytyksestä löytyy kiitettävän paljon erilaisia toiminnallisia funktioita että jopa staattisesti varautuva taustameteli on luonteva osa tätä kokonaisuutta.

Addiktioni 21/12

Amon Tobin: Amon Tobin (2012)

Amon TobinVuodesta 1995 lähtien Cujo aliaksen kautta uransa käynnistänyt Amon Tobin on harvinaislaatuisempia artisteja joihin titteli “audio-chef” pätee täydellisesti. Hän osaa viipaloida, paloitella, leikellä ja uudelleenasetella sämpleja ja looppeja kuin myös rakentaa hyvinkin yksityiskohtaisesti sykähteleviä äänimaisemia jotka parhaimmillaan tuovat ennenkuulemattomia elämyksiä ja ideoita. Hän siis pystyy luomaan ja kulkemaan samanaikaisesti monta askelta muita tuottajia edellä minkä johdosta hänen ehdottomasti parhampiin ominaisuuksiin lukeutuu kyltymätön kyky uudistautua ja viime vuosien aikana vieläpä sen verran radikaalisesti josta ei jää edes mitään jälkikaukuja edellisiin töihin. Hänen tuorein julkaisu ISAM on kiistaton esimerkki siinä ja minä myönnän jo heti ensimmäisenä sen että kyseinen julkaisu sijoittunee siihen miltei ylitsepääsemättömän kategoriaan hänen musiikissaan jossa edelleenkin yritän ymmärtää albumin ytimessä vallitsevaa ns. nichea. Vaikea mutta monisyinen ja rajoja rikkoja albumi on siis kyseessä mutta eikös se ole tapana että lahjakkaat artistit eivät aina välttämättä päästä kuuntelijoitaan helpolla. Hänen moniulotteisessa discografiassa on kaksi julkaisua joiden pariin itse palaan aina jossain vaiheessa miltei pakonomaisesti. Cujon Adventures In Foam on edelleenkin yli viidentoista vuoden jälkeen hyvin näpsäkästi muovailtu drum and bass/downtempo jammailu-työ joka pysyy vielä genren osalta peruspaleteissa eikä rupea helistelemään haastellisuuden perään. Toinen on hänen työstämä Splinter Cell: Chaos Theoryn soundtrack joka oli meikäläisen ensimmäinen kosketus miehen musiikkin ja se mikä edelleenkin tekee tuosta levystä hänen täydellisesti muotoillun työn on hänen onnistuminen synkänpuhuvan, drum and bassiin pohjautuvan äänipaletin viemisessä kuvaa ja ääntä yhdistävään maailmaan kuitenkaan menettämättä omaa tinkimätöntä persoonallisuutta ja älykkyyttä.

Tämä maanantaina virallisesti julkaistu omaa nimeä kantava box-set ei kuitenkaan ole sellainen perinteinen best-of kokoelma vaan se on ensisijaisesti hc-faneille suunnattu paketti johon mies on selkeästi halunnut kasata kaikki ylimääräiset sävellystyöt jotka eivät sovellu albumi-formaattiin ja siinä ohella kerätä pääasiallisesti uuden albumin liittyvät sivumateriaalit yhden julkaisun alle. Ja miten hurmaavan oloinen paketti se suorastaan onkaan. 4000 kappaleeseen rajoitettu painos sisältää seitsemän CD:tä joiden sisältönä on mm. viimeisimmän levyn live-versio, alunperin omilla nettisivuillaan digitaalisessa muodossa julkaistu Monthly Joints sarja, scoreja video-peleihin ja muille medioille, remiksejä, arkistosta kaivettuja harvinaisuuksia, ennen-julkaisemattomia raitoja, dub plateja kuin myös The London Metropolitan Orchestran tulkintaa hänen musiikista. Kun siihen vielä lyödään 2 DVD:tä ja kuusi kymmenentuuman vinyyliä (sisältäen mm. Taxidermia scoren), paketista alkaa löytymään yli kymmeneksi tunniksi kuunneltavaa. Viimeisen silauksen kokonaisuudelle luo ehdottomasti pulttien varaan rakennettu tukeva kiinnitysratkaisu. Kieltämättä Plastikmanin mahtavan ja miltei kaiken yksien kansien väliin kootun box-setin jälkeen tästä ei ikävä kyllä kuitenkaan huoku samanlaista viimeiseen asti huoliteltua kokonaisuutta. Ei ainakaan musiikin suhteen. Lukuunottamatta Taxidermiaa, score-työt ovat liiankin toisistaan irrallisia eikä niistä oikein anneta sen kummempaa selitystä että mikä niiden alkuperä oikein on. Toisena seikkana ärsyttää se että muiden artistin tekemät remiksaukset keskittyvät vain ja ainoastaan ISAM albumin materiaaliin. Olisivat edes vastapainoksi laittaneet uudelleenmuokattuja raitoja muilta albumeilta sillä pahimmillaan ISAMin vaikealuonteisuus ei taivu ymmärrystä vailla olevan perus-dubstep tuottajan käsissä kuin sottaiseksi tuherteluksi. Toisaalta sitten kun vieraileva tuottaja onnistuu luontevasti hommassaan, käsissämme on parhaimmillaan Bibion kaltainen riisuttu muunnos akustiseksi harmoniaksi jossa on myös syvällisempi merkitys. Muutenkin vastapainona yllätyin hieman kun box-setin aloittava live-CD onnistui aukaisemaan hieman lisää tuota ISAM albumin moniulotteista ja sisäkorvaa häiritsevää äänimaailmaa. Toivon mukaan myös itse emo-albumi alkaa jossain vaiheessa aukenemaan kunnolla mutta tunnetusti se vaan vaatii sitä aikaa ja panostusta kuuntelemiseen. Harvinaisuuksien seasta täytyy ehdottomasti mainita “Angel Of Theft”, bootlegattu breakcore mashup-versio Slayerin “Angel Of Death” ja “Raining Blood” kappaleista jota Amon Tobin on käyttänyt live-setissään täsmäpommituksen roolissa.

Mutta mutta… Mitä tästä nyt voisi sanoa ristiriitaisten tunteiden keskellä? Varmaan sen että Amon Tobin on upeasti ja huolitellusti työstetty fyysinen astia jonka todelliseen sisältöön on kuitenkin onnistuttu hukkaamaan mahdollista potenttiaalia.

Addiktioni 07/12

Saltillo: Monocyte (2012)

Saltillo: MonocyteSaltillon debyytti Ganglion kuuden vuoden takaa oli näitä raikkaita tuulahduksia trip-hopin ja muutenkin elektronisen musiikin maailmassa jossa mm. avarakatseisesti rakennetut jousisoittimet ja banjon yllättävä olemus kaiversivat tunnelmaan syvät, miltei elokuvamaisesti peilaavat jäljet. Julkaisu oli muutenkin selkeästi sen vuoden kohokohtia albumirintamalla, ainakin omalla pyörivällä levylautasella. Meni kuitenkin hieman pidempi tovi tunnetusti aina niin vaikean toisen albumin julkaisemisessa ja nyt kun se vihdoinkin on tullut ulos, varsinkin ensimmäisen kuuntelun aikana voi huomata monen asian saaneen uudempaa kuin myös paljon painostavamman synkempää sävyä ylleensä. Soundillisesti ollaan siis hyvin pitkälti debyytin kaltaisen työstötavan äärellä mutta tätä perkussioista ja jousipatteristosta voimaansa saavaa äänimattoa ovat muuttaneet sellainen pieni fakta että Monocyte on itseasiassa soundtrack-levy samaa nimeä kantavalle sarjakuvalle jonka Saltillon takana oleva mies, Menton J. Matthews III a.k.a. Menton3, on ollut myös kuvittamassa. Itse vain sivun, kaksi nähneenä en voi sanoa juurikaan mitään sarjakuvan luonteesta mutta pelkästään kuvituksen futuristinen ja goottimainen ilme on hyvin omaperäinen jota myös eri arvostelut ovat jaksaneet hehkuttaa täyteläästi.

Albumin introna toimiva “Abeo” langettaa varsin nopeasti pelkoa ja kaaosta maalailevan maailmanlopun ylleensä ja sitä väistämättäkin alkaa huomaamaan kappaleiden kulkiessaan korvien ohitse että kuinka raskaammin itseään ilmentävä teos Saltillon toinen julkaisu todellisuudessa on. Monocyte ritisee, rätisee, hyppelee rauhattomasti ja muutenkin signahtelee vääristelevästi korruptunoituneen kaltaisesti minkä johdosta Saltillon soundi saa megalomaanisen painon taakseensa. Monocyte kuitenkin jakaa ja kukoistaen tuo taas paljon samankaltaisia elementtejä mitä oli jo voimakkaassa debyytissä, kuten esim. albumin tematiikkaa hämmentävästi kokoavat puhesämplet joiden todellisuuden perää on nyt vielä vaikeampi hahmottaa, varsinkin kun sarjakuvan taustatarina on tyystin pimennossa ja väistämättä luo sellaisen kyselevän olotilan että onko noi sämplet juuri valittu sarjakuvaan viittaavien asioiden takia vai jatkaen Ganglion albumilla jatkunutta kieroutunutta huumoria. Vaikka soundillisesti ollaan siis lähdetty kulkemaan rohkeasti uusiin toimintalueisiin, yhden asian suhteen kuitenkin koin pettymyksen. Vokaaliraidat. Tarkoitan siis sitä että albumilla on tällä kertaa vain kaksi varsinaista vokaaliraitaa (“If Wishes Were Catholics” ja “Veil”) sisältävää teosta minkä vähäinen määrä vähentää julkaisun humaanista tunneskaalaa mutta toisaalta tämä ratkaisu lisää terävämmin vaikutelmaa soundillisesti luodusta luhistumisesta. Kyllähän Monocyte on kuitenkin selkeästi Saltillo albumi henkeen ja vereen ja erittäin toimiva jatko mutta huomattavasti kokeellisemman ja uhkaavamman olomuodon omaavana tuotoksena sekä vinksahtaneen päin kallellaan olevan tunnelman takia se vaatii hieman totuttelua. Jos totta puhutaan, mielummin laitan Saltillon debyytin soimaan jos olen liikkeellä ja säästän tämän albumin enemmän tuon yön pimeille ja hiljaisille hetkille.

Addiktioni 47/11

Michael McCann: Deus Ex: Human Revolution (Original Soundtrack) (2011)

Michael McCann: Deus Ex: Human Revolution OSTAlkuperäinen, vuonna 2000 julkaistu Deus Ex on yksi näistä modernin PC-pelien merkittävistä tiennäyttäjistä joka jonkun mainitessaan miltei aina automaattisesti nostattaa sellaisen sisäisesti lämmittävän fiiliksen. Vaikka pelissä on kuitenkin nykypäivän silminä katsottuna paljon puutteita, Deus Ex:n sisäänsä kaappaavaa immersio on kuitenkin vakuuttavimmista asiosta joka on edelleenkin vahvasti voimissaan. Yksi syy sille on yli 260 erinäistä ympäristöönsä reagoivaa musikaallista cueta jotka luovat testamenttimaisen näytön sille miten suuruudenhulluudelta vaikuttava sävellystyö tuo kuitenkin mukanaan yhtenäisen linjauksen vahvistaen peliä kuljettavaa tarinaa ja sen luomaa maailmaa. Totta puhuen, kolme vuotta myöhemmin julkaistu jatko-osa, Deus Ex: Invisible War, ei ollut huono peli mutta konsoleita varten tyhmennetty pelimekaniikka karsi siitä niin paljon lihaa ympäriltä minkä johdosta se ei vaan nimestä huolimatta tuntunut millään tasolla todelliselta Deus Ex peliltä. Vuonna 2007 ilmoitettiin että Deus Ex saisi uuden jatko-osan, mikä tietenkin toi edellisen pelin myötä tulleet pelot takaisin pintaan mutta toivoen kuitenkin että peli lunastaisi kaiken odotuksen mitä jatko-osalta halutaan. Kun Deus Ex: Human Revolutionia pääsi neljä vuotta myöhemmin vihdosta viimein itse pelaamaan omien käsiensä kautta, kyllähän se tuli varsin nopeasti esiin että tätä peliä oli työstetty selkeästi rakkaudella ja kunnioituksella alkuperäistä peliä kohtaan, tosin mitä nyt hampaat irvessä pakkosyötettyjä ja pahasti rampautettuja pomotaisteluja sekä liiankin virtaviivaistettua loppukohtaista lukuunottamatta. Pienistä vioista huolimatta, pelin kylkeen on kuitenkin lyöty monet kerrat Game Of The Year tarra.

Michael McCannin säveltämä musiikki ansaitsee myös kaiken ansaitsemansa kehun ollessaan täysin omilla jaloillaan seisova, futuristisen tunnelman omaava moniulotteinen score jota selkeästi on inspiroinut mm. 80-luvulta lähtien pioneerityöksi luokiteltavat elektronisesti työstetyt sci-fi soundtrackit joiden äänimaisemallisia ideoita on muokattu ja päivitetty monta pykälää ylemmäksi nykyaikaisempaan ja sanoisinko jopa 2000-luvun hektisemmin tarjoiltuun äänipalettiin jatkaen myös kiitettävästi alkuperäisen Deus Ex:n tapaan massiivisella ja monipuolisella linjauksella. Kuten julkaisun kansilehdykkään printattu teksti itse säveltäjältä osaa kertoa lyhyesti, peliin oli alunperin tehty miltei 200 cueta joista 50 valittiin tätä julkaisua varten uudelleensovittaen ne 25 cuen mittaiseksi kokonaisuudeksi jonka pitäisi tehdä yhtenäisen läpileikkauksen pelin aikana koettuun tunnelmaan tuoden esiin pääasiallisesti ne tärkeimmät musikaalliset hetket. Vaikka sitä kuinka monta kertaa katsoisi kuvaruudulta pelin alkutekstejä (toisin sanoen kuunnellen sen aikana soivaa “Opening Credits” cueta), silti se edelleenkin tuo toivotunlaiset kylmänväreet ihon pintaan kun musiikki, dialogi, leikkauspöydällä makaavan miehen kamppailu elämästä ja lääketieteelliset kuvat yhdistettynä luovat jyskyttävästi ja voimakkaasti lävistävän latauksen jota ei ole nähnyt edes elokuvissa pitkään aikaan.

Deus Ex: Human Revolution on siis henkeen ja vereen asti työstetty eeppinen matka analogisten humisevien syntikoiden ja pulssahtelevasti sykkivän ambientin syövereihin jonka skaalaa venyttävät ja täydentävät nykypäivänä jo perusluonteeseen kuuluvat mausteeksi ripotellut jousisoittimet, korvia hivelevät ja enemmän harmonisempaa liitelyä mukanaan tuovat naisvokalistien väreilevästi esiintulevat tunteenkirjot kuin myös orientaalit vaikutukset jotka kuuluvat selkeästi Singaporessa tapahtuvien juonenkuljetuksien aikana. Eräs toinen seikka mikä Deus Ex: Human Revolution scoressa suorastaan tulee alleviivaten esiin on erinäisesti ohjelmoidut perkussiot johon on myös nähty huomattavan paljon vaivaa että ne luovat monivivahteisen, yksityiskohtaisesti muokatun rikkaan kirjon ja loppupeleissä myös syventäen pelin ylle luotua tarinankuljetusta antaen tietyille paikoille hyvinkin persoonallisen luonteenpiirteen – alkaen breakbeatin intensiivisestä olemuksesta ja onnistuneesti hypähtäen edes hetkeksi aikaa täydellisesti täysin genrestä toiseen, esim. liukasliikkeisen progressiiviseen housen pariin (“Hung Hua Brothel”) tai “The Hive” klubilla kuultavaan jo hivenen syvällisesti kallellaan päin olevan tumman trip-hopin kosteasti hengittävään maailmaan.

Toisin sanoen, Deus Ex: Human Revolution sisältää siis monia tunteita herättäviä ja niitä uudelleen nostattavia hetkiä joista tämä 67 minuutin mittaisena työnä onnistuu tarjoamaan ne elintärkeimmät sävellykset. Kuten monen muunkin soundtrack rintamalla olevan julkaisun suhteen, ainoa ikävä murheenkryyni on se että tämä ei kuitenkaan ole kaiken kattava tai edes kahden CD:n mittaisena tarjoiltu työ mutta julkaistu score hoitaa kuitenkin työnsä kiitettävän tyylikkäästi loppuun asti ja siinä samalla raivaten itsensä isolla ryminällä pelisoundtrackien kärkikastiin.

Addiktioni 46/11

Clint Mansell: The Fountain (Original Soundtrack) (2006)

Clint Mansell: The Fountain OSTDarren Aronofskyn ohjaama The Fountain on yksi näistä vaa’an paremmalla puoliskolle kohoavista mindfuck-elokuvista jonka monikerroksinen tarinankerronta alkoi aukenemaan itselläni kunnolla toisen katselukerran jälkeen. Se mikä tekee elokuvasta itseään kohti vetävän kokemuksen on se tapa miten tarina avautuu hiljalleen katsojan silmien edessä. Rakkautensa menettämisen hyväksyminen läpikäydään elokuvan aikana kolmella eri tasolla – todellisessa elämässä, mielen avaruuden kolkossa yksinäisyydessään ja viimeistelyä vailla olevan kirjan kautta, minkä myötä jokainen taso täydentävät toisiaan luoden toisiinsa heijastavan aikajanan. Ja kuten hyvin omalaatuisilla elokuvilla on yleensä tapana, musiikki myös tukee, vahvistaa ja rikastaa tätä kokemusta täysin omalla kokeellisella sysäyksellään. The Fountain on kolmas yhteistyö ohjaaja Aronofskyn ja säveltäjä Clint Mansellin välillä sekä toinen yhteistyö Kronos Quartetin kanssa ja kokonaisuutta hämmentää niinkin omaperäinen valinta soittajiksi kuin skotlantilainen post-rock yhtye Mogwai. The Fountainin musiikki on hyvin paljon tunteisiin vetoava muodostaen eläväisen, hengittävän tunnelman jota pääasiallisesti ohjaavat hyvin yksinkertaisesti rakennetut, syvälle sydämeen läpäisevän raskasta taakkaa kantava olemus pianon kautta sekä Kronos Quartetin sormien välityksellä levittäytyvä jousisoittimien akustinen maanläheinen värähtely. Mogwain äänekkäämmästä olemuksesta kuuluu scoren aikana sellaisia lainehtimaisesti eteneviä häivähdyksiä joka kuitenkin lopulta latautuu huippuunsa ja suorastaan räjähtää kaikkialle “Death Is The Road To Awe” cuen myötä. Tämä yli kahdeksan minuuttinen eeppinen cue myöskin kiteyttää scoren aiemmilla hetkillä aistitun kiihkeän olemuksen täydellisesti tuoden mukanaan kirskuvasti kipinöivät kitarat, edestakaisin sahaavat jouset ja pakahtuvasti esiintulevan kuoron jonka myötä Hugh Jackmanin esittämän Tommy pystyy vihdoinkin päästämään irti ja viimeistelemään kuolleen vaimonsa pyydön. Mutta ehkäpä scoren sykähdyttävin ja suorastaan polvilleen pudottava osuus on jätetty julkaisun viimeiseksi hetkeksi. Pelkästään pianolla viritetyn äänimaailman myötä “Together We Will Live Forever” on hyvin riisutun oloinen mutta korostaen tunteita joissa esiintyvät toivoa, pelkoa ja hyväksymistä tapahtuneille asiolle.

Elokuvan häikäisevä visuaalinen tyyli yhdistettynä täysin hengästyttävään musiikilliseen kokemukseen luo lopputuloksenaan yhden elokuvamusiikin parhaimmista töistä jossa jälleen kerran ollaan onnistuttu siirtämään kuvitteellisia äärirajoja uusille alueille. Minulla ei ole enää muuta sanottava kuin… Hanki tämä elokuva ja katso se. Katso toisen kerran ja sen jälkeen hanki tämä score.

Addiktioni 22/11

Mark Snow: The X Files: Volume One (Original Soundtrack) (2011)

Mark Snow: The X Files: Volume One OSTViime vuosina meikäläiselle on enemmissä määrin tullut sellainen helvetinmoinen nostalginen fiilis 90-luvun musiikkia ja televisiosarjoja kohtaan. Yksi selkeä syy siihen on se että 90-luku oli kieltämättä siitä hienoa aikaa myös kaupallisuuden puolella jossa parhaimmillaan onnistuttiin tarjoilemaan paljon vaihtoehtoista musiikkia. Ja muistatteko kun MTV oli pyhitetty miltei kokonaan musiikille ja sellainenkin pahaa makua suuhun tuova sana kuin tosi-TV oli vasta pieni läikkä televisiokanavien muodostamassa valtameressä. Televisiosarjoista puheenollen, The X-Files oli allekirjoittaneelle yksi 90-luvun kulmakivistä. Kahdesta FBI agentista kertova sarja sekoitti rohkealla tavalla scifiä, mysteerejä, kauhua, trilleriä sekä salaliittoteoriota minkä myötä se suorastaan raivasi kovalla työllään tietä muille ja loi raamikkaat puitteet monelle muulle rohkeasti aiheeseen kuin aiheeseen tarrautuvalle sarjalle seuraavalla vuosikymmenellä. Soundtrack rintamalla The X-Files ei hirveästi ole juhlinut, mitä nyt singlenäkin julkaistua pääteemaa ja kolmelta ensimmäiseltä kaudelta musiikkia kerännyt The Truth And The Light: Music From The X-Files joka kuitenkin osaa tehokkaasti puolustaa paikkansa myös kokeellisena ambient-julkaisuna. Toisin sanoen sarjan ystävät ovat saaneet nuolla näppejään liiankin pitkään mutta nyt siihenkin ongelmaan on tullut aika massiivinen fiksaus ja voikin rehellisesti sanoa että vihdoinkin. La-La Land Records pisti siis vauhtia tähän puutteeseen tarjoten heti ensi alkuun huikean neljän CD:n boksin nimeltään The X Files: Volume One joka kerää Mark Snow’n säveltämää musiikkia jokaiselta kaudelta ja kansilehtinen uppoutuu pintaa syvemmälle kertoen mm. mielenkiintoisia faktoja jokaisesta esiintyvästä cuesta.

Kuten neljänkymmenen sivun omaava kansilehtinen osaa värikkäästi kuvailla, teemamusiikki sai siis todellisen muotonsa vasta täydellisesti ajoitetun vahingon kautta ja muutenkin tämä merkittävä teos paloitellaan tekstillisesti niin tarkasti eri rakenteisiin että kerrotaan esim. miten vihellys todellisuudessa muodostettiin ja kaupanpäällisenä tarjoillaan ruhtinaallisesti kahdeksan eri versiota tästä työstä – mukaanlukien yli kolme minuuttinen single-versio. The X-Filesin teeman lähtiessään soimaan taas pitkän hiljaisuuden jälkeen, toisin sanoen ensimmäisen sekunnin aikana tajuntaan tiukasti kiinni tarrautuvat kaukumaiset synaiskut luovat virtaviivaisen reitin miltei kaksikymmentä vuotta taaksepäin sijoittuvaan aikakauteen kuin mitään ei olisi menetetty. Pilottijaksolla soivien cuen jälkeen sitä hiljalleen tajuaa taas lähtevänsä kahlaamaan syvälle pimeään suuntaavalle matkalle jossa mentaalisesti takertuva alakuloisuus, pulssin sykettä nostattavat pelkotilat ja aistillisesti vaarallisuutta hikoileva tunnelma on jatkuvasti läsnä mutta kuitenkin tarjoten myös paljon humaaneja tunnetiloja kuten toivoa ja kahta ihmistä yhdistävää ymmärrystä joita erityisesti tuodaan pianon kautta tulkittuna esiin. Ensimmäiset kolme kautta kuljettivat The X-Filesin musiikkia selkeästi elektronisesti etenevää valtaväylää jossa osattiin tehokkaasti rakentaa myös klaustrofobisesti ja muutenkin psykoottisesti laukaisevia pelontunteita jossa nopeat, terävät perkussiot dominoivat ja loivat siinä ohella jopa abstraktimaisia äänikollaaseja pitäen kuuntelijaa tehokkaasti varpaillaan ja muutenkin tummanpuhuva ja vahva ilmapiiri maalasi hivenen vihjailevasti mutta kuitenkin hyvin pelottavia mielikuvia horisontissa siintävästä maailmanlopusta. Myöhäisemmissä kausissa äänimaailma alkaa saada selkeämmin laajenevuutta, tarkoittaen että ambientmainen olomuoto sai rinnalleen paljon enemmän klassista organisuutta minkä myötä alkaa näkemään herra Snow’n taipuisan kehityskaaren ja muutenkin tarinallisuus sai myös liikuttavia hetkiä musiikin kautta ja näin ollen Mark Snow’n luomasta musiikista alkaa löytymään, sanoisinko jopa, herkempi ja lämpöä tuottava läheisempi puoli. Ainakin neljännellä CD:llä soiva Scullyn tematiikkaan kiteytyvä “Scully’s Serenade” on yksi näistä sydäntä pysäyttävistä hetkistä.

Mutta mutta… Vaikka olen nyt sellaiset parisen viikkoa kuunnellut ja pyöritellyt tätä kokoelmaa tehokkaasti soittimessani, silti jokin tässä kokonaisuudessa kaivertaa ja nakertaa meikäläistä minkä takia en saa sitä täysivaltaista kaipaamaani yhteyttä. Välillä tulee liian helposti ähkymäinen olo kesken kuuntelun ja ainoastaan hetkittäin se tempaisee toivotunlaisesti takaisin sisäänsä. Onhan tämä siis kieltämättä puhdasta tuuttausta menneisyydestä ja minkä myötä nostalgia on vahvasti läsnä tällä julkaisulla mutta kun tätä boksia alkaa kuuntelee enemmän objektiivisin korvin, The X Files: Volume One on kuitenkin hivenen liian irrallinen kokonaisuudeltaan minkä myötä sitä suorastaan alkaa kaipaamaan huomattavasti tiiviimmin paketoitua tunnelmointia johon olin totuttautunut The Truth And The Light julkaisulla. Huolimatta siitä että tämä neljän CD:n boksi ei sisällöltään täysin vastannut henkilökohtaisia odotuksiani, tämä on kuitenkin alusta loppuun asti huolellisesti koostettu setti joka tarjoilee monivivahteisen matkan The X-Filesin synkkään äänimaisemaan.

Is that what everybody wants?

Ja kysymys kuuluu, miksi? Yksinkertaisesti sanottuna tuli sellainen mahdollisuus ostaa myös tämä viime vuoden puolella uudelleenjulkaistu versio tästä täydellisestä soundtrackista kun sitä halvalla tarjottiin. Ja miksipä ei. Levyjen keräilijää joskus lämmittää tällaiset naurettavat ostot. Tai sitten ihan vaan for shit and giggles, tiätsä?

Madman’s cometh

Vinyyli-versio levyhyllyn muiden aarteiden viereen ja vain parin bonusraidan takia? Hah. Eiköhän meikäläisen pää ole seonnut jo vuosia sitten mutta viime aikoina pää on ollut hyvinkin selkeä ja olen ollut jopa pelottavan määrätietoinen tämän uuden suunnan myötä.

Cliff Martinez: First Sleep

Solaris sisältää edelleenkin henkeäsalpaavan kauniin soundtrackin. Ambientia varttuneelle mielelle.