Addiktioni 38/13
20/09/2013 19:18, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Mark Snow: The X Files: Volume Two (Original Soundtrack) (2013)
…ja kaksi vuotta myöhemmin minulla on edelleen ne samankaltaiset fiilikset tämän toisenkin voluumin suhteen, joten on ehkä parempi että jätän turhan, itseään toistavan jaarittelun ja ohjaan suoraaan alkuperäiseen raapustukseeni joka summaa kaiken tarvittavan näistä kummastakin boksista.
Addiktioni 10/13
09/03/2013 19:17, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Aperture Science Psychoacoustics Laboratory: Portal 2 Soundtrack: Songs To Test By (Collectors Edition) (2012)
Vuonna 2007 julkaistu alkuperäinen Portal oli Valvelta sellainen yllättävä veto sisällyttää se Orange Boxin kylkeen ja huolimatta pelin lyhyydestä, Portal kuitenkin tarjosi uudenlaista mekaniikkaa pelattavuudessa ja esitteli absurdisesta kolkahtavan juonen lisäksi mm. varsin mielenkiintoisen antagonistin pelaajan ohjaamalle hahmolle minkä johdosta peli löi itsensä nopeasti läpi fanien ja kriitikoiden keskuudessa. Peli oli siis eräänläinen riskivapaa kokeilu joka kuitenkin lopulta osoittautui täydelliseksi täsmäiskuksi upoten massaan ja keräten kunniaa. Neljä vuotta myöhemmin julkaistu jatko-osa jatkoi Chellin ja GLaDOSin välistä tarinaa ja hyödynsi ensimmäisen pelin vahvuuksia tarjoten tuttuun tyyliin kaikkea huomattavasti enemmän ja rikkaammin joka myös päti soundtrackin osalta. Alunperin Portal 2:n soundtrack julkaistiin ilmaiseksi mp3-formaatissa mutta tämä boksi tarjoilee kaiken tuon lisäksi myös ensimmäisen pelin musiikit kokonaisuudessaan ja näin ollen kasvattaen kokoelman neljän CD:n muhkeaksi paketiksi. Ensimmäisen Portalin musiikki on teknologisesti ja mekaanisesti väreilevää soljuilua konemusiikin ohjelmointirajapinnan syvyyksissä minkä myötä lokeroi itsensä automaattisesti ja auttamattomasti futuristisemman iDM:n sekä metallisen kylmän pinnan omaavan, neuroottisesti värittyvän ambientin alaisuuteen (pelin end crediteissä soivaa “Still Alive” kappaletta lukuunottamatta). Pääpiirteittäin Portal 2:n soundtrack jatkanee tällä samankaltaisesti puskevalla linjalla mutta kurkottaen nostalgisuuteen pilkistävään kasarimentaliteettiin, hivuttautuen varovaisesti 8-bittisyyden äärirajoille kuin myös nostaen esiin cinemaattista tarinankerrontaan mahtipontisesti kumpuvien jousisoitinten avustuksella. Miltei välittömästi huomaa myös miten tästä teknologisesti voimakkaasti nousevasta äänimaailmasta löytyy pieniä viitteitä Autechren kaltaisesta työskentelytavoista mutta selkeämmin pitäytyen enemmän leikkimielisyyden parissa ja näin ollen tuoden mukanaan sellaista ilmavaa lennokkuutta ja taitoa pysytellä punaisen langan luomissa kaarteissa. Tämä neljän CD:n paketti on myös siitä mielenkiintoinen kokemus että vaikka eihän tässä loppujen lopuksi millään tasolla keksitä pyörää uudelleen, Songs To Test By sisältää kuitenkin kokeellisuuden saralla sellaista kiinnostavaa vireyttä jota toivoisi kokevan useammin eli pelkästään iDM:n kautta resonoivasta äänivyörytyksestä löytyy kiitettävän paljon erilaisia toiminnallisia funktioita että jopa staattisesti varautuva taustameteli on luonteva osa tätä kokonaisuutta.
Addiktioni 21/12
24/05/2012 17:31, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Amon Tobin: Amon Tobin (2012)
Vuodesta 1995 lähtien Cujo aliaksen kautta uransa käynnistänyt Amon Tobin on harvinaislaatuisempia artisteja joihin titteli “audio-chef” pätee täydellisesti. Hän osaa viipaloida, paloitella, leikellä ja uudelleenasetella sämpleja ja looppeja kuin myös rakentaa hyvinkin yksityiskohtaisesti sykähteleviä äänimaisemia jotka parhaimmillaan tuovat ennenkuulemattomia elämyksiä ja ideoita. Hän siis pystyy luomaan ja kulkemaan samanaikaisesti monta askelta muita tuottajia edellä minkä johdosta hänen ehdottomasti parhampiin ominaisuuksiin lukeutuu kyltymätön kyky uudistautua ja viime vuosien aikana vieläpä sen verran radikaalisesti josta ei jää edes mitään jälkikaukuja edellisiin töihin. Hänen tuorein julkaisu ISAM on kiistaton esimerkki siinä ja minä myönnän jo heti ensimmäisenä sen että kyseinen julkaisu sijoittunee siihen miltei ylitsepääsemättömän kategoriaan hänen musiikissaan jossa edelleenkin yritän ymmärtää albumin ytimessä vallitsevaa ns. nichea. Vaikea mutta monisyinen ja rajoja rikkoja albumi on siis kyseessä mutta eikös se ole tapana että lahjakkaat artistit eivät aina välttämättä päästä kuuntelijoitaan helpolla. Hänen moniulotteisessa discografiassa on kaksi julkaisua joiden pariin itse palaan aina jossain vaiheessa miltei pakonomaisesti. Cujon Adventures In Foam on edelleenkin yli viidentoista vuoden jälkeen hyvin näpsäkästi muovailtu drum and bass/downtempo jammailu-työ joka pysyy vielä genren osalta peruspaleteissa eikä rupea helistelemään haastellisuuden perään. Toinen on hänen työstämä Splinter Cell: Chaos Theoryn soundtrack joka oli meikäläisen ensimmäinen kosketus miehen musiikkin ja se mikä edelleenkin tekee tuosta levystä hänen täydellisesti muotoillun työn on hänen onnistuminen synkänpuhuvan, drum and bassiin pohjautuvan äänipaletin viemisessä kuvaa ja ääntä yhdistävään maailmaan kuitenkaan menettämättä omaa tinkimätöntä persoonallisuutta ja älykkyyttä.
Tämä maanantaina virallisesti julkaistu omaa nimeä kantava box-set ei kuitenkaan ole sellainen perinteinen best-of kokoelma vaan se on ensisijaisesti hc-faneille suunnattu paketti johon mies on selkeästi halunnut kasata kaikki ylimääräiset sävellystyöt jotka eivät sovellu albumi-formaattiin ja siinä ohella kerätä pääasiallisesti uuden albumin liittyvät sivumateriaalit yhden julkaisun alle. Ja miten hurmaavan oloinen paketti se suorastaan onkaan. 4000 kappaleeseen rajoitettu painos sisältää seitsemän CD:tä joiden sisältönä on mm. viimeisimmän levyn live-versio, alunperin omilla nettisivuillaan digitaalisessa muodossa julkaistu Monthly Joints sarja, scoreja video-peleihin ja muille medioille, remiksejä, arkistosta kaivettuja harvinaisuuksia, ennen-julkaisemattomia raitoja, dub plateja kuin myös The London Metropolitan Orchestran tulkintaa hänen musiikista. Kun siihen vielä lyödään 2 DVD:tä ja kuusi kymmenentuuman vinyyliä (sisältäen mm. Taxidermia scoren), paketista alkaa löytymään yli kymmeneksi tunniksi kuunneltavaa. Viimeisen silauksen kokonaisuudelle luo ehdottomasti pulttien varaan rakennettu tukeva kiinnitysratkaisu. Kieltämättä Plastikmanin mahtavan ja miltei kaiken yksien kansien väliin kootun box-setin jälkeen tästä ei ikävä kyllä kuitenkaan huoku samanlaista viimeiseen asti huoliteltua kokonaisuutta. Ei ainakaan musiikin suhteen. Lukuunottamatta Taxidermiaa, score-työt ovat liiankin toisistaan irrallisia eikä niistä oikein anneta sen kummempaa selitystä että mikä niiden alkuperä oikein on. Toisena seikkana ärsyttää se että muiden artistin tekemät remiksaukset keskittyvät vain ja ainoastaan ISAM albumin materiaaliin. Olisivat edes vastapainoksi laittaneet uudelleenmuokattuja raitoja muilta albumeilta sillä pahimmillaan ISAMin vaikealuonteisuus ei taivu ymmärrystä vailla olevan perus-dubstep tuottajan käsissä kuin sottaiseksi tuherteluksi. Toisaalta sitten kun vieraileva tuottaja onnistuu luontevasti hommassaan, käsissämme on parhaimmillaan Bibion kaltainen riisuttu muunnos akustiseksi harmoniaksi jossa on myös syvällisempi merkitys. Muutenkin vastapainona yllätyin hieman kun box-setin aloittava live-CD onnistui aukaisemaan hieman lisää tuota ISAM albumin moniulotteista ja sisäkorvaa häiritsevää äänimaailmaa. Toivon mukaan myös itse emo-albumi alkaa jossain vaiheessa aukenemaan kunnolla mutta tunnetusti se vaan vaatii sitä aikaa ja panostusta kuuntelemiseen. Harvinaisuuksien seasta täytyy ehdottomasti mainita “Angel Of Theft”, bootlegattu breakcore mashup-versio Slayerin “Angel Of Death” ja “Raining Blood” kappaleista jota Amon Tobin on käyttänyt live-setissään täsmäpommituksen roolissa.
Mutta mutta… Mitä tästä nyt voisi sanoa ristiriitaisten tunteiden keskellä? Varmaan sen että Amon Tobin on upeasti ja huolitellusti työstetty fyysinen astia jonka todelliseen sisältöön on kuitenkin onnistuttu hukkaamaan mahdollista potenttiaalia.
Addiktioni 47/11
27/11/2011 17:58, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Michael McCann: Deus Ex: Human Revolution (Original Soundtrack) (2011)
Alkuperäinen, vuonna 2000 julkaistu Deus Ex on yksi näistä modernin PC-pelien merkittävistä tiennäyttäjistä joka jonkun mainitessaan miltei aina automaattisesti nostattaa sellaisen sisäisesti lämmittävän fiiliksen. Vaikka pelissä on kuitenkin nykypäivän silminä katsottuna paljon puutteita, Deus Ex:n sisäänsä kaappaavaa immersio on kuitenkin vakuuttavimmista asiosta joka on edelleenkin vahvasti voimissaan. Yksi syy sille on yli 260 erinäistä ympäristöönsä reagoivaa musikaallista cueta jotka luovat testamenttimaisen näytön sille miten suuruudenhulluudelta vaikuttava sävellystyö tuo kuitenkin mukanaan yhtenäisen linjauksen vahvistaen peliä kuljettavaa tarinaa ja sen luomaa maailmaa. Totta puhuen, kolme vuotta myöhemmin julkaistu jatko-osa, Deus Ex: Invisible War, ei ollut huono peli mutta konsoleita varten tyhmennetty pelimekaniikka karsi siitä niin paljon lihaa ympäriltä minkä johdosta se ei vaan nimestä huolimatta tuntunut millään tasolla todelliselta Deus Ex peliltä. Vuonna 2007 ilmoitettiin että Deus Ex saisi uuden jatko-osan, mikä tietenkin toi edellisen pelin myötä tulleet pelot takaisin pintaan mutta toivoen kuitenkin että peli lunastaisi kaiken odotuksen mitä jatko-osalta halutaan. Kun Deus Ex: Human Revolutionia pääsi neljä vuotta myöhemmin vihdosta viimein itse pelaamaan omien käsiensä kautta, kyllähän se tuli varsin nopeasti esiin että tätä peliä oli työstetty selkeästi rakkaudella ja kunnioituksella alkuperäistä peliä kohtaan, tosin mitä nyt hampaat irvessä pakkosyötettyjä ja pahasti rampautettuja pomotaisteluja sekä liiankin virtaviivaistettua loppukohtaista lukuunottamatta. Pienistä vioista huolimatta, pelin kylkeen on kuitenkin lyöty monet kerrat Game Of The Year tarra.
Michael McCannin säveltämä musiikki ansaitsee myös kaiken ansaitsemansa kehun ollessaan täysin omilla jaloillaan seisova, futuristisen tunnelman omaava moniulotteinen score jota selkeästi on inspiroinut mm. 80-luvulta lähtien pioneerityöksi luokiteltavat elektronisesti työstetyt sci-fi soundtrackit joiden äänimaisemallisia ideoita on muokattu ja päivitetty monta pykälää ylemmäksi nykyaikaisempaan ja sanoisinko jopa 2000-luvun hektisemmin tarjoiltuun äänipalettiin jatkaen myös kiitettävästi alkuperäisen Deus Ex:n tapaan massiivisella ja monipuolisella linjauksella. Kuten julkaisun kansilehdykkään printattu teksti itse säveltäjältä osaa kertoa lyhyesti, peliin oli alunperin tehty miltei 200 cueta joista 50 valittiin tätä julkaisua varten uudelleensovittaen ne 25 cuen mittaiseksi kokonaisuudeksi jonka pitäisi tehdä yhtenäisen läpileikkauksen pelin aikana koettuun tunnelmaan tuoden esiin pääasiallisesti ne tärkeimmät musikaalliset hetket. Vaikka sitä kuinka monta kertaa katsoisi kuvaruudulta pelin alkutekstejä (toisin sanoen kuunnellen sen aikana soivaa “Opening Credits” cueta), silti se edelleenkin tuo toivotunlaiset kylmänväreet ihon pintaan kun musiikki, dialogi, leikkauspöydällä makaavan miehen kamppailu elämästä ja lääketieteelliset kuvat yhdistettynä luovat jyskyttävästi ja voimakkaasti lävistävän latauksen jota ei ole nähnyt edes elokuvissa pitkään aikaan.
Deus Ex: Human Revolution on siis henkeen ja vereen asti työstetty eeppinen matka analogisten humisevien syntikoiden ja pulssahtelevasti sykkivän ambientin syövereihin jonka skaalaa venyttävät ja täydentävät nykypäivänä jo perusluonteeseen kuuluvat mausteeksi ripotellut jousisoittimet, korvia hivelevät ja enemmän harmonisempaa liitelyä mukanaan tuovat naisvokalistien väreilevästi esiintulevat tunteenkirjot kuin myös orientaalit vaikutukset jotka kuuluvat selkeästi Singaporessa tapahtuvien juonenkuljetuksien aikana. Eräs toinen seikka mikä Deus Ex: Human Revolution scoressa suorastaan tulee alleviivaten esiin on erinäisesti ohjelmoidut perkussiot johon on myös nähty huomattavan paljon vaivaa että ne luovat monivivahteisen, yksityiskohtaisesti muokatun rikkaan kirjon ja loppupeleissä myös syventäen pelin ylle luotua tarinankuljetusta antaen tietyille paikoille hyvinkin persoonallisen luonteenpiirteen – alkaen breakbeatin intensiivisestä olemuksesta ja onnistuneesti hypähtäen edes hetkeksi aikaa täydellisesti täysin genrestä toiseen, esim. liukasliikkeisen progressiiviseen housen pariin (“Hung Hua Brothel”) tai “The Hive” klubilla kuultavaan jo hivenen syvällisesti kallellaan päin olevan tumman trip-hopin kosteasti hengittävään maailmaan.
Toisin sanoen, Deus Ex: Human Revolution sisältää siis monia tunteita herättäviä ja niitä uudelleen nostattavia hetkiä joista tämä 67 minuutin mittaisena työnä onnistuu tarjoamaan ne elintärkeimmät sävellykset. Kuten monen muunkin soundtrack rintamalla olevan julkaisun suhteen, ainoa ikävä murheenkryyni on se että tämä ei kuitenkaan ole kaiken kattava tai edes kahden CD:n mittaisena tarjoiltu työ mutta julkaistu score hoitaa kuitenkin työnsä kiitettävän tyylikkäästi loppuun asti ja siinä samalla raivaten itsensä isolla ryminällä pelisoundtrackien kärkikastiin.
Addiktioni 46/11
20/11/2011 07:04, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Clint Mansell: The Fountain (Original Soundtrack) (2006)
Darren Aronofskyn ohjaama The Fountain on yksi näistä vaa’an paremmalla puoliskolle kohoavista mindfuck-elokuvista jonka monikerroksinen tarinankerronta alkoi aukenemaan itselläni kunnolla toisen katselukerran jälkeen. Se mikä tekee elokuvasta itseään kohti vetävän kokemuksen on se tapa miten tarina avautuu hiljalleen katsojan silmien edessä. Rakkautensa menettämisen hyväksyminen läpikäydään elokuvan aikana kolmella eri tasolla – todellisessa elämässä, mielen avaruuden kolkossa yksinäisyydessään ja viimeistelyä vailla olevan kirjan kautta, minkä myötä jokainen taso täydentävät toisiaan luoden toisiinsa heijastavan aikajanan. Ja kuten hyvin omalaatuisilla elokuvilla on yleensä tapana, musiikki myös tukee, vahvistaa ja rikastaa tätä kokemusta täysin omalla kokeellisella sysäyksellään. The Fountain on kolmas yhteistyö ohjaaja Aronofskyn ja säveltäjä Clint Mansellin välillä sekä toinen yhteistyö Kronos Quartetin kanssa ja kokonaisuutta hämmentää niinkin omaperäinen valinta soittajiksi kuin skotlantilainen post-rock yhtye Mogwai. The Fountainin musiikki on hyvin paljon tunteisiin vetoava muodostaen eläväisen, hengittävän tunnelman jota pääasiallisesti ohjaavat hyvin yksinkertaisesti rakennetut, syvälle sydämeen läpäisevän raskasta taakkaa kantava olemus pianon kautta sekä Kronos Quartetin sormien välityksellä levittäytyvä jousisoittimien akustinen maanläheinen värähtely. Mogwain äänekkäämmästä olemuksesta kuuluu scoren aikana sellaisia lainehtimaisesti eteneviä häivähdyksiä joka kuitenkin lopulta latautuu huippuunsa ja suorastaan räjähtää kaikkialle “Death Is The Road To Awe” cuen myötä. Tämä yli kahdeksan minuuttinen eeppinen cue myöskin kiteyttää scoren aiemmilla hetkillä aistitun kiihkeän olemuksen täydellisesti tuoden mukanaan kirskuvasti kipinöivät kitarat, edestakaisin sahaavat jouset ja pakahtuvasti esiintulevan kuoron jonka myötä Hugh Jackmanin esittämän Tommy pystyy vihdoinkin päästämään irti ja viimeistelemään kuolleen vaimonsa pyydön. Mutta ehkäpä scoren sykähdyttävin ja suorastaan polvilleen pudottava osuus on jätetty julkaisun viimeiseksi hetkeksi. Pelkästään pianolla viritetyn äänimaailman myötä “Together We Will Live Forever” on hyvin riisutun oloinen mutta korostaen tunteita joissa esiintyvät toivoa, pelkoa ja hyväksymistä tapahtuneille asiolle.
Elokuvan häikäisevä visuaalinen tyyli yhdistettynä täysin hengästyttävään musiikilliseen kokemukseen luo lopputuloksenaan yhden elokuvamusiikin parhaimmista töistä jossa jälleen kerran ollaan onnistuttu siirtämään kuvitteellisia äärirajoja uusille alueille. Minulla ei ole enää muuta sanottava kuin… Hanki tämä elokuva ja katso se. Katso toisen kerran ja sen jälkeen hanki tämä score.
Addiktioni 22/11
12/06/2011 11:56, Posted in Beats and pieces, Comments (2)
Mark Snow: The X Files: Volume One (Original Soundtrack) (2011)
Viime vuosina meikäläiselle on enemmissä määrin tullut sellainen helvetinmoinen nostalginen fiilis 90-luvun musiikkia ja televisiosarjoja kohtaan. Yksi selkeä syy siihen on se että 90-luku oli kieltämättä siitä hienoa aikaa myös kaupallisuuden puolella jossa parhaimmillaan onnistuttiin tarjoilemaan paljon vaihtoehtoista musiikkia. Ja muistatteko kun MTV oli pyhitetty miltei kokonaan musiikille ja sellainenkin pahaa makua suuhun tuova sana kuin tosi-TV oli vasta pieni läikkä televisiokanavien muodostamassa valtameressä. Televisiosarjoista puheenollen, The X-Files oli allekirjoittaneelle yksi 90-luvun kulmakivistä. Kahdesta FBI agentista kertova sarja sekoitti rohkealla tavalla scifiä, mysteerejä, kauhua, trilleriä sekä salaliittoteoriota minkä myötä se suorastaan raivasi kovalla työllään tietä muille ja loi raamikkaat puitteet monelle muulle rohkeasti aiheeseen kuin aiheeseen tarrautuvalle sarjalle seuraavalla vuosikymmenellä. Soundtrack rintamalla The X-Files ei hirveästi ole juhlinut, mitä nyt singlenäkin julkaistua pääteemaa ja kolmelta ensimmäiseltä kaudelta musiikkia kerännyt The Truth And The Light: Music From The X-Files joka kuitenkin osaa tehokkaasti puolustaa paikkansa myös kokeellisena ambient-julkaisuna. Toisin sanoen sarjan ystävät ovat saaneet nuolla näppejään liiankin pitkään mutta nyt siihenkin ongelmaan on tullut aika massiivinen fiksaus ja voikin rehellisesti sanoa että vihdoinkin. La-La Land Records pisti siis vauhtia tähän puutteeseen tarjoten heti ensi alkuun huikean neljän CD:n boksin nimeltään The X Files: Volume One joka kerää Mark Snow’n säveltämää musiikkia jokaiselta kaudelta ja kansilehtinen uppoutuu pintaa syvemmälle kertoen mm. mielenkiintoisia faktoja jokaisesta esiintyvästä cuesta.
Kuten neljänkymmenen sivun omaava kansilehtinen osaa värikkäästi kuvailla, teemamusiikki sai siis todellisen muotonsa vasta täydellisesti ajoitetun vahingon kautta ja muutenkin tämä merkittävä teos paloitellaan tekstillisesti niin tarkasti eri rakenteisiin että kerrotaan esim. miten vihellys todellisuudessa muodostettiin ja kaupanpäällisenä tarjoillaan ruhtinaallisesti kahdeksan eri versiota tästä työstä – mukaanlukien yli kolme minuuttinen single-versio. The X-Filesin teeman lähtiessään soimaan taas pitkän hiljaisuuden jälkeen, toisin sanoen ensimmäisen sekunnin aikana tajuntaan tiukasti kiinni tarrautuvat kaukumaiset synaiskut luovat virtaviivaisen reitin miltei kaksikymmentä vuotta taaksepäin sijoittuvaan aikakauteen kuin mitään ei olisi menetetty. Pilottijaksolla soivien cuen jälkeen sitä hiljalleen tajuaa taas lähtevänsä kahlaamaan syvälle pimeään suuntaavalle matkalle jossa mentaalisesti takertuva alakuloisuus, pulssin sykettä nostattavat pelkotilat ja aistillisesti vaarallisuutta hikoileva tunnelma on jatkuvasti läsnä mutta kuitenkin tarjoten myös paljon humaaneja tunnetiloja kuten toivoa ja kahta ihmistä yhdistävää ymmärrystä joita erityisesti tuodaan pianon kautta tulkittuna esiin. Ensimmäiset kolme kautta kuljettivat The X-Filesin musiikkia selkeästi elektronisesti etenevää valtaväylää jossa osattiin tehokkaasti rakentaa myös klaustrofobisesti ja muutenkin psykoottisesti laukaisevia pelontunteita jossa nopeat, terävät perkussiot dominoivat ja loivat siinä ohella jopa abstraktimaisia äänikollaaseja pitäen kuuntelijaa tehokkaasti varpaillaan ja muutenkin tummanpuhuva ja vahva ilmapiiri maalasi hivenen vihjailevasti mutta kuitenkin hyvin pelottavia mielikuvia horisontissa siintävästä maailmanlopusta. Myöhäisemmissä kausissa äänimaailma alkaa saada selkeämmin laajenevuutta, tarkoittaen että ambientmainen olomuoto sai rinnalleen paljon enemmän klassista organisuutta minkä myötä alkaa näkemään herra Snow’n taipuisan kehityskaaren ja muutenkin tarinallisuus sai myös liikuttavia hetkiä musiikin kautta ja näin ollen Mark Snow’n luomasta musiikista alkaa löytymään, sanoisinko jopa, herkempi ja lämpöä tuottava läheisempi puoli. Ainakin neljännellä CD:llä soiva Scullyn tematiikkaan kiteytyvä “Scully’s Serenade” on yksi näistä sydäntä pysäyttävistä hetkistä.
Mutta mutta… Vaikka olen nyt sellaiset parisen viikkoa kuunnellut ja pyöritellyt tätä kokoelmaa tehokkaasti soittimessani, silti jokin tässä kokonaisuudessa kaivertaa ja nakertaa meikäläistä minkä takia en saa sitä täysivaltaista kaipaamaani yhteyttä. Välillä tulee liian helposti ähkymäinen olo kesken kuuntelun ja ainoastaan hetkittäin se tempaisee toivotunlaisesti takaisin sisäänsä. Onhan tämä siis kieltämättä puhdasta tuuttausta menneisyydestä ja minkä myötä nostalgia on vahvasti läsnä tällä julkaisulla mutta kun tätä boksia alkaa kuuntelee enemmän objektiivisin korvin, The X Files: Volume One on kuitenkin hivenen liian irrallinen kokonaisuudeltaan minkä myötä sitä suorastaan alkaa kaipaamaan huomattavasti tiiviimmin paketoitua tunnelmointia johon olin totuttautunut The Truth And The Light julkaisulla. Huolimatta siitä että tämä neljän CD:n boksi ei sisällöltään täysin vastannut henkilökohtaisia odotuksiani, tämä on kuitenkin alusta loppuun asti huolellisesti koostettu setti joka tarjoilee monivivahteisen matkan The X-Filesin synkkään äänimaisemaan.
Cliff Martinez: First Sleep
12/03/2011 11:39, Posted in Visual side of beats, Comments (0)
Solaris sisältää edelleenkin henkeäsalpaavan kauniin soundtrackin. Ambientia varttuneelle mielelle.
Addiktioni 05/11
06/02/2011 16:31, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Jason Graves: Dead Space 2 (Collector’s Edition Original Soundtrack) (2011)
Yli kaksi vuotta sitten julkaistun sci-fi-selviytymiskauhu-räiskintä kategoriohin iskeytyvä Dead Space osoittautui lopulta savun hälvennyksen jälkeen jonkin-sortin hitiksi joka myi mukavasti ja sai arvostelijoilta enemmissä määrin kehuja. Toisin sanoen toivottu win-win situation kehittäjille. Itse en edelleenkään ole kauhupelien ystävä mutta jokin tässä pelissä osasi viehättää sillä oikealla, kieroutuneella tavalla meikäläisen tajuntaa. En tiedä oliko yksi syy siinä että pelaajana olit jatkuvasti sellaisessa pienessä pelkotilassa kun yritit varautua jokaisen kulman takaa odottavasta vaarasta tai sait oikealla hetkellä juuri sellaisen sopivan adrenaliiniryöpyn kun puolustauduit muutenkin vähäisen resurssien avulla loputtomalta tuntuvalta monsterien hyökkäyksiltä. Tai sitten näiden mainittujen asioiden lisäksi ynnätyt elementit; juoni, taustatarina, uskonnollinen technobabble, mm. goottimaisuudesta ammentava design ja jopa iholle asti kääriytyvää musiikkia myöten oli saatu justiinsa sopivasti kohdalleen että se muodosti toimivan kokonaisuuden. No mut, yksi asia on kuitenkin siinä sadan prosentin varmuudessa eli kun peli kerää pelaajilta ja arvostelijoilta pääasiassa positiivista sanottavaa, jatko-osa tulee tipahtamaan jossain vaiheessa markkinoille.
Toisin kuin ensimmäisen pelin suhteen, Dead Space 2:n rinnalle tuotiin myös keräilijöille suunnattu painos joka sisälsi sen pienen mutta henkilökohtaisesti sydäntä lämmittävän ekstran eli soundtrackin. Jos edellinen peli on yhtään tuoreessa muistissa, myös ensimmäisen osan säveltänyt Jason Graves pysyy uskollisesti samoissa hyväksi havaituissa taktiikoissa myös tämän jatko-osan scoren suhteen. Pelaajaa pidetään jatkuvasti varpaillaan terävästi iskostetuilla jousisoittimilla ja tarkkaan mitoitetuilla perkussuoiden tömähtelevällä maalailevuudella joka parhaimmillaan kohoavat massiivisiin mittoihin vetäytyen tarpeen vaatiessa kohti minimaaalisuuden rajoja joka sitten räjähtää hetkessä takaisin tuonne toiseen ääripäähän. Soundtrackin aloittavan “Isaac, Are You There?” cuen ensimmäinen puolisko on miltei kuin Kronos Quartetin käsissä muovailtu – inhimillinen, herkkä ja erityisesti maanläheinen tunnelmointi herättävät ensimmäisenä ajatuksena että Isaacin mieli on vajonnut jonnekin kaukaisuuteen missä vallitsee täysivaltainen rauhallisuus. Mutta se ei kauan kestä. Cuen toinen puolisko repäisee mielen takaisin todellisuuteen – paniikinomainen herätys on täynnä selkärankaa kihelmöivää kauhua ja selviytymisvietin uudelleenkäynnistymistä keskellä mielisairaalan pehmustettua huonetta. “The Cassini Towers” lähestynee tunnelmaltaan jo enemmän selkäpiitä järisyttävän ambientia jonka ylle levitellään kuiskauksia jotka luovat vahvan paranoimaisen vivahteen muutenkin hektisesti ja räiskyvästi etenevän scoren ylle. “Fear Of Flying” jatkanee verhoutumista kohti synkempää ambientia kunnes sahaavasti edestakaisin tarjoillut soittimet nostavat taas viiltävän pakokauhun kerrointa uuteen lukuun.
Soundtrackin yksi mielenkiintoisimmasta esityksistä tulee esiin “Titan Station Elementary” cuen kautta joka käynnistyy yllättäen retromaisesti 50-luvun ylipirteällä mainosmusiikilla mutta sekin alkaa kääntymään pikkuhiljaa kohti piinaavaa odotusta jossa kellopelien hennot lyönnit ja sormia hipovat kielet luovat kiristyvästi salpaavan puristuksen joka koventaa otettaan ilman minkäänlaista aikomusta päästää irti. Ja soundtrack on pullollaan tällaista edestakaisin heiluvaa tunnelmointia jossa jännitys ladataan huippuunsa ja päästetään irti moneen eri otteeseen. Sehän muutenkin kuuluu kauhun perusluonteeseen mutta ehkäpä soundtrack on kuitenkin parhaimmillaan silloin kun suonissa virtaava adrenaliiniryöppy on huipussaan ja sillä hetkellä ainoa kiinnipitämisen arvoinen ajatus on puskea betonijyrän kaltaisesti suoraa päätää eteenpäin. Miltei industrialimaisesti asennoituva ja ankarasti takova “Administering Control” on yksi oiva esimerkki tästä joka luo onnistuneesti sellaisen hampaita tiukasti yhteen purevan fiiliksen että periksi ei anneta. Vaikka soundtrack on suurimmaksi osaksi tätä rujoa runtelemista, Jason Graves osaa kuitenkin positiivisesti yllättää sen muutaman kerran. “Convergence Delayed” avautuu parhaimmillaan pianon, jousi- ja puhallinsointinten kautta kauniiksi hymniksi kertoen hienovaraisesti värähtelyillään että taistelu ihmisyyden puolesta ei ollut missään vaiheessa turha. Soundtrackin lopettava “Lacrimosa” cue alkaa samankaltaisesti kuin soundtrackin ensimmäinen cue. Jälleen humaani, herkkä ja maanläheisyys ovat vahvasti läsnä joka kuitenkin alkaa kääntymään lopulta nurinkurisesti päälaelleen tässä edestakaisessa sahaamisessa että saa vielä soundtrackin viimeisillä minuuteilla täysin uudenlaisen olomuodon – sijoittuen jonnekin abstraktin performanssin ja kipukynnyksen välimaastoon kuin jättäen selkeän viestin siitä että tämä läpikäyty painajainen ei ole vieläkään ohitse. Mutta mutta… Mitä muuta tästä voisi sanoa? Kyllähän tämä soundtrack toimii jossain määrin myös pelkästään kuuntelijan aseman kautta koettuna mutta kuten ensimmäisenkin pelin suhteen, tämän sävelletyn scoren todellinen paikka on kuitenkin siinä syvimmässä olemuksessa eli täysin pelin luoman tunnelman keskellä. Pelisarjan ystävälle tämä on kuitenkin hankinnan arvoinen ostos.
Addiktioni 52/10
01/01/2011 16:45, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
Daft Punk: Tron Legacy (Original Soundtrack) (Special Edition) (2010)
Ranskan yksi tärkeimmistä import tuotteista house-musiikin tai paremminkin koko elektronisen musiikin saralla on ehdottomasti ollut Daft Punk. 17 vuoden aikana he ovat julkaisseet kolme albumia, lukemattomia singlejä joiden musiikkivideot ovat parhaimmassa tapauksessa riemustuttaneet 90-luvulla ja näiden ohella myös uraa yksiin kansiin niputtavan kokoelman, remix-albumin sekä kaksi livejulkaisua. Unohtamatta tietenkään heidän erikoista tapaa käsitellä julkisuutta ja sen tuomaa kuuluisuutta rakentamalla imagon jossa he eivät näytä ollenkaan todellisia kasvojaan ja näin ollen ovat luoneet itselleen kaksi robottimaista hahmoa jotka peilaavat heidän projektia täydellisesti. Toisin sanoen he ovat luoneet vankan perustan heidän uralleen ja nyt vuosi 2010 vie heidän panostuksensa ja uurastuksensa täysin uuteen formaattiin – elokuvamusiikin vahvaan tunnelmointiin ja liikkuvaa kuvaa täydentävään illuusioon. Kun keväällä 2009 julkistettiin että Daft Punk tulisi tekemään vuoden 1982 Tron elokuvan jatko-osaan täysivaltaisen scoren – meikäläisen ja muidenkin lukemattomien huulilta pystyi lukemaan sen huumaavan ensireaktion aikana että he ovat täydellinen valinta tähän hommaan. Ja nyt kun tätä scorea on kuunnellut ja pyöritellyt soittimessa sen muutaman päivän, kokemani ensireaktio osoittautui täysin aidoksi.
Scoren tyyneesti aloittavan “Overture” cuen ensimmäisestä nuotista lähtien mukana tulee sellainen voimakas itseluottamus että he tietävät tasan tarkkaan mitä he ovat tekemässä. Jeff Bridgesin luoman intron kautta “The Grid” tuo mukanaan scoren toisen tärkeän ääripään jossa on syvä kumarrus nostalgiseen, 80-luvulla elektronista musiikkia tuottavien pioneereja kohtaan eli scoresta pystyy selkeästi aistimaan mm. Vangeliksen ja John Carpenterin jalanjäljissä etenevää latausta. Daft Punkin liitäessään 85-henkisen orkesterin eturintamassa ja samalla pitäen tukevan jalansijat nykypäivän elokuvamusiikin skaalautuvassa hurmoksessa ja tunnepitoisesti kiinnipitävässsä elektronisessa muodostelmassa, itselleni ei tule epäilyksen häivääkään etteikö he olisivat tietoisesti asian ytimessä. Score osaa intensiivisimmissä hetkissä herättämään ne tunteet joita olen löytänyt monen modernin elektronisen tuottajan työstä jotka käyttävät samoja ideoita kuin elokuvamusiikin ykköskaarti (Zimmer, Gregson-Williams, Arnold) ja samalla työstäen ideoita pikkuisen pidemmälle. “The Game Has Changed” ja monet samalla toimintamallilla räimivästi etenevät mutta kuitenkin hallitusti kaartuvat cuet esittelevät juuri tuollaista intensiivisyyttä rumpuohjelmoinnissa joka yksinkertaisuudessaan on hyvin minimaalisen tuntuinen mutta osaa kuitenkin parhaimmissa tapauksissa revetä liitoksistaan antaen kaukumaisesti etenevän efektin samalla kun pusertavasti etenevä jousi- ja torvi-patteristo ylläpitää symbioosia toisissaan tiukasti kiinni. Noiden ääripäiden palloittelun tiimellyksessä, kaksikko päästää myös tutunomaisen 4/4 biitin valloilleen tarjoten hetkellisesti klubimaisen irtioton jossa on ehtaa Daft Punk flavouria (“End Of Line” ja “Derezzed”) joka myöskin sitten lopulta huipentuu “Tron Legacy (End Titles)” kautta kuultavaan cueen heittäen sekaan raa’an ja erittäin väkevän oloisen eletro/acid yhdistelmän. Kaiken kaikkiaan Daft Punk siis onnistuivat tämän uuden alueen valtaamisessa eli elokuvamusiikin parissa jo heti ensimmäisellä yrittämällä verrattuna siihen mitä monella alan konkarilla on kestänyt vuosikausia. Kokonaisuudesta huokuu myös sellaista äärimmäistä huolellisuutta kuin Daft Punk olisi valmistautunut 17 vuoden uransa aikana henkisesti tekemään tämän soundtrackin. On siis sanomattakin selvää että Tron Legacy soundtrackin pitäisi avata Daft Punkille uusia ovia ja parempia tulevaisuuden näkymiä.
Addiktioni 05/10
07/02/2010 15:17, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
John Murphy: Sunshine (Original Soundtrack) (Promo) (2008)
Promoamiseen tarkoitetut levyt. Vaikka näillä promoilla on oma pieni paikkansa musiikkia pyörittävässä bisneksessä ja omastakin levyhyllystäni löytyy erilaisia kopioita, en kuitenkaan ole liiemmälti ottanut tavaksi näiden metsästykseen. Toisaalta jos ei ole muunlaista fyysistä julkaisua olemassa, keräilijänä sitä suorastaan pakon sanelemana yrittää edes hankkia sen ainoan olemassa olevan kopion. Ja tästä me päästäänkin Sunshinen scoreen ja miten siitä ei ole vieläkään saatu julkaistua kunnollista versiota. Kun kuulin tämän promon ensimmäisen kerran viime vuoden puolella, pääni sisään jälleen iskostui voimakkaasti se yksi ja ainoa ajatus tästä scoresta. Minun oli pakko saada tämä julkaisu. Tunnetta voisi jälleen verrata narkkariin joka raahaa itseään kohti seuraavaa fiksiä. Onhan tämä score virallisesti julkaistu myös iTunesissa mutta minä en siihen Applen yhteen laitteeseen naitettuun paskaan koske, näin suorasti sanottuna. Kuitenkin pienen pientä toivoa on ollut olemassa kun vuodesta 2008 lähtien maailmalla on pyörinyt lehdistölle tarkoitetut kopiot tästä scoresta ja parin kirvelevän epäonnistumisen jälkeen sain vihdoinkin hankittua yhden näistä kopiosta joka automaattisesti tarkoittaa sitä että voin taas rauhassa säteillä tyytyväisyyttä omalla tuolillani kuulokkeet päässä samalla kun pyörittelen käsissäni tätä julkaisua.
Danny Boylen ohjaama elokuva oli itsessään näitä mielenkiintoisimmasta päästä olevia sci-fi pläjäyksia johon liittyivät hiljalleen sammuva aurinko ja ihmiskunnan viimeinen yritys pelastaa itsensä joka myöskin juonen edetessä heitteli sekaan toisenlaista genrettä eli lyhyttä elinikää ennustavaa slasher meininkiä mikä tietenkin aiheutti sen että kaikki eivät tykänneet elokuvan kallistuessaan yksilölliseen selviytymiseen. Itse pidin elokuvasta mutta täytyy myöntää että musiikki oli sen verran korkealle nostetussa roolissa että siitä muodostui pitävä saumaus joka myöskin onnistui kohottamaan tunnelmaa potenssiin x. Sunshine score on pääasiallisesti brittiläisen John Murphyn käsialaa mutta tällä scorella tehdään myös tiivistä yhteistyötä yhden britannian legendaarisimmista elektronisen musiikin tuottajien eli Underworldin (Karl Hyde ja Rick Smith) kanssa. Tämän tunnustetun faktan myötä, Sunshine score avaa silmäni ja herättelee taas itseni omien sanojeni ääreltä eli mikä tekee hyvän scoren sci-fi elokuvassa? Kuten olen sen monet kerrat sanonut, se on yhteys elektronisuuteen. Sunshine osoittaa taas sen että perus-Hollywood koneiston kliseisyys ja asenne ovat tie unohdukseen. Luovuus ja kokeileminen elektronisuuden ja klassisten soitinten parissa osaavat tuoda parhaimmillaan unohtumattoman kokemuksen. Sunshinen originaali score on erinomainen esimerkki tästä.
Elokuvan pääteemana toimiva “Sunshine (Adagio In D Minor)” latautuu ja iskostuu scoren ytimeen kuin sillä olisi elintärkeä tarkoitus. Cue on luonteeltaan yksinkertaisesti sanottuna henkeäsalpaavan kaunis joka parhaimmillaan kasvaa tämän neljän minuutin aikana eeppiseksi ambient rymistelyksi. Alku on oiva esimerkki siitä miten kuuntelija otetaan tehokkaasti haltuun yksinkertaisesti liukuvien melodioiden avulla johon alkaa virtaamaan monesta eri suunnasta vuolaasti uutta voimaa. Jousisoittimet muodostavat itsessään selkäpiitä värisevän efektin johon yhdistyvät pianon väijyvästi taustalta nouseva olemus ja kokonaisuuteen ladataan myös post-rock kitaran särisevästi etenevä kuormitus kuin myös napakasti tahtia ylläpitävä yksipuolinen rummutus joka muuttaa cuen rauhallisen luonteen kierteisesti hallittuun syöksyyn. Tämä scoren tärkein cue osaa siis tuoda elokuvasta välittyvän toivon ja toivottomuuden tunteen varsin voimakkaasti esiin.
Muutenkin Sunshinen score tasapainottelee kylmästi luotaavan ja painostavien elementtien äärellä kuin avaruuden järkkymätön kutsu tuntemattomuuteen ja toisessa ääripäässa kuulee miten auringon kaltaisesti musiikki suorastaan hohtaa kuumaa ja sokaisevan kirkasta energiaa. Lämmön kuulee parhaiten “Mercury” cuessa jossa lainehtivan slide-kitaran ja symbioottimaisesti toisiinsa takertuva ambient liukuvat säkenöivät huumaavassa pyörteessä. Toinen hyvä esimerkki “Elegy” cue jossa pianon lempeän pehmeästi koskettava läsnäolo yhdistetyvät scoren jo tutuiksi tulleisiin koneellisesti tuotettuihin ohuisiin tekstuureihin sekä jousisoitinten hentoihin väreilyihin. Kun taas lähdetään etenemään kohti suorempia putkia ja synkempiä kaistoja, “Kaneda’s Death Pt.2” sekä “Pt.1” tuovat uhkaavuuden läsnäoloa kuin myös tasaisessa tahdissa lisättyä teollisen äänimaailman peittoamista joka sitten myöhäisemmässä vaiheessa suorastaan räjähtää täysin uusiin muotoihin. Tarkoitan tietenkin sitä vaihetta kun Pinpackerin skitsofreniaa ja sen tuomaa kuolettavaa läsnänoloa kuvaavat cuet pistävät liikettä jalkoihin eli tässä tapauksessa “Cassie Searches – Dead Corazon” ja “Pinpacker Slashes Capa” heittävät väkivaltaisen rajulla tavalla abstraktimaisen terävästi sahaavia viuluja, kineettisesti kiihdytettyä rummutusta ja viimeinkin täysin loistoonsa kasvaneen industriaalimaisesti kouristuksia synnyttäviä psykoottisia pulsseja ulos äänilähteistään. Tuon kahden ääripään palloittelun keskellä, score osaa tarjoilla monta muutakin erinomaista hetkeä. “Capa Suits Up” on elokuvan yksi tärkeämmistä kiintopisteistä ja tälle suvereenisti rakennettu cue kuvaa hektisellä tavalla sen ratkaisevan hetken kun yksi miehistön jäsen joutuu tietoisesti jäämään taakse jotta tehtävän tärkein henkilö selviytyisi. “Corazon Finds The Seedling” tuo tyynnyttävän rauhallisuuden myötä valheellisesti lisää toivoa lohduttomuuden keskelle kunnes viime hetkellä kasvava painostavuus vetää maton altaan. “Freezing Outside” maalailee erinomaisesti avaruuden hiljaisuutta sekä kylmän tyyneesti pureutuvaa atmosfääriä ja “Freezing Inside” onnistuu kohoamaan scoren keskellä tunnelmaltaan takaisin eeppisyyden rajoille kunnes se vaimenee juuri kun sen odottaisi irtaantuvan jousisoitinten ja elektronisuuden avulla vieläkin suurempaan rooliin. Kuten itse pääteema, julkaisun viimeistelyn hoitaa “Escaping The Icarus 2” cue joka vetäytyy takaisin samoille linjoilla keräten mukanaan kaikki aikaisemmin koetut elementit ja näin ollen palauttaen taas toivoa ihmiskunnan huomisesta.
Sunshinen musiikki osaa tuoda ison liudan tunteenkirjoja esiin – hiljaisen yksityisestä hetkistä klaustrofobiseen ahdistukseen kuin toivon kipinän laukaisemiseen joka lopulta kohoaa huikaiseviin mittoihin. Tässä on siis score joka osaa kiitettävällä tavalla pysyä jatkuvasti liikkeessään eikä pudottaudu yhtään kertaa alas antaakseen heikon hetken. Tämä score tuo myös toisen mielenkiintoisen ajatuksen esiin. Siitä lähtien kun Darren Emerson lähti Underworldista, jäljelle jäänyt kaksikko on menettänyt kaiken sen mehevyyden tuotannossaan mutta yllättävästi Sunshinen score on osaa herätellä jopa pientä uskottavuutta siitä että Underworld palaisi joskus takaisin menneiden aikojen loistavuuteen. Noh, mut kuitenkin… Vaikka nyt omistankin tämän harvinaisen promon, edelleenkin toivon että tästä julkaistaisiin kunnon versio sillä on inhottavaa nähdä kun näinkin arvokasta musiikkia ei vieläkään ole saatu julkaistua suuremmalle yleisölle. Tämä olisi sen kaiken arvoinen.
BioShock 2 Special Edition
05/02/2010 17:46, Posted in Pelit ja vehkeet, Pulse of the beats, Comments (0)
No niin, nyt puhutaan pelin special editionista johon on nähty vaivaa, erityisesti musiikin suhteen. 180 gramman vinyyli joka sisältää ensimmäisen osan scoren, check. CD jossa on jatko-osan score, double check. Fuck yeah.
Addiktioni 40/09
01/10/2009 12:07, Posted in Beats and pieces, Comments (0)
VA / Michael Andrews: Donnie Darko (Original Soundtrack & Score) (2004)
Donnie Darko. Kuten monen muunkin korkealle arvostetun elokuvan suhteen, myös tämä vuonna 2001 julkaistu pieni-suuri elokuva menestyi heikosti elokuvalevityksessä mutta vuosia myöhemmin sitäkin suuremmalla tarmolla nauttii kulttimainetta ja onhan se kieltämättä varsin näpsäkästi kirjoitettu kokonaisuus johon nivoutuvat älykkääseen sci-fiin nojautuva tarina ajassa matkustamisessa sekä epätodellinen tunnelma maailmanlopusta 80-luvun amerikkalaisessa lähiössä. Elokuvalle sävelletty musiikki myöskin kohoaa meikäläisen listalla varsin korkealle koska Michael Andrews selkeästi haluaa kiertää kaikki Hollywood peruskliseet kaukaa ja luoda täysin omanlaatuisen äänimaiseman liikkuvalle kuvalla käyttäen vanhan-ajan analogisia laitteistoa. Alunperin score julkaistiin samana vuonna kuin itse elokuvakin ja vuoden 2004 painokseen ynnättiin toinen CD joka sisältää mm. kasari-hittejä kuten esim. Joy Divisionin ikiklassikko “Love Will Tear Us Apart”, Duran Duranin “Notorius” ja elokuvan alussa soiva INXS’n “Never Tear Us Apart”. Kieltämättä joskus nämä ylimääräiset soundtrack CD:t ovat yksinkertaisesti sanottuna helvetin rasittavia mutta nyt täytyy myöntää että kokonaisuus on onnistuttu pitämään tiukasti kuosissa. Tarkoittaen sitä ettei tyypilliseen tapaan tätä various artists CD:tä ole lähdetty änkemään äärimmäisilleen täyteen ajan hengessä liitävää tavaraa joilla ei ole mitään tekemistä itse elokuvan kanssa, vaan kerrankin kaikilla soundtrack CD:llä soivilla kappaleilla on pieni paikkansa itse elokuvan aikana – oli kyseessä sitten teatterilevitykseen päästetty versio tai myöhemmin julkaistu director’s cut. Siitä iso plussa.
Mutta meikäläisen raapustukset yleisesti tuntien, tyylipuhdas kasarimeininki ei ihan ole minun juttuni eli tämän julkaisun suola on ehdottomasti CD numero kaksi – Michael Andrewsin kirjoittama alkuperäinen score. Kuten mainitsin, Donnie Darkon alkuperäinen score pyrkii heti ensimmäisestä värähtelevästä nuotista lähtien kulkemaan täysin omilla urillaan jossa päällimmäisenä kuulee kuinka pääasiassa analogisilla laitteistolla on lähdetty muodostamaan ambientmainen, rauhallisesti ympäristöön laskeutuva minimaalisen ohut mutta karhea äänimatto jota kuitenkin muovaavat ja kaivertavat sielukkaasti pianolla vahvasti painostettu suuntaus, jousien seesteisen vaimea läsnäolo sekä balanssiin optimoidut herkästi tulkitut taustavokaalit. Pianon paikoitellen voimakkaasti vaikuttava ilmenemistapa saavuttaa myös kevyesti nostattavan nostalgisen vetovoiman ja mieltä ylentävän kaipuun, luoden sopivan etäisyydeen kahden ääripään merkityksestä kunnes scoren heilurimaisen liikehdinnän myötä aletaan siirtymään kohti uhkaavasti laskeutuvaa synkempää puolta. Toisin sanoen siinä vaiheessa kun Donnie Darko on vuorovaikutuksessa Frankin kanssa (esim. cuet “Tangent Universe”, “Manipulated Living” ja “Ensurance Trap”), score riekaloi esiin retro-futuristisesti sykähtelevän levottomuuden ja hyytävän kylmästi etenevän kurkotuksen psyykkeen epäterveelliselle rajoille. Tätä edestakaisin paikoilleen lokeroituvaa liikehdintää jatketaan loppuun asti kunnes vastaan tulee end crediteissä soiva ja itse julkaisun kulmakivistä, Gary Julesin coveroima Tears For Fearsin kappaleesta “Mad World”. Aikoinaan Gears Of Warin trailerissakin vilahtanut kappale muuntautuu alkuperäisen hektistä vaikutuksesta miltei kaksi vuosikymmentä myöhemmin scorella perinpohjaisten tutuksi tulleiden työtapojen kautta täydellisesti riisutun oloiseksi ja hienovaraisesti viimeistellyksi sävyksi sisältäen Michael Andrewsin herkästi puskevan pianon ja häivähtyvästi taakse piiloutuvan sellon joihin ynnätään Gary Julesin rauhallisesti rentouttavan, puhtaasti tunteisiin vetoava tulkinta. Esiinnousevasti leimaavat lyriikat muokkaavat elokuvakokemuksen vieläkin enemmän koskettavaksi ja pelokkaaksi kokemukseksi. Yritän siis sanoa että Donnie Darkon score on 37 minuuttisena kokonaisuutena hyvin tiivistunnelmainen tarjoten lämpöä ihmisyydestä mutta kuitenkin häilyen myös onnistuneesti epämääräisen tuntemattomilla rajoilla ja näin ollen luoden käytettyjen soittimien myötä mielenkiintoisen haarautumisen elokuvamusiikin saralla.
