Addiktioni 07/12

Saltillo: Monocyte (2012)

Saltillo: MonocyteSaltillon debyytti Ganglion kuuden vuoden takaa oli näitä raikkaita tuulahduksia trip-hopin ja muutenkin elektronisen musiikin maailmassa jossa mm. avarakatseisesti rakennetut jousisoittimet ja banjon yllättävä olemus kaiversivat tunnelmaan syvät, miltei elokuvamaisesti peilaavat jäljet. Julkaisu oli muutenkin selkeästi sen vuoden kohokohtia albumirintamalla, ainakin omalla pyörivällä levylautasella. Meni kuitenkin hieman pidempi tovi tunnetusti aina niin vaikean toisen albumin julkaisemisessa ja nyt kun se vihdoinkin on tullut ulos, varsinkin ensimmäisen kuuntelun aikana voi huomata monen asian saaneen uudempaa kuin myös paljon painostavamman synkempää sävyä ylleensä. Soundillisesti ollaan siis hyvin pitkälti debyytin kaltaisen työstötavan äärellä mutta tätä perkussioista ja jousipatteristosta voimaansa saavaa äänimattoa ovat muuttaneet sellainen pieni fakta että Monocyte on itseasiassa soundtrack-levy samaa nimeä kantavalle sarjakuvalle jonka Saltillon takana oleva mies, Menton J. Matthews III a.k.a. Menton3, on ollut myös kuvittamassa. Itse vain sivun, kaksi nähneenä en voi sanoa juurikaan mitään sarjakuvan luonteesta mutta pelkästään kuvituksen futuristinen ja goottimainen ilme on hyvin omaperäinen jota myös eri arvostelut ovat jaksaneet hehkuttaa täyteläästi.

Albumin introna toimiva “Abeo” langettaa varsin nopeasti pelkoa ja kaaosta maalailevan maailmanlopun ylleensä ja sitä väistämättäkin alkaa huomaamaan kappaleiden kulkiessaan korvien ohitse että kuinka raskaammin itseään ilmentävä teos Saltillon toinen julkaisu todellisuudessa on. Monocyte ritisee, rätisee, hyppelee rauhattomasti ja muutenkin signahtelee vääristelevästi korruptunoituneen kaltaisesti minkä johdosta Saltillon soundi saa megalomaanisen painon taakseensa. Monocyte kuitenkin jakaa ja kukoistaen tuo taas paljon samankaltaisia elementtejä mitä oli jo voimakkaassa debyytissä, kuten esim. albumin tematiikkaa hämmentävästi kokoavat puhesämplet joiden todellisuuden perää on nyt vielä vaikeampi hahmottaa, varsinkin kun sarjakuvan taustatarina on tyystin pimennossa ja väistämättä luo sellaisen kyselevän olotilan että onko noi sämplet juuri valittu sarjakuvaan viittaavien asioiden takia vai jatkaen Ganglion albumilla jatkunutta kieroutunutta huumoria. Vaikka soundillisesti ollaan siis lähdetty kulkemaan rohkeasti uusiin toimintalueisiin, yhden asian suhteen kuitenkin koin pettymyksen. Vokaaliraidat. Tarkoitan siis sitä että albumilla on tällä kertaa vain kaksi varsinaista vokaaliraitaa (“If Wishes Were Catholics” ja “Veil”) sisältävää teosta minkä vähäinen määrä vähentää julkaisun humaanista tunneskaalaa mutta toisaalta tämä ratkaisu lisää terävämmin vaikutelmaa soundillisesti luodusta luhistumisesta. Kyllähän Monocyte on kuitenkin selkeästi Saltillo albumi henkeen ja vereen ja erittäin toimiva jatko mutta huomattavasti kokeellisemman ja uhkaavamman olomuodon omaavana tuotoksena sekä vinksahtaneen päin kallellaan olevan tunnelman takia se vaatii hieman totuttelua. Jos totta puhutaan, mielummin laitan Saltillon debyytin soimaan jos olen liikkeellä ja säästän tämän albumin enemmän tuon yön pimeille ja hiljaisille hetkille.

Musiikkia, viikko 47/2006. Part 3

Saltillo: Ganglion (2006)

Saltillo: GanglionSaltillo on yhden miehen projekti. Erittäin lahjakkaan sellaisen nimeltään Menton J. Matthews III. Pressitiedotteen mukaan hän on soittanut kaikki albumilla olevat instrumentit itse – näihin lukeutuvat mm. piano, basso, kitara, banjo ja kuten itse albumin kannessakin selvästi lepäävä viulu sekä unohtamatta tietenkään viulun sukulaista, sello. Kyseiset soittimet ja eritoten nämä kaksi viimeiseksi mainittua klassista jousisoitinta tuovat tälle debyyttialbumille ja myös trip-hop-genrelle raikkaan soitannan ilmavuudellaan ja luo hengittävää organisuutta siinä mielessä että albumi itsessään alkaa muistuttamaan cinemaattista kerrontaa. Itse asiassa Ganglionia voisi helposti pitää jonkinlaisena soundtrackina kuvitteelliseen elokuvaan. Eurooppalainen ja eritoten itäiseen ilmansuuntaan kalleellaan oleva produktio juolahtaa ensimmäisenä mieleen albumin synkän ja paikoitelleen jopa melankolisen mentaliteetin kuvastuvan tunnelman ansiosta. Hyvä esimerkki tuosta elokuvamaisuudesta on kappale yhdeksän, “Grafting”. Kuvittele DJ Shadow parhaimpina päivinä sämpläilemässä ja tekemässä elokuvamusiikkia. Juuri tuolta se kuulostaa. Todella likainen ja hidastettu amen break jota yhdistellään albumin synkähköön jousisoitin teemaan. Ja kun etnisen miehen vokaali vielä käynnistyy ja alkaa oudolla kielellä laulamaan. Piste i-kirjaimen päälle. Niin… Senkin voisi mainita että Ganglion ei täysin ole instrumentaali julkaisu. Osa kappaleista käyttävät puhesämplejä ja muita keskusteluja vauhdittaakseen etenimistä mutta levyltä löytyvät myös pari täysin vokaalein tuettua kappaletta jotka tasapainottavat tätä levyä sopivasti ja ylläpitävät mielenkiintoa alusta loppuun asti. Muutenkin ohjelmoidut rumpuloopit pitänevät albumin musiikkia pääsääntöisesti 90-luvun tyylisen bristol trip-hopin alaisuudessa, mutta projektin päämies on onneksi kurkottanut ja kolkuttanut myös muita elektronisia ovia. Ganglion tarjoilee myös esim. räväkkäämmän breakbeat poljennon omaavan “A Simple Test” ja kun taas “Backyard Pond” on rahisevan sekä raapiskelevan tulkinnan click-and-cut iDM:n kautta joka kuitenkin onnistuu ylläpitämään albumin teemaa ilman pelkoa siitä että se loitonnee ihan omiin sfääreihin. Ja kun vielä jatketaan tuota elokuvallista teemaa, kappaleen 11, “I’m On The Wrong Side”, kitaran liutuksineen ja niskakarvoja nostattavaan naisvookaalin avustuksella olisi oiva Silent Hillmainen end credits rolleri joka lähtee pyörimään sen jälkeen leffan pääsankari kuolee vesisateessa rakkaansa syliin pelastusoperaation päätteeksi. Tiedän. Aika kliseinen loppu mutta en mahda tälle mitään. Olenko kenties romantikko? Kannattaako minun edes tunnustaa jos olen tokaissut sen? Mutta mutta… Käsissäni on jälleen yksi henkeäsalpavaa julkaisu ja ehdottomasti yksi tämän vuoden kohokohdista. Perhana kun menin jo lätkäisemään vuoden albumin leiman viime kuussa sillä tässä on todella kova haastaja tuon tittelin haltijaksi. Nyt päässäni heräilee vielä yksi kysymys. Tai paremmin sanottuna edessämme on pieni ongelman ratkonta. Millä tavalla toteutat paremman albumin seuraavalla kerralla? Jos hän kopioi saman idean ja kirjoittaa samalla kaavalla tehtyä materiaalia, se ei välttämättä saa samanlaista innostusta kuin tämä debyytti. Noh, pohditaan sitä asiaa tarkemmin sitten kun se vaikea debyytin jälkeinen albumi on julkaistu.