Addiction: Redux 4

The Angelic Process: Solipsistic (2003)

The Angelic Process: SolipsisticAnd here it is. One of the holy grails in my personal collection and from the great doom metal/ambient outfit that will not record any new music, thanks to selfish act by the main songwriter of The Angelic Process, Kris Angylus. In case you didn’t know, he had few setbacks in his personal life and in the end his soul lost the battle with depression and he committed suicide in April 2008. One of the brilliant and still developing minds in music is gone forever… So you can understand why this release caused quite a stir on the internet community when it suddenly showed up in eBay. Never officially released album that was made only few handful CDR promo copies which was send to labels and other associates of the band. And to get it, I have to admit that I payed ridiculous amount of money and same time I feared and questioned to myself, will this be truely worth it?

For about a month I have been slowly digesting this record but after first listen you can hear instantly that Solipsistic slides perfectly between their debut album …And Your Blood Is Full Of Honey and follow up Coma Waering. It’s the important, almost undocumented missing link between primitive, grutty emotions and full on, straight ahead bombardment. The track where the album takes it name demonstrate this transformation in such an elegant way. Setting the mood with acoustic guitar, thin sounding drums and clean but slighty elegiac vocals until noisy, a bit gruesome background static starts to make effect and transports towards corrupted, yet understandable audio mess and in four minute mark the song kicks the high gear in and now you’re in the familiar realm of rumbling walls of sound. That’s just one example of how Solipsistic flows from withdrawn emotions to fully embracing chaos repeating its almost neverending cycle. On the other side of the spectrum, there are lots of experimentation (quirky editing techniques, eccentric environment samples or never before heard instrumentations) going on which makes Solipsistic such an important part in The Angelic Process’ continuum. “Deep Calls To Deep” moves the album almost into the dub-like state with heavy slapping bass but again, atrociously spreading background static and from far outreaching guitars turns this piece finally into an irresistible calls from the lost Sirens. “Tragedy De’ Ovair” contains even a middle-eastern type of percussion and added low droning buzz dilutes this to a scruny lo-fi shoegaze renderation of their powerful sonic atmosphere. And it’s not bad thing. Not at all. It shows how diverse their circulating soundscape can be, even at one record. And there are also familiar elements that makes The Angelic Process such an amazing act in their genre. The “Mouvement” interludes and other half minute to minute and half tracks can create either more detailed chaos in the midst the album or soothes after a huge surge that crashed down hard. Starting from the first release, The Angelic Process’ music has always contained this pure, yet raw feeling which raises the atmosphere few notches upwards where it almost carves out this physical tingling sensation. In Solipsistic there are lots of these kind of moments – gloomy piano, whispering vocals and crackling ambience drone appears in “Nothing But Self Exists” like it’s almost too fragile to exist in this world or “Missing The Space Around You” cherish this inner rawness that eventually glows in such a burning fashion and start to bloom in full glory.

So yeah, Solipsistic does have weird, more experimental surrounding that emphasize on noisy signals, despairing emotions that you can clearly witness this time up closely and they even inserted small dose of cold sounding field recordings to mixture, but in the same vein these newly added elements makes this record feel like a deeply personal journal. Therefore Solipsistic contains lots of never heard ideas that you won’t be experience in any other records and yet still it sounds like a logical progression in The Angelic Process universe before they moved their sound towards fully blasting aural hammering. And the answer to my previous question? Yeah, totally worth it.

Addiktioni 18/11 – Part 2

Eluvium: Lambent Material (2003) / An Accidental Memory In The Case Of Death (2004) / Talk Amongst The Trees (2005) / When I Live By The Garden And The Sea EP (2006) / Copia (2007) / Similes (2010) / The Motion Makes Me Last EP (2010) / Leaves Eclipse The Light EP (2010)

EluviumKun ostaa jonkun artistin melkein koko tuotannon yhdellä isolla rykäyksellä eli tässä tapauksessa amerikkalaisen Matthew Cooperin pyörittämän Eluviumin kahdeksan julkaisua sekä oman nimensä alaisuudessa kirjoitetun elokuva-soundtrackin, tulee väistämättäkin sellainen dilemma että miten näitä monisävyisiä albumeja sekä lyhyempiä EP-julkaisuja lähtee purkamaan. Lähdenkö kertomaan tasapuolisesti jokaisesta levystä vai vedänkö tylysti rajan siihen että kuvailen minimaalisesti pääjulkaisuista ja keskityn täysin siihen valitsemaani tärkeimpään albumiin? Tarrauduin tällä kertaa miltei vaistomaisesti heti tuohon jälkimmäiseen vaihtoehtoon koska monet kuuntelukerrat vahvistivat sitä tunnetta että Eluviumin diskografiassa Copia on se albumi jota itse suosittelisin ensimmäisenä ja erittäin lämpimästi ambientin ystäville. Näitä julkaisuja kuunnellassa sitä väistämättäkin tulee huomaamaan miten Eluviumin musiikaaliset rajat haarautuvat mielenkiintoisesti moneen eri suuntaan kuitenkaan menettämättä sitä tärkeintä linkkiä käytettyjen instrumenttien sekä prosessoitujen ideoiden värittämään tunnelman ytimeen. Ambient, klassinen soitanta, vähäeleistä indie-mentaliteettia uusimman levyn myötä, sähköisesti värähtelevä shoegaze ja jopa pientä kurkotusta puhtaaseen taustametelin luomaan puudutukseen – näistä kaikista elementeistä saadaan loogisesti toisiinsa tarrautuva äänimatto joka jatkuu julkaisusta toiseen kuin katkeamaton ketju.

Lambent Material debyytistä lähtien herra Cooper lähtee kädestä pitäen taluttamaan kuuntelijaa unimaiseen ja täysin omanlaiseen, rauhallisesti virtaavaan fantasia-maailmaansa tuoden mukanaan myös herättelevästi repäisevää shoegaze riipaisua albumin toisella puoliskolla. Alle puolen tunnin mini-albumiksi rinnastettava An Accidental Memory In The Case Of Death on jo huomattavasti riisutun oloinen ja hieman yksipuolinen kokonaisuus sisältäen pelkästään pianolla tulkittua tunnelmointia kurkottaen romanttiseen ja pirskahtelevasti esiintuodun hurmion suuntaan. Talk Amongst The Trees vangitsee onnistuneesti shoegazin särisevän signaalin ja kääntää sen ambientmaisesti kelluvan tunnelman alaisuuteen jossa myös aistii kuinka yksi Eluviumin luomasta mysteereistä alkaa purkautumaan hiljalleen kuuntelijan edessä. Similis albumille lisätty hieman monotoninen ja melankolisesti tulkittu vokaali varmasti nosti useammankin kuuntelijan kulmakarvoja ylöspäin kun tätä levyä lähti kuuntelemaan ensimmäistä kertaa mutta itselläni se vaati sen muutaman kuuntelukerran ennenkuin albumin äänimaisema alkoi saada toivotunlaisia värejä edes yhdestä kulmasta. Similes ei siis ole hänen vahvin työnsä mutta ei sitä myöskään voi luonnehtia mitenkään katastrofaaliseksi uudistautumisyritykseksi. Artistin täytyy joskus kokeilla rohkeasti rajojaan ja Similes on kuitenkin päällisin puolin positiivinen kokemus jatkaen matkaa Eluviumin persoonallisessa universumissa.

Mut’ siirrytään siihen pääasiaan. Vuonna 2007 julkaistu Copia voisi jopa luonnehtia Eluviumin magnum opukseksi. Kaikki Copiaa edeltäneiden julkaisujen parhaimmat puolet ja uudelleen mitoitetut palaset ovat loksahtaneet tällä julkaisulla täydellisesti paikalleen. Eluviumin äänimaailmassa yksi tärkeä elementti eli luonnonläheisyys tulee jo heti albumin aloittavassa “Amreik” kappaleessa vahvasti esiin ja sitä suorastaan kuulee ja aistii hennosti soivien puhallinsoittimien kautta kuinka tuulen raikas puhallus heiluttaa puiden lehtiä ja lämmin kesä-aurinko paistaa aavalta taivaalta. Näiden alkuminuuttien tunnelmista lähtee käyntiin moneen eri suuntaan levittäytyvä, hehkeä ja ilmavasti avautuva kokonaisuus joka jatkuu levyn viimeiselle sekunneille. Kymmenen minuuttinen “Indoor Swimming At The Space Station” jatkanee lainehtivasti levittäytyvää musikaallista väreilyä jossa mm. piano, puhallinsoittimet, delfiinien ääntelyt sekä lopuksi jopa kirkonkellojen vaimea kumahtelu luovat vähintäänkin sisäisesti rauhallista olotilaa. “Prelude For Time Feelers” kappaleen viattomuus tulee aluksi pelkästään pianon kautta soitettuna erinomaisesti esiin ja kun siihen hiljalle yhtyvät muita klassisia soittimia, teos suorastaan ponnahtaa uudenlaiseen loistoonsa ja herää vimmaisesti eloon mitä pidemmälle tässä edetään. Tällaisten hetkien myötä Copia saa myös pienimuotoisesti tarjoiltuja elokuvamaisia piirteitä ylleensä, esim. “Requiem On Frankfort Ave.” on juuri sopivasti hitaasti elehtivä ja tunteisiin vetoava jonka perään iskostuva levyn ensimmäisen puoliskon viimeistelevä “Radio Ballet” on täydellinen piano balladi jatkaessaan tätä puhtaasti positiivisten tunteiden ylläpitämistä. Levyn jälkimmäisen puoliskon aloittava “After Nature” lisää lyhyellä jousien virityksellä ilmavuutta ja silmiä ummistavaa haikeutta kunnes jälleen pianosta alkuvoimansa ammentava “Reciting The Airships” sekä mieltä ylentävästi jousisoitinten ja synataustasta koostuva melodinen harmonia kuljettaa kuuntelijan jälleen voimakkaasti virtaavaan albumin ytimeen. “Ostinato” saavuttaa pienimuotoista hengellisyyttä urkujen kautta tuodulla rauhallisella tunnelmallaan ja viimeisenä hetkenä albumi saa sulkeutuvan pisteen “Repose In Blue” kappaleen myötä jonka hitaasti sykkivä ja vapaasti liitävä tunne tuo hiuksia hivelevän lämpimän tuulen takaisin.

Itselleni riittää se kun sanon että Copia on erinomaisesti itseään edustava levy orgaanisemmin tuotetussa ambient-genressä ja muutenkin tämän omaperäisen artistin eläväinen discografia mahdollistaa monta muutakin lumoavaa hetkeä johon syventyä. Sellainen asia täytyy mainita vielä lopuksi että kärsiessäni jonkinlaisesta aivokapasiteetin kutistumisesta eli ärsyttävästä tukoksesta tämän kirjoituksen suhteen, tarjosin tätä albumia yhdelle henkilölle kuunneltavaksi. “Indoor Swimming At The Space Station” lähtiessään hitaasti kehittyvälle matkalle, yhdessä vaiheessa häneltä yhtäkkiä alkoi valumaan kyynel poskelle ja kädet suorastaan tärisivät. Sillä hetkellä en vielä tiennyt että hän oli vastikään saanut keskenmenon ja hänen omien sanojensa mukaan tämä kappale suorastaan loi sellaiset puitteet päänsisällä jossa hän sai jättää vielä viimeiset hyvästit. Copian soidessaan pidemmälle, hänen käyttämänsä sanansa vahvistivat sitä miten paljon musiikkiin pystytään sisällyttämään hienoja ominaisuuksia, esim. tarjoten unohtumattomia mielikuvitusmatkoja ja tunnetiloja jotka toimivat auttavana parantumisvoimana.

Rhubarb #2

Toimii myös helvetin hyvin säröä tuottavan kitaran kautta.

Addiktioni, 13/08

Kelly Bailey: Half-Life 2: Episode Two (Original Soundtrack) (2007)

Kelly Bailey: Half-Life 2: Episode Two OSTAlunperin Half-Life 2: Episode Two soundtrack CD oli ainoastaan saatavilla Venäjän markkinoilla ja silloinkin piti tilata Valven tekemän mammuttimainen The Orange Box ennakkoon jotta sai tämän musiikki CD:n omakseen. Joten ymmärrettävistä syistä itse julkaisu on sen verran harvinaislaatuinen tapaus että jos saa edes pienenkin tilaisuuden sen hankkimiseen, siihen tartutaan ilman minkäänlaista nykyisen tilanteen arvioimista vaikka lompakosta joudutaankin pulittamaan aimon summan saadakseen sen kokoelmaansa. Mutta jälkikäteen on yleensä helppo irvistäen hymyillä sillä CD on tosiaankin kaiken sen vaivan arvoinen ja onkin aina miltei vapauttavaa kuulla kun ensimmäiset ilmavasti ja ryhdikkäästi soitetut nuotit iskeytyvät kuulokkeista korviin ja sieltä kimpoillen takaraivon seinämään. Huolimatta nimestä, CD myös sisältää Episode One’n soundtrackin joten 52 minuuttiin mahtuu jälleen paljon ja samalla hyvinkin erilaisia tunteita uudelleen herättäviä vaikutuksia.

Osa Episode One’n cuesta on selkeästi huomattavasti synkemmällä mielentilalla eteneviä kuin mitkään muut tilanteet tässä koko pelisarjassa – jopa turisteja syövä zombiekaupunki Ravenholm vetää lyhyemmän tikun tässä vertailussa kun pyritään mittaamaan kuinka pitkälle tätä jatkuvasti itseään syöttävää klaustrofobisen sekavaa olotilaa pystyy todellisuudessa kasvattamaan. Kiitos Episode One’n pimeyden paksun verhon takana etenevän luonteen takia, musiikissa myös kurkistaa sellainen kiivaan luonteen omaava industrialmainen mutaatio joka ahmien syö kaiken valon ja kolistelee käytävillä vain sen merkiksi että se lähestyy tietäen missä olet. Kirskuvasti esiintuodut kitarat, hakkaavasti taotut perkussiot sekä siihen ynnätyt raskaasti vaeltelevat puhallinsoittimet värittävät tätä omalaatuista tunnelmaa siihen pisteeseen että kuuntelijallakin alkaa olla hieman epämiellyttävästi painostava olo. Mutta siirrytäänpäs täysin toisenlaiseen fiilikseen eli aavasti leviävään tunnelmaan. Soundtrackin ambientmaiset työt todistavat jälleen miten pitkälle ollaan kuljettu kolmen vuoden takaisesta toisesta päänavauksesta – esim. “Infraradiant” suorastaan hehkuu kuumana elektronien irtautumista josta myös tulee helposti mieleen Pan Sonicin massiviinen työ “Säteily” mutta kuitenkin huomattavasti rikkaammin viimeisteltynä ja tietenkin kompaktina neljän ja puolen minuutin versiona. Herra Bailey on myös valjastanut dark ambientin ääreltä paljon referenssipisteita joista ainakin “Shu’ulathoi”, “Decay Mode”, “Dark Interval” ja “Inhuman Frequency” jatkavat soundtrackilla tuota raskasmielisesti rakennetun polun kulkemista.

Mutta vasta Episode Two’n myötä Kelly Bailey vie koko HL2:n soundtrack konseptin täysin uudelle tasolle jossa luonnollisuutta tuodaan astettain kasvavalla tavalla esiin ja sen myötä luo vahvemman tunnesiden pelaajan ja pelikokemuksen välille. Musiikki on siis alkuperäiseen emopeliin verrattuna edelleenkin paikoitellen adrenaalitäytteistä runttausta jonka myötä on kuitenkin pyritty selkeästi siirtymään enemmälti pois elektronisesta tuotannosta tuonne oikeilla instrumenteilla toteutettuun rockmaiseen työstötapaan. Kyllähän tällä soundtrackilla edelleenkin roikkuu liukkaasti vaihtuva biittipatteristo joka muistuttaa siitä että masiivisesti nivusiin potkivalla perkussioilla on yhä arvokasta käyttöä tämän päivän tarinankerronnassa – “Last Legs”, “Self Destruction” sekä “Sector Sweep” tuovat sen erinomaisesti kuuluviin mutta täysvaltainen rockteos “Vortal Combat” on yksinään soundtrackin avaavana cuena yksi hienoimmista aloituksista julkaisujen historiassa ja samalla kertoen ettei elektronisuutta välttämättä kaivata kaikissa tilanteissa. “Hunting Party” on toinen selkeä kohokohta soundtrackilla jossa tanakasti käyntiin lähtevä särisevä shoegaze äänivalli joka lähtee kitarasta, hurisee ja pörisee aaltomaisesti sen merkiksi että viimeinen käyttöpäivä on vasta vuosien päässä ja samalla viestittää kuuntelijalle: “it’s time to kick some major ass”. Kai minä tällä taas epämääräisellä jorinallani yritän kertoa että loppupeleissa Episode One ja Two edustavat onnistuneesti musiikillisesti muutoksen tuulia ja koska kitaroita on adaptoitu vieläkin enemmän mukaan, se tuo selkeää lisäpontta myös siihen miten tarinaa tuodaan esiin visuaalisesti. Yksinkertaisuudessa yritän siis sanoa että kyllä – Half-Life 2: Episode Two soundtrack on ehdottomasti herra Baileyn parasta antia ja kun muistissa on edelleenkin alkuperäisen Half-Life 2:n musiikit joka vuoristoratamaisella liikehdinnällään loi yhden värikkäimmistä tapauksista elektronisesti luodun pelimusiikin saralla – se on jo paljon sanottu tästä tuoreemmasta julkaisusta.

Addiktioni, 09/08 – Part 2

Bitcrush: Epilogue In Waves (2008)

Bitcrush: Epilogue In WavesJos nyt oikein muistan, ‘miten täydellisyyttä voi parantaa’ taisi olla se kysymys jonka äärelle jäin In Distance albumin myötä. Edesmenneen Gridlockin toinen osapuoli sekä oman n5MD levy-yhtiönsä pyörittäjä, Mike Cadoo julkaisi tällä viikolla kolmannen albuminsa Bitcrush aliaksen kautta ja toivottavasti tuohon uudelleenlämmitettyyn pohdintaan saadaan jonkinmoinen vastaus matkan varrella. Musiikillisesti ja äänimaisemallisesti puhuen Epilogue In Waves ei juurikaan eroa kahden vuoden takaisesta In Distance albumista. Edelleenkin kyse on juuritasolla vain yhdestä miehestä ja hänen kaapin perältä löytämästään sähkökitarastaan johon yhdistellään elektronisia ääriviivoja ja piirteitä luodakseen tunneskaalaltaan myönteisesti liikuttavan ja eheästi rakennetun yhtenäisyyden mutta ne pienet, sanoisinko jopa vähäeleiset muutokset jotka heijastuvat suurempina värähtelyinä levyllä tekevät tästä Epilogue In Waves albumista omanlaisen kokemuksen. Kun näitä ambientmaisia värähdyksiä koetaan aisteilla ja tutkitaan tarkemmin mikroskoopin lävitse, eroavaisuuksia alkaa löytymään. Nyt liikutaan enemmän tuolla helpommin omaksuttavan melodisuuden sekä pehmeiden, tunnelmaisten tekstuurien saralla mutta kuitenkaan unohtamatta sitä yhtä elementtiä mikä pisti ja yhä edelleenkin pistää oikealla hetkellä allekirjoittaneen huulen väpättämään ja mielen kiljumaan riemusta kun sen ensimmäisen kerran tuntee lähestyvän. Kuten In Distance albumilla, Epilogue In Waves tuo jälleen onnistuneesti eturintamaan indiemäistä rock-tulkintaa ja sanoisinko jopa pidemmälle vietyä äänivallimaista shoegaze otantaa muiden oikeiden instrumenttien kera mutta kuitenkin huomattavasti riisutummalla mittakaavalla. Ehkäpä sen johdosta eräs toinen seikka mikä tällä julkaisulla suorastaan huokuu läpi on aavan meren kaltainen rauhallisuus. Kuin herra Cadoo olisi hakenut jonkinsortin sisäistä rauhaa omasta sävellyskynästään sekä epäilemättä myös itsestään ja sen myötä Epilogue In Waves etenee vaistomaissti kohti päämääränsä ja laajenee ympäriinsä miltei spontaanisesti eikä näin ollen jää pyörimään paikoilleen. Tämä itseään syöttävä harmonisuus näkyy ja kuuluu miltei kaikessa. Jopa yhä mukana sinnittelevät vai sanoisinko viimeisetkin iDM-johdannaiset perkussiot ovat vain välttämättömiä tällä albumilla ja tämä tekeekin Epilogue In Wavesin kokonaisuudesta vieläkin enemmän riisutumman oloisen. Epilogue In Waves on luonnollisesti kehittyvä jonka tiivistyminen ja varsinaisen huipentuminen syntyy kymmenen minuuttisen “Pearl” kappaleen aikana jossa läpikäydään kaikki albumin aikana koetut vaiheet yhteen siistiin pakettiin käärittynä ja siinä ohella koetaan viimeinkin paikan sekä ajantajun hidastumiset.

Palataanpa siihen itseäni askarruttavaan kysymykseen. Niin… En tiedä. Ikävä kyllä, täytyy vaan todeta itselleni että tällä kertaa en saanut kaipaamaani vastausta mistään suunnasta. Vaikka Epilogue In Waves onkin erinomaisesti tuotettu ja selkeä jatkumo miehen edelliselle työlle joka onnistuneesti polkaisi uudelleen käyntiin herra Cadoon uran muusikkona – loppupeleissä mikä tästä tekee heikomman työn verrattuna kaksi vuotta sitten julkaistuun In Distance albumiin, on sen kokonaisuudesta puuttuva väkevä draivi ja jopa eeppisesti luotaava atmosfääri joka teki hänen edelliseltä albumista niin muistorikkaan. Next time Mike, crank up the volume and push your limits.

Addiktioni, 02/08 – Part 2

Kelly Bailey: The Orange Box (Original Soundtrack) (2007)

Kelly Bailey: The Orange Box OSTValve tuottaa kiistatta erinomaisia videopelejä jossa tunnelma parhaimmillaan välittyy kuvaruuden kautta selkäpiitä tärisyttävä tavalla ja on paksu erilaisine kerroksineen tarinankerronnassa. Yksi näistä kerroksista ja varsinaisesti yhtenä vankkana liitoksena toimii pelille luotu soundtrack. Valven peleissä musiikeista vastaa herra nimeltään Kelly Bailey joka näin rehellisesti sanottuna tuntuu aina vaan paranevan jokaisen ulos lykätyn pelin myötä. Half-Life 2:n soundtrackia pidän jo legendaarisena vuoristorata-ajeluna josta löytyy paljon erilaisia elektronisia tapoja värittää juonta ja upottaa pelaaja suorastaan veitsellä leikattavaan tunnelmaa. Tämä hiljattain julkaistu The Orange Box jatkaa Valven pelien audiopuolen mainostamista joka kerää yhdelle CD:lle Episode One & Two’n, Team Fortress 2’n sekä Portal-pelissä käytettyä musiikkia. Team Fortress 2 on mukana kolmella raidalla ja ensimäisenä asiana mitä ei voi huomata että musiikki pyrkii olemaan 60-luvun tyylistä hilpeänoloista agentti-irroittelua josta ikävä kyllä väkinäisesti tulee mieleen toisen erinomaisen pelisarjan eli No One Lives Foreverin musiikki. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kuten sanotaan. Niin originaalilta työltä tämä kuulostaa. Mutta ei hätää, kulman takaa jo odotteleekin Valven lippulaivan eli alkuperäisen Half-Lifen 2:n perään iskostuvien Episode One & Two’n cuet jotka luovat selkeämmän jatkumon jo aiemmin koetulle soundtrack kokemukselle. Tosin eroavaisuuksiakin löytyy kiitettävä määrä. Musiikki on edelleenkin paikoitellen adrenaalipitoista runttausta jonka myötä on siirrytty enemmälti pois elektronisesta tuotannosta tuonne oikeilla instrumenteilla toteutettuun rockmaiseen työstötapaan. Erittäin luova ja piristävästi toimiva ratkaisu ettenkö sanoisi ja tämän johdosta musiikki itsessään on saanut yllättävää lisäpontta ja valjastanut itse pelaajalle lisää hengitystilaa. Itselläni ainakin oli muutamaan otteeseen peliä pelatessa sellainen korkealle virittynyt olotila että pelkän musiikin luoman hypetyksen myötä tuntui pystyvänsä taistelemaan kaikilta suunnilta vastaan tulevia otuksia ja ainoastaan käyttämällä pumppuhaulikkoa joka toimii parhaiten lyhyeltä etäisyydeltä. Come and taste some… Erityisesti mieleenpainuvin cue on kolme minuuttinen “Vortal Combat” joka lähtee soimaan kun yritetään Vortigauntien kanssa puolustaa tukikohtaa jatkuvalta ant-lion tulvalta ja herättää vielä jälkikäteenkin onnistuneesti nämä uinuvat, vaistomaiset fiilikset pelkästään kuuntelemalla tätä kyseistä biisiä. Mutta fun ain’t over yet in this ride. Käyttäen pientä sanaleikkiä eli niin sanotusti valheellisen kakun päällimmäisenä kuorrutuksena toimii Portal joka on lyhyessä ajassa noussut monien pelaajien suosikiksi koko The Orange Box kokoelmassa. Ei voi kieltää etteikö innovaatiivisella suunnittelulla, omaperäisella juonella ja vähintäänkin yllätyksiä täynnä olevalla loppukohtauksella ollut siihen asiaan jotain vaikuttamista. Kelly Bailey jatkaa tälläkin puolella haasteenomaisesti rajojensa puskemista ja nyt Portalin puolella antaudutaan täysin teknologian alaisuuteen jossa cuet liikuskelevat ja vääristyvät täysin futuristisen technon, jo miltei Autechremaisen absurdisen iDM’n sekä konemaisen aavemaisesti hehkuvan ambientin alaisuudessa yhdeksi voimakkaaksi kokonaisuudeksi. Jälleen pitää kehua säveltäjää vähintäänkin rohkeasta valinnasta. Itseasiassa tämän ränsistyneen tutkimuslaitoksen ja sen ylläpitämän hulluksi menneen tietokoneen välittämään tunnelmaan ei juuri minkäänlainen muu musiikki sovi yhtään. Tosin Portalin hieman vinksahtaneesti tarjoiltu huumori laukesi viimeistään loppukohtauksessa jossa samanaikaisesti lähti soimaan Jonathan Coultonin säveltämä semi-akustinen “Still Alive” joka on yksinään sellainen tapaus joka ei vähään aikaan unohdu pelirintamalla ja onhan tuota selviytymisestä kertovaa kappaletta myös ehditty tituleeraamaan mm. parhaimmaksi biisiksi pelihistoriassa. En tiedä tuon väitteen paikkaansa pitävyydestä mutta paikkansa tällä soundtrackilla se on kiistatta ansainnut. Loppukaneettina voisin sanoa sen että tietenkin tällainen “best-of” kokoelma neljän eri pelin soundtrackista tarkoittaa automaattisesti sitä että kaikki peleissä soinut musiikki ei ole mahtunut mukaan. Onhan tämä sentään parempi kuin ei mitään.

Edit 02/03/08: En enää yhtään ihmettele miksei Team Fortress 2’n raidat eivät oikein toiminut itselläni. Syy on siinä että Kelly Bailey ei osallistunut noiden kolmen raidan kirjoittamiseen mitenkään vaan Valven uusi audiopuolen säätäjä nimeltään Mike Morasky hoiti hommat. Tämän takia olisi hyvä että bookletissa aina näkyisi selkeästi sävellystyöhön osallistuneiden henkilöiden nimet eikä aina tarvitsisi lähteä oletuksesta liikkeelle.