Addiktioni, 35/2007 (Pt.1)

Squaremeter: Sinecore (2000)

Squaremeter: SinecoreKahden viimeisen viikon aikana olen taas innostunut urakalla kuuntelemaan Squaremeterin kahta itselleni rakasta albumia joista ensimmäisenä on itämaisesta soitannasta vahvan vaikutuksensa saanut post-ambient tuotos Aswad sekä upeasti kahden ääripään kontrastia heijastava eli totaalisen synkän hiljaisuuden ja avaruusajan dark ambientin välimaastossa pyöriskelevä The Frozen Spark. Jälleen kerran täytyy vaan kehua näitä kahta julkaisua oman genrensä täydellisenä mutaatioina joiden ansioista Squaremeter (a.k.a. Mathis Mootz) on kohonut nopeasti yhdeksi suosikkituottajakseni. Monipuolisuus on siis Squaremeterin yksi vahvoista puolista – jokainen julkaisu pyrkii olemaan erilainen ja joskus hän tekee jättiharppauksen tyystin toiseen genreeseen mutta kuitenkin onnistuen kuulostamaan täysin itseltään. Levyhyllystä uupuvat Squaremeter CD-julkaisut alkavat harventua pikkuhiljaa ja nyt, järjestyksessään julkaisu numero kuusi, kuulostaa vahvasti siltä että olen ensimmäistä kertaa todellisen haasteen edessä. Aikaisemmat kohtaamani Squaremeter julkaisut ovat olleet suht’ iisiä kamaa koska olen onnistunut löytämään jonkinlainen “turvallisen” kahvan johon tarttua kunnolla kiinni vaikka itse julkaisu on saattanut heitellyt kuuntelijansa ties minkä myrskyisän äänivyöryn lävitse. Squaremeterin musiikissa harvemmin miltei huomaamaton mutta kuitenkin enimmäkseen läsnäolosta nopeasti ilmoittava, symbioottimaisesti elävä glitch pilke saa Sinecoren myötä pääosan roolin. Itse asiassa näiden neljäntoista “Untitled” kappaleen aikana ei juurikaan kuule kuin pistelevää glitch kilkettä johon yhdistellään basson hennosti värisevää olemusta ja välillä kokonaisuutta höystetään minimalistisilla sci-fi äänillä ja muilla drone-taustoilla. Kieltämättä tämä alkaa jo heti ensiminuuteilta aiheuttamaan lievää aivoödeemaa ja pientä vatsanvääntelyä koska ei tästä kaaottisesta kuuntelumatkasta meinaa löytyä juurikaan minkäänlaista positiivista sanottavaa. Ja kun luulen pääseväni tämän albumin kanssa pari askelta pidemmällä, löydän taas itseni siinä pisteestä jossa saan todeta itselleni hieman sarkastiseen sävyyn että onko tämä edes musiikkia? Onko tämä siis todellisuudessa yhden lahjakkaan tuottajan ns. räikeä i’ll-piss-in-your-eye julkaisu jonka tarkoituksena on vain mitata kuinka viksahtanut kuuntelijan täytyy olla ostaakseen tämän ja vieläpä myöntääkseen avoimesti että diggaa tästä? En tiedä. Minä olen ainakin vielä siinä rajoilla että haluanko myöntää mitään.