Addiktioni 34/10

Venetian Snares: My So-Called Life (2010)

Venetian Snares: My So-Called LifeKanadalainen Venetian Snares a.k.a. Aaron Funk on selkeästi hidastanut tahtiaan viimeisen viiden vuoden aikana. Ollessaan luovuutensa huipulla hän parhaimmillaan tarjoili jopa kolme uutta kokopitkää vuodessa. Nykypäivänä on hyvä jos edes se yksi julkaisu tulee vuoden aikana ulos ja tämä tahdin hidastaminen on myös tuonut sellaisen jokseenkin epämiellyttävän ja epävarman elementin hänen musiikkinsa ylle. Mikä suurin piirtein tarkoittaa fifty-fifty mahdollisuutta sille että sieltä joko tulee vanhoilla ideoilla ratsastavaa tai kuten tämän miehen musiikissa yleisesti toivotaan, eteen tuotaisiin hieman kadoksissa ollutta brutaalia haasteellisuutta. Edellinen julkaisu, törkyiseen acid-virtaukseen kääritty Filth, osasi kaataa tuota juuri mainittua haastellisuutta raa’alla tavalla kurkusta alas. Nyt uunituoreen My So-Called Lifen myötä Venetian Snares palaa kaksi vuotta sitten julkaistun Detrimentalistin hehkutikun kaltaisesti hohtamiin tunnelmiin jossa jungle loopit, ragga-huudahdukset ja old school ‘ardkore pianostabit palauttavat mielen tehokkaasti 90-luvun alkuun sekä heilauttaen itsensä Rossz Csillag Alatt Született albumin välimaastoon jossa jousisoittimet jättävät kaikumaisen kauniin väreilyn ilmaan samalla kun armoton breakcore rumpuohjelmointi järjestelee arpimaisesti tuhoa jättävää jälkeä tavaraivon syövereihin. Lupaavia elementtejä on siis haalittu tällekin albumille mutta kantavatko ne lopulta toivotunlaista tulosta? Ennenkuin lähden tuota vastausta purkamaan, sen voisin mainita että pressitiedotteen mukaan My So-Called Life on ensimmäinen julkaisu Aaron Funkin uudella levymerkillä, Timesig, jossa edelleenkin on vahva linkki Planet Mu levymerkkiä pyörittäneeseen Mike Paradinaseen joka on aiemmin julkaissut kolmetoista Venetian Snares albumia ja monta muuta lyhyempää kiekkoa.

Kun Venetian Snares lähtee jälleen kerran leikkimään ja paloittelemaan menneisyydessä kumpuavan junglen syvintä olemusta, hän yleensä heittää mukaan tusinan vihaisia tai hilpeitä sämplejä sekoittaakseen alkuperäista pakkaa kunnolla muuttaen kappaleen joko itseironiaksi läpileikatakseen genren kliseitä tai sitten vetäen täysin pellenaamarin päähänsä ja tehden helikopteria alasti. Jälkimmäisen osuudet hoidetaan selkeästi ainakin albumin aloittavassa “Posers And Camera Phones” jossa uhkaillaan raiskauksella, “Who Wants Cake?” rakennetaan erinäisten sämplien kautta henkisesti jälkeenjääneiden ylistystä koskevaksi teokseksi ja unohtamatta tietenkään pisteenä i:n päälle toimiva “Welfare Wednesday” jonka kohokohta taitaa olla vierailevan vokalistin luetelma siitä mitä naisen sukupuolielimeen voi työntää – listassa mainitaan mm. plastiikkakirurgia, shekin lunastus ja Mike Paradinas. Hauskaa tai ei, Venetian Snares hoitaa tämän älyttömän perseilyn yhtä tehokkaasti kuin ulostuslääkkeiden jakamisen vanhainkodissa. “Cadaverous” sämplää The Wiren Proposition Joen kiroilua ja muutenkin teos osaa levittäytyä hienovaraisesti kolmeen eri suuntaan sekoittaen junglea, breakcorea ja paukkuvaa happy hardcorea keskenään. Tasaisen varmaa biittiohjelmointia herra Funkilta. Ilmassa liihottava kliseisyys naulataan tiukasti seinään viimeistään “Ultraviolent Junglist” myötä joka on myöskin siinä mielessä esimerkillinen näyttö Venetian Snaresilta että hän onnistuu taas demonstroimaan sitä miten paljon hän edelleenkin pystyy rankaisemaan amen breakia kuljettaen sitä highspeediä eteenpäin repien mukaansa kaiken irrallisen irti ja paiskomaan nämä kaikki irtonaiset osat kimmoisasti kohti kuuntelijan tärykalvoa. Ah, niin ylimakaaberin väkivaltaista hekumointia mutta silti janoa tyydyttävää. Toisalta tämä jatkuva kliseisyydellä ratsastaminen heijastuu lopulta siinä että jossakin vaiheessa albumi tulee menettämään täysin teränsä ja alkaa samaan puuduttavia piirteitä. Viimeistään ja pahimmillaan sen kuulee “Sound Burglar” kappaleen aikana josta ei vaan enää löydä minkäänlaista tukevaa kiintopistettä.

Albumi tarjoaa myös kolme Rossz Csillag Alatt Született alaisuuteen rinnastettavaa teosta joista kaksi on erinomaista esimerkkiä tässä jatkuvuudessa ja yksi on vähemmän mairitteleva tuotos joka on nimeltään “Hajnal 2”. Kuten muistamme, alkuperäinen versio tästä kappaleesta oli Rossz Csillag Alatt Született albumin yksi selkeimmistä kohokohdista joka osasi myöskin yllättäen johdatella kuuntelijaa jazzin letkeään ja savuiseen hämäryyteen kunnes biittipolitiikka työnnettiin takaisin 180 astetta samalla kun jousisoitinten armeija suunnattiin kohti hyökkäävää etenemistä. Tämän jatko-osan parissa suurin piirtein raaputan päätäni ja ihmettelen myös ääneenkin että mitä tässä yritetään oikein yritetään saavuttaa. Kaikki tuntuu niin päälleliimatun väsyneelta ja nurinkurisen sekavalta. Ihan kuin herra Funk olisi pyöritellyt tätä biisiä Renoisessa, vetänyt samaan aikaan jotain päätä sekoittavaa ainetta ja päättänyt että nyt pistetään kaikki päreeksi ilman kunnollista päämäärää. Glitch mentaliteettia tänne, pakonomaisesti leikattua ja liimattua laulua tuonne… Tämä remiksaus ei siis toimi millään tasolla. “Goodbye9/Hello10” ja “My So-Called Life” sen sijaan ovat tämän albumin tukipilareita, varsinkin albumin viimeistelevä “My So-Called Life” on suoranaisesti loistava helmi joka muistuttaa enemmänkin My Downfall polkua kulkevana työnä. Siitä löytyy sormien kautta hivelevän viulun tunnelmaista tulkintaa, hivenen aavemaista taustavokaalia, kevyttä acid työskentelyä ja kaiken tuon ryhdikkään breakcore kolistelun keskelle osataan myös ammentaa jopa chiptunen nostalgisuutta. Täydellistä.

Lopulta sitä kuitenkin päätyy kyselemään että mihin kohtaa asteikkoa tämä julkaisu asettunee? Totta puhuen, mitenkään originaali My So-Called Life ei ole mutta parhaimmillaan Aaron Funk osoittaa jälleen taidokasta ohjelmointikykyäänsä joka ennenkaikkea voimistuu siinä että albumin jokainen kappale on kirjoitettu alusta loppuun yhden tai kahden päivän aikana. Kuitenkin tämä puutos originaalisuudessa ja vanhojen ideoiden kierrätyksessä lopulta kaataa kokonaisuuden rymistäen siihen pisteeseen että tämä ei ole missään nimessä mitenkään tärkeä Venetian Snares julkaisu. Satunnaiskuuntelijat voi ihan suruttaa jättää tämän väliin sillä Aaron Funkilla on paljon parempia levyjä hänen katalogissaan.

Addiktioni 27/08

Venetian Snares: Detrimentalist (2008)

Venetian Snares: DetrimentalistOnko tosiaan taas se aika vuodesta? Allekirjoittanutta kiinnostavia julkaisuja alkaa puskemaan isommalla tahdilla jokaiselta isolta mantereelta (Japania myöten) ja yksi näistä on odotetusti Kanadan underground scenen pääarkkitehti nimeltään Aaron Funk joka tarjoilee kärkirintamassa uusinta uutta breakcore biittivelhoilua. Tai näin ainakin toivoisi tapahtuvan. Miehen viimevuotiset julkaisut eivät innovatiivisuudessa mitattuna olleet sitä puhtainta laatua vaikkakin My Downfall (Original Soundtrack) oli minun korvissani erittäin onnistunut jatko-osa Rossz Csillag Alatt Született albumille. Yllättävän semi-rauhallisen My Downfallin jälkeen Venetian Snares palaa siis takaisin tuonne hampaan paikkoja irroittavaan ja jatkuvalla syötöllä heikkohappoisen maksaa rynkyttävään materiaaliaan jossa tällä kertaa 90-luvun alun jungle on selkeästi se tärkein aloituspiste. Kuten julkaisun kansitaide kertoo oivallisesti, Detrimentalist on siis esitystavaltaan halvan 90-luvun kulttuurin näköinen jossa väistämättä haiskahtaa pikselimäinen 8-bittisuus ja huippuunsa viety nauhateollisuus joka lopulta muuntautuu tuotannossa siten että se myös ilmentyy rave-kulttuurin tyhjänpäiväisten huudahdusten hokemisena ja nopeasti loppuunpalavana hehkutikkuna eli aikakautena jossa vielä onnistuttiin huijaamaan itseään uskottelemalla että amen break pysyy vielä kauan tuoreena. Julkaisun aloittava “Gentleman”, “Sajtban” ja “Circle Pit” edustavat Detrimentalistilla juuri tuota keinotekoista kiilloketta joka on kuin 50 sentin huulipuikko teinin huulessa mutta silti siitä löytyy tarmokasta päättäväisyyttä lähteä kokeilemaan ja venyttämään ideoita jotka vasta alkavat kunnolla hahmottumaan viereisissä kappaleissa. Yksi näistä paremmin toimivista ideioista on “Koonut-Kaliffee” joka junnaavan amen breakin lisäksi käyttää myös erinomaisesti hyväkseen Leonard Nimoy sämpleä kahden mielen yhdistymisestä ja toinen on levyn puolivälissä soiva “Eurocore MVP” jossa ehkäpä liiankin läpinäkyvästi kuuluu Venetian Snaresin blueprintti biittien paloittelussa ja edestakaisessa rosoisesti sahaavassa kuvioissa mutta silti se jaksaa ylläpitää kiinnostavuuden tasoa korkealla ja kuten nimikin ehkä saattaa viitata, tässä pyritään rynnimään joidenkin eurooppalaisten tuottajien tärkeimmällä pelaajalla lävitse eli ratsumiehenä toimivalla ragga-sämplellä. Yhtenä julkaisun loppupuolella tunnelmaa huippuunsa virittävä “Flashforward” on suoranaisesti lipeä acid-bängeri jossa biittien rakentelun puolesta on selkeää jatkumoa vuoden 2005:n Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Poms albumiin. Cavalcaden makeaa-mahan-täydeltä-linjalla edetään ja tehokkaasti pörisevää acid-vaiheilua jatketaan myös “Poo Yourself Jason” ja “Kyokushin” välietapeilla mutta ne suorastaan kalpenevat tuolle myöhemmin soivalle teokselle. “Bebikukorica Nigiri” taasen vetäisee itseään epätoivoisesti pullistelevan pacman-naamion päähänsä ja chiptune talkoot ovat tämän kolme ja puoliminuuttisen aiheena mutta tämä on niin vaisu, mielikuvitukseton tekele jopa Venetian Snaresin omalla ranking-listalla mitattuna. Ja kun luulisi ettei tässä enää mitään mullistavaa pystyisi tarjoilemaan, Detrimentalist viimeistellään “Miss Balaton” kappaleella jossa vielä kerran käynnistetään sulavasti hehkuva acid-koneisto ja samalla pistetään klassisesti soiva My Downfall vaihde päälle ja lopputuloksena on aavasti virtaava, upeasti tunnelmoiva ja kuuntelijan tiukasti otteessaan pitävä yli yhdeksän minuutin orgastisuuden huipentuma.

No mut’ kuitenkin. Vaikka minulla ei ollut juuri minkäänlaisia odotuksia ennakkoon, Detrimentalist alkoi toimimaan itselleni parin läpikuuntelun jälkeen ja kyllähän tässä taas kuulee miten äärimmäisen hyvin tuotettu albumi on jälleen kerran putkahtanut herra Funkin tietokoneelta ulos mutta samalla tästä alkaa myös ehkäpä liiankin helposti löytämään ne asiat mitkä toimivat ja mitkä eivät. On siis väistämättä sellainen kouriintuntuva tunne sisälmyksissä että miehen jatkuvasti nouseva ja eteenpäin kehittyvä idearypäs pääsi huippuunsa vuonna 2005 ja nyt alkaa hieman laskusuunnassa tulla samoja aihioita kierrättäviä albumeja jotka ovat kuitenkin parhaimmillaan onnistuvat tarjoamaan aisteille mehukasta kuunneltavaa mutta todellisuudessa aivot alkavat jo kaipaamaan tuoreita ja ennenkaikkea repäiseviä ideoita. Detrimentalist siis loksahtaa siihen peruskategoriaan jossa lukee ‘hyvä, mutta ei juurikaan millään tavalla originaali’.

Addiktioni, 42/2007

Venetian Snares: My Downfall (Original Soundtrack) (2007)

Venetian Snares: My Downfall (Original Soundtrack)Tämähän on varsinainen kotiinpaluu itselleni. Rossz Csillag Alatt Született (tai siis “Born under a bad star” näin helpommin lausuttuna) oli itselleni SE julkaisu joka sai minusta ensimmäisen kerran tautisen tehokkaan otteen kanadalaisen Venetian Snaresin (a.k.a. Aaron Funkin) musiikkiin ja sillä tiellä ollaan edelleenkin. Jopa kannen fonttia myöten ollaan siis tultu takaisin hänen eniten kehua ja suosiota saaneen albuminsa äänimaailmaan jossa majesteettisesti kumpuava moderni klassinen sekä amen breakista muodostunut parivaljakko tekee jälleen taivaallisen kaunista ja jopa paikoitellen rujon viiltelevää jälkeä chopatuilla sekä pitkälle tuotetulla biittipatteristolla. Monet pitävät Rossz Csillag Alatt Született albumia hänen aikuisimpana teoksena – yhdyn mielipiteeseen siitä että se oli erinomainen julkaisu ja yksi hänen tähtihetkistä moniuloitteisessa discografiassaan mutta itse vedän rajani siihen että se oli erittäin hyvin onnistunut laboratoriomainen koe ja yksi julkaisun sisältämästä tärkeästä aspektista oli selkeää vihjailua hänen potenttiaalisista kyvyistään. Nyt My Downfall (Original Soundtrack) albumin myötä hän on selvästi edennyt kohti aikuisempia askelia koska tämä yrittää myös tietoisesti loitonneta pois enemmän tuosta breakcore maailmasta joka ponnisti hänet supertähteyteen elektronisessa musiikissa ja näin ollen luottaen enemmän jousisoitannan kautta värähtelevään tunnelmaan – tosin sitä breakcore johdannaisuutta löytyy edelleenkin mutta vain neljän kappaleen verran eli se ei ole niin paljon pääosassa kuin hänen edellisellä julkaisulla.

Löytyykö näistä kahdesta julkaisuista enemmänkin noita yhtäläisyyksia tai paremminkin eroavaisuuksia? Mistä aloitetaan? Vaikka siitä että nyt My Downfallin myötä on vielä enemmän vaikeuksia kohdistaa jousisoitinten laajoista osasista ne palaset mitkä hän on soittanut itse ja mitä on hän sämplännyt. Onko hän siis soittanut kaikki osuudet itse? Paha sanoa juuta taikka jaata mutta jos hän tosiaan on suoriutunut tästä urakasta yksin, täytyy nostaa hattua sillä My Downfall on jo heti ensimmäisesti nuotista lähtien selkeämpi ja yhtenäisempi kokonaisuus jossa pelkästään tämän hänen näkemyksensä seuraaminen on avartava kokemus. Tähän kun yhdistetään kristallin kirkkaat vokaaliosuudet, osa kappaleista saavat suorastaan säihkyvät valonsäteet ylleensä ja voi vain kuvitella mielessään kuinka koko huone alkaa täyttymään tanssivista valon lähteistä. Toinen Rossz Csillag Alatt Születettin eturintamassa pälyilevä elementti oli tietenkin tähän päivään mennessä jo miltei puhkikulutettu amen break jota kuitenkin saatiin vielä neljänkymmenen minuutin ajan innovatiivisesti eri tavoilla hyödynnettyä ja tämänkin myötä My Downfall tekee jälleen pientä pesäeroa emojulkaisuun – vaikka amen break on edelleenkin mukana, nyt sen sijaan keskitytään enemmälti full-on-head-collision tyylisellä tykityksellä jossa kerätään vielä viimeisetkin äärimmilleen paloitellut rippeet amen breakista mukaan. “Integraation” kappaleen julma morfaus Cavalcade Of Glee And Dadaist Happy Hardcore Pom Poms henkisestä älykkäästä rumpu-ohjelminnista jo miltei tasaisesti jyskyttävän paukkeeseen joka repii kaiken irti mitä ei ole naulattu kiinni ja siitä kun vielä onnistutaan siirtymään karhean betoniseinän kaltaiseen hankaukseen, tämä seitsemän minuuttia yksinään on selkäydintä täräyttävä kokemus joka jättää varmasti myös jonkinlaisia kudosvaurioita mieleen syvyyksiin. Huh sentään kun tässä täristen haen oikeita sanoja. Yksi ehdoton tähtihetkistä tällä julkaisulla joka iskeytyy tajuntaan kuin raskas leka ja tämän rankasti koetun voiman myötä löydän taas itseni siinä pisteestä jonka tähden olen jo pitkään vannonut herran Funkin pyhään nimeen. Tälläkin hetkellä tuntuu että vain hän osaa tehdä tämän mieltä pommittavan asian oikealla tavalla. Onhan tässä elektronisesti työstetyssä osuudessa myös pieniä, sanoisinko jopa hämmentäviä kauneusvirheitä jotka erottuvat selkeimmin “My Half” ja “My Crutch” biisien aikana. Elementtejä kuten sormenpäissä nopeasti liukuvia syntikoita sekä nopeaan tahtiin värähtelevän basson joka on kuin suoraan riistetty Tom Jenkinsonin lahjakkaista käsistä ja sen myötä erityisesti “My Crutch” alkaa jo kuulostamaan vähän liikaakin Squarepusherin tyyliseltä irroittelulta. Mutta mutta… Onko My Downfall (Original Soundtrack) sitten parempi kuin ensimmäinen julkaisu? Asiaa on vähän kuin vertaisi tytärtä ja äitiä. Jotkut pitävät ensimmäisesta vaihtoehdosta ja… noh, you’ll get the point. Ja kun kyseessä selkeä jatko-osa, se ei enää saa sellaista toivottua ultimate orgasmic whauh-ilmiötä aikaiseksi mutta tässä on kuitenkin aistittavissa enemmän kunniahimoisempaa otetta joka tuo omanlaisensa tyydytyksensä. Sen johdosta My Downfall tuntuukin enemmän harkitummalta kokonaisuudelta ja aikaisempien ideoiden viemistä seuraavalla tasolle. Se mikä tässä kuuntelun aikana jää vielä askarruttamaan on että keneltä hän pyytelee anteeksiantoa? Naiselta? Aika kliseinen ja sanoisinko jopa epätoivoinen veto jos asian laita on näin. Vai olisiko tässä jopa piiloviestintää miehen laajemmalle tähyilevää musiikaallista osaamista jonka seurauksena oltaisiin tekemässä jopa radikaalisempaa irtiottoa tietystä musiikintyylistä eli ollaan harkitsemassa breakcoren jättämistä kokonaan. Tuskinpa noin kylmää pyyhkeen iskua kasvoille tapahtuu mutta jätetään se mahdollinen ovi raolleen. Näin ollen herra Funk, pieni pyyntö yhdeltä sinun levyjäsi ostavalta tukijaltasi: tekisitkö seuraavalla kerralla täysin klassiseen soitantaan perustuvan albumin ja näyttäisit kaikille mihin sinä todellisuudessa pystyisit.

Musiikkia, viikko 19/2006

Amen Orchestra: 17 Waves (2006)

Amen Orchestra: 17 WavesKun ihminen uudelleen keksii pyörän, sivusta seuraavat henkilöt kopioivat saman idean ja alkavat heti suoltamaan siitä eri kokoisia ja muotoisia. Isompi artisti edellä, pienemmät heti perässä. Viime vuoden alkupuolella kanadalainen Venetian Snares julkaisi paljon kehuja saaneen Rossz Csillag Alatt Született albumin. Kyseisellä julkaisullaan hän sekoitti rohkealla tavalla drum and bassin perusbiittiä eli amen breakia ja modernia klassista sopivasti yhteen. Tosin Venetian Snares ei edes ollut se ensimmäinen artisti joka rakensi tällaisen cocktailin tyhjästä. Mm. brittiläinen Krust teki jo tämän vuoden 1999 debyyttijulkaisullaan Coded Language mutta tällä kertaa ei kestänyt täysinäistä vuottakaan kun tätä reseptiä taas käytettiin uudestaan hyväksi. Naapurimaamme Venäjän puolelta ponnahti yllättäen tuntematon musiikintekijä joka vie tätäkin kaavaa uusiin ulottuvuuksiin ja on aika osuvasti antanut tälle projektille nimeksi Amen Orchestra. Nimen mukaisesti amen breakia käytetään ahkerasti jota venytetään ja puristetaan jälleen kerran uuteen muotoon ties kuinka monetta kertaa drum and bassin historiassa ja täytyy myöntää että hyvin hän on onnistunut tekemään tästä albumista täysin oman tyylisen kopioimatta Venetian Snaresia. Syyhän löytyy selvästi siitä miten noita klassisia soittimia sekä tuota amen breakia on sovellettu tällä levyllä. Venetian Snares hyödynsi ainoastaan kolmea-neljää perussoitinta omalla Rossz Csillag Alatt Született albumillaan mutta Amen Orchestra menee vieläkin pidemmälle kummassakin asiassa. Kuten projektin nimi ilmaisee täydellisesti, 17 Wavesin kappaleisiin on kirjaimellisesti luotu sellainen tunnelma että kokonainen orkesteri on läsnä. Ja kun siihen yhdistetään hyvin ohueiksi venytetyt ja silti mutkikkaaksi ohjelmoidut drill and bassia muistuttavat amen breakit, tutunoloinen soppa on muuttunut täysin erinmakuiseksi. 17 Waves saavuttaa erinomaisesti ja tyylikkäästi kaaottisen tilan joka kuulostaa niin sekopäisen intensiiviseltä ettei voi ensikuulemalta uskoa korviaan kun musiikki etenee hurjalla vauhdilla siihen pisteeseen. Jos Mozart tai joku muu sen ajan rockstara olisi syntynyt nykypäivänä ja absinth-huuruissaan tehnyt levyllisen musiikkia, se tod.näk. kuulostaisi tältä.

Viikko 35:n musiikki hankinnat

Venetian Snares: Rossz Csillag Alatt Született (2005)

Venetian Snares: Rossz Csillag Alatt SzületettVähintään kaksi albumia vuodessa julkaisevan Venetian Snares aka Aaron Funkin musiikki on ollut minulle kova pala. Hänen nopea ja originaali drill/drum and bass musiikkinsa lyö väkivaltaisesti korville ja näpeille. Eikä sekään auta että kun hän polkaisee kaasun pohjaan, biitit kulkee tuhatta ja sataa jonka johdosta minä putoan aina kelkasta. Tämän takia minä olen toivonut helpommin lähestyttävää levyä tältä kaverilta ja rukouksiini on nyt vastattu Rossz Csillag Alatt Született levyn myötä. Aphex Twin teki tämän jo vuonna 1996 biisillään Girl/Boy Song, Krust yhdisteli jousisoittimia ja drum and bassia vuoden 1999 Coded Language albumilla ja nyt vuonna 2005 kanadalainen Venetian Snares nostaa rimaa astetta korkeammalle breakcore-drill/drum and bass seoksellaan. Tämä albumi on hämmästyttävä kokonaisuus klassista musiikkia jousisoittimilla ja pianolla soitettuna sekä elektronista turpaanvetoa. Inspiraatiota on selvästi haettu itä-euroopan maista jonka johdosta levy on paikoitellen synkkä, intensiivinen, tekotaiteellisen absurdi mutta myös samalla surullisen haikea. Klassikko jo syntyessään.