Atrium Carceri: Hidden Crimes

Eristäytyminen. Hiljaisuus. Rappeutuminen. Unohdus.

Addiktioni 49/08

Atrium Carceri: Cellblock (2003), Seishinbyouin (2004), Kapnobatai (2005), Ptahil (2007), Souyuan (2008)

Atrium CarceriNiin… Olen jo kolmisen vuotta kypsytellyt sellaista ajatusta omassa pääkopassani että ostaisin tämän ruotsalaisen artistin kaikki julkaisut yhdellä ja samalla rykäisyllä. Cold Meat Industry ilmoitti tuossa viikko, pari sitten että Simon Heathin luotsaaman projektin tuorein teos ja samalla albumi numero viisi on yleisesti saatavilla, jotenki tuntui että nyt viimeinkin on paras hetki lähestyä tätä yhtä dark ambient genren avoimmista ja mielenkiintoisimmista uudistajista. Vuodenaikakin on juuri mitä mainioin – on sentään talvi (vaikkei niin uskoisi kun ikkunasta katsoo ulos), illan myötä ulkona ei pahemmin paista aurinko ja joulukin kolkuttaa kohta ovella jolloin on hyvä hetki kaivautua takaisin tuonne pimeyden puolelle pakoon kaupallista helvettiä. Iskettyäni hampaani ehkäpä liiankin massiiviseen syöttöputkeen, toisin sanoen viiden albumin kokonaisuuksiin, on ehkäpä parempi etten lähde jokaista julkaisua kuvailemaan kannesta kanteen joten tyydyn siihen että keskitän tarmoni kertomaan päällisin puolin mitä on odotettavissa näillä julkaisuilla sillä kaikki viisi albumia ovat rakenteeltaan erilaiset ja silti atmosfääriltään uniikit.

Atrium Carcerin tarina alkoi siis vuonna 2003 julkaistulla Cellblock albumilla joka on suoraan kuin repeytymä ahdistavasta horror-elokuvasta jota on erityisesti valmisteltu ohjaajan rakkaudesta kyseiseen genreen. Näin ollen musiikki itsessään osaa maalailla ränsistyneen, hiljalleen ruosteen leviämän ja ajan saatossa unohtuneen vankilan tuskaista olemusta. Edetessä pitkien, kolkkomaisia ja kaukujen siivittäviä käytäviä, matkailijan täytyy hetkittäin pysähtyä kuunnellakseen metallista melua jota välittyy kaukana. Immersio on siis jo heti alkutaipaleesta lähtien erittäin voimakkaasti läsnä mutta tämä ei kuitenkaan ole pelkästään vankilan läpikulkemista yksinään sillä Simon Heath lisäilee jo heti tässä ensimmäisellä albumillaan äänimaailmaan omaa, kierteistä erikoissekoitustaan – nimittäin japanilaisia sekä amerikkalaisia puhesämplejä elokuvista. Kun seoksesta löytyvät maata jalkojen alla värisyttävä sound design ja täysin elektronisesti maneerein tuotettu score, vain suuntaa antavat elokuvasämplet varmistavat siis sen että kuuntelijan päässä alkaa pyörimään puoliksi tyhjä kaitafilmi joiden puuttuviin kohtauksiin mielikuvitus alkaa rakentamaan juonen pieniä solmukkeita. Itselläni tulee herkeämättä mieleen albumin kuuntelun aikana että aution vankilakompleksin sydämessä elää puhdas pahuus jota jahtaavat kaksi peräänantamatonta poliisia tutkiessaan outoja mutta erittäin väkivaltaisia murhia joita on jätetty suorastaan vanaksi asti. Kaikki todisteet ohjaavat tai suorastaan vetävät kohti synkkää, käyttämätöntä vankilaa jossa viimeinen kohtaus tullaan esittämään.

Oli se joko yliluonnollisuuden tai ihmisen itsensä luoman pahuuden läsnäolo, Simon Heath osaa muovailla ihoa myötäilevan kauhun, nielevän fobian sekä tuntemattomien asioiden läpikäymisen täydellisesti musiikin elkein. Kuitenkin dark ambient ei ole se ainoa tarinaa kuljettava katalyytti – musiikki itsessään osaa liikkua saumattomasti industrialin puolelle ja hakeutuen jopa hivenen downtempon syövereihin joka lisää vieläkin enemmän intensiivistä elokuvamaista näkemystä. Elektroninen äänimaisema on useimmiten hyvin mekaanisella tavalla työstetty – varsinkin taustalla värisevästi esiin työntyvät erinäiset kilkkeet sekä paukuttavasti pinnalla takovat perkussiot edesauttavat tästä tekemään jopa klaustrofobisen kokemuksen. Kuitenkin tärkein asia mikä Atrium Carcerin julkaisuilla on vahvasti läsnä ja se on tunnelma joka on aina korotettuna vähintään potenssiin neljään. Henkisesti samankaltainen ja painostava yleisvire jatkuu julkaisusta toiseen jonka ehkäpä parhaiten kokee Seishinbyouin albumilla joka siirtää jylhän äänimaiseman kymmenien vuosien vanhan mielisairaalan seinien sisälle jonne kuuntelija on vahingossa joutunut väärin perustein potilaaksi. Henkilökunta ei usko potilaan sanomisia ja lääkkeiden avustuksella huumattu potilas vajoaa yhä syvemmälle psyykkeen, paranoian, pelon ja todellisuuden välimaastoon jossa totuus, valhe ja tunteet sekoittuvat epämääräiseksi sekamelskaksi ettei tiedä mikä on tai oli tärkeää omassa elämässä. Aineiden vaikutuksen kaikki asiat vääristyvät jolloin tavallisetkin ihmiset muuttuvat hirviöksi omassa pääkopassaan. Vierailu tässä laitoksessa on jättänyt arpeuttavat jäljet mieleen ja tämän johdosta pakeneminen tästä insituutiosta on ainoa vaihtoehto.

Siinä missä kolme ensimmäistä albumia selkeästi lähestyivät teemallisesti yhdenlaista fyysistä paikkaa – vankila, mielisairaala sekä Kapnobatainin myötä savun peitossa oleva syrjäinen kylä, Ptahil ja Souyuan sisältävät musiikillisesti jo enemmissä määrin universaalia lähestymistapaa joka ei enää sido tiettyyn paikkaan mutta kuitenkin toimien cinemaattisen kerronnallisen tavoin rinnakkaisesti luoden monipuolisemman tarinan. Vaikka viime kuussa julkaistu viides albumi Souyuan eroaa jo huomattavan paljon ensimmäisestä teoksesta, titteli kuitenkin lupailee jo lopullista tuomionpäivää maan päällä joten tässä vaiheessa pitäisi tulla varsin selväksi että Simon Heathin persoonalliset rakennelmat eivät missään vaiheessa muutu yhtään sen kevyemmäksi. Mutta mutta… Kenelle tätä projektia kannattaisi lähteä suosittelemaan? Atrium Carceri on sanomattakin selvää pakollinen tutustumiskohde dark ambientin ystäville ja luulisin että jopa kauhupelien pelaajat löytäisivät tästä hyvää ajan vietettä. Lähtisin tietyllä varauksella jopa kurkottamaan elokuvamusiikkien seuraajia sillä tässä on sellainen tuttavuus josta voi saada yllättävästi uudenlaista virikettä omaan musiikillisen kokemuksen täydentämiseen. Kaikki viisi albumia ovat ehdottomasti hankinnan arvoisia ja tällä kertaa voisin jopa täsmentää että kannattaa edetä kronologisessa järjestyksessä ja näin ollen saavuttaen projektin rikkaasti koostetun kehityskaaren.