DJ Shadow: Border Crossing

Hänen edellinen kokeily hyphyn parissa oli kieltämättä aikamoista itsensä jalkaan ampumista minkä johdosta “The Less You Know, The Better” ei ollut mitenkään odotuslistan kärjessä. Kaukana siitä mutta onneksi itse julkaisu kuitenkin osoittautui odotettua paremmaksi. Erilaista, raivokasta mutta kuitenkin DJ Shadow’n tyylistä biittivelhoilua kuitenkaan sortumatta Endtroducing kopiontiin koska täydellisyyttä on turha alkaa replikoimaan. Niin, tämä(kin) levy pitäisi siis vihdoista viimein hankkia.

The Offspring: Self Esteem

Nostalgian nälkää vuodelta 1994.

Rammstein: Sonne

Rammsteinia parhaimmillaan. Muu tuotanto jää aina vähän pakostakin Mutter levyn varjoon. Ja itse olin miltei unohtanut että miten päräyttävä toi levy on.

UNKLE: Money And Run (feat. Nick Cave)

Jotenkin on vaan sellainen fiilis että minä en jaksa enää yhtään enempää panostaa UNKLE:n viimeisimmän levyn pakkokuunteluun. Tämäkin biisi joka on uudella Only The Lonely EP:llä jatkaa ikävä kyllä sillä samalla puuduttavalla linjalla kuin itse Where Did The Night Fall albumi jonka myötä sitä vaan nostaa kätensä pystyyn ja toteaa häviäjän asemassa: “minä yritin, minä todella yritin…”.

Asian Dub Foundation: A History Of Now

Tämäkin konkkaronkka on näköjään vielä vahvasti hengissä. Uusi albumi on tullut juuri ulos ja sitä siivittää albumin nimeä kantava single.

Eyedea & Abilities: Smile

Tutustuminen uuteen artistiin hänen kuolemansa kautta on aina ikävä tapaus.

  • Norjalainen kuminaama trolli Mortiis yllättää sillä hän julkaisee uuden albumin “Perfectly Defect” sunnuntaina ja vieläpä ilmaiseksi. Ennakkokuuntelua voi harrastaa täällä ja ainakin noiden kolmen raidan perusteella luvassa olisi mielenkiintoista materiaalia. Yayh! (08/10/10 - 0  # )

Pendulum: Witchcraft

Addiktioni 37/10

UNKLE: The Answer EP (2010)

UNKLE: The Answer EPViime toukokuussa UNKLE julkaisi neljännen studio-albumin Where Did The Night Fall ja soundillisesti James Lavellen ja Pablo Clementsin luotsaama monipäinen kokonaisuus jatkoi aika pitkälti siitä mihin heidän edellinen tuotos War Stories jäi ja näin ollen pidentäen elektronisuuden ja rockin virtaviivaista yhteenaittamista. Itselleni tämä tuore albumi lankesi pettymyksen koville poluille joka johtui enemmälti siitä että albumilla ratsastettiin samoilla ideoilla mutta lukuisien kuuntelukertojen jälkeen julkaisu kuitenkin tarttui sen verran kiinni meikäläiseen että se nousi siedettävän tason yläpuolelle. Ja mitä tulee muutenkin julkaisurintamalle, James Lavelle on aina osannut rahastuksen jalon taidon. Oli kyse sitten DJ miksauksista, välitöistä tai remix-julkaisuista, on miltei takuuvarmaa että jossain vaiheessa UNKLE:lta tulee jotain emo-albumiin rinnastettavaa materiaalia. Tällä kertaa hieman yllätyksenä ilmestyi kuuden raidan EP joka sisältää kaksi uutta biisiä, EP:n nimeä kantava teos albumilta sekä kolme enemmän ja vähemmän uutta verta saavaa remix työtä. “The Answer” oli yksi albumin selkeimmistä kohokohdista joka ottaa harppauksen vuosikymmenien taakse luotaavaan tunnelmointiin jossa erityisesti tömisevästi etenevät rummut sekä alttomaisesti ulvovat taustavokaalit tekevät tästä pakostakin mukaansa tempaavan kokemuksen. “Separate Half” on UNKLE:n mittapuussa enemmän tuonne kunniahimoisempaa sisältävää kirjoitustyyliä levitellen itseään jopa psykedelian rajoille. “Country Tune” on myöskin positiivisesti vetoava uusi teos joka alkaa helposti särkyvän akustisessa muodossa jossa Gavin Clarkin sotkuisen karhea vokaalityöskentely tuo raa’an tulkinnan kunnes kokonaisuus alkaa irtaantumaan elektronisesti levitetyn maton päälle sekä jousisoitinten luomaan harmoniaan ja viimeistelevän latauksen tuo tunnelmallisesti editoitu pirstoutunut taustavokaali. Siinä missä originaalit työt esittelevät jälleen UNKLE:n parhaimpia puolia, uudelleenmiksausten kanssa ei edetä ihan niin hyvin. Lupe Fiascon tekemä remix “The Runaway” kappaleesta on suorasti sanottuva ärsyttävä. Hiphop mentaliteetti ei vaan oikein istu UNKLE:n originaaliin näkemykseen. Alkuperäinen jäsen UNKLE:n alkuvuosista eli Tim Goldsworthyn soveltama remix “Follow Me Down” kappaleesta skarppaa edelliseen verrattuna lähtemällä koluamaan nykypäivän acid house rintamalle. EP viimeistellään samassa klubihengessä tarjotulla “Heavy Drug (Reprise)” joka jättää rock asenteen ja lähtee etenemään tasaisesti puksuttavaa tech housen suuntaan. EP:llä tarjotut originaalit työt onnistuvat paikkaamaan albumin pettymystä hieman mutta nämä ei mitenkään mullistavat uudelleenmiksaukset jättävät kuitenkin lopulta tästä minijulkaisusta sellaisen ikävänlaisen fifty-fifty maun suuhun.

UNKLE: The Answer

Addiktioni: Redux 2

RIBS: British Brains EP (2010)

RIBS: British Brains EPJoskus uutta musiikkia löytää varsin erikoisemmasta suunnalta. Miltei päivittäin selaamaltani sivustolta, Reddit.com, löytyi kuukausi sitten eräs keskustelu jonka otsikko oli mielenkiintoisesti nimetty “…So I accidentally spent 5 years on something…” jossa RIBS yhtyeen pääbiisinikkari Keith Freund kuvaili miten hän oli siis viettänyt viisi pitkää vuotta vuotta tämän julkaisun parissa ja mainitsi siinä ohella että heidän juuri julkaistusta materiaaliasta löytyisi jonkinlaista referenssipisteitä sellaisiin orkestereihin kuin Muse, Queens Of The Stone Ages, Nine Inch Nails, Deftones ja Smashing Pumpkins. Kuten monet muutkin sivuston käyttäjät, itsekin totta kai seurasin linkkiä joka johdatteli bändin sivustolle jossa tarjoiltiin digitaalista EP:tä viiden dollarin hintaan. Musiikki onnistui lopulta vakuuttamaan klippien perusteella sen verran vahvasti että julkaisu tuli hankittua ja nyt meikäläinenkin on tarttunut virtuaalisen kynän varteen. RIBS on siis nelihenkinen Bostonilainen orkesteri joka soittaa tummaa, vaihtoehtois-sävytteistä rockia ja itse en oikein välitä noista aiemmin mainituista liitetyistä yhteyksistä. Jos joku todella haluaa hakea noiden mainittujen bändien vaikutuksia, siitä vaan mutta todellisuudessa RIBS osoittaa varsin selkeästi tällä EP:llä että heillä on hyvin tiiviisti kasattu valmispaketti koostettuna josta löytyy myös tarpeeksi meriittejä omaan soundiin. British Brains on myöskin ensimmäinen osa kolmen EP:n muodostamasta trilogiasta jota määrittelee jonkinlainen konsepti ainakin titteliensä kautta mutta toveri Stalin saa selittää tämän asian: “But at Tehran, Stalin disapproved of Roosevelt’s unconditional surrender position. He was not impressed with such superfluity; it would only prolong the war, and Russia had suffered in actuality more than the other nations. He remarked, “This war is being fought with British brains, American brawn, and Russian blood.””

Minimalistisen kosketinsoittimen ja rumpujen kautta hytkyvästi etenevä harmonia EP:n aloittavassa “Even” luo hallitusti vaimean ja silti kihelmöivän huumaavan tunnelman kunnes kitaran sähköinen olemus käynnistyy kertoen samalla EP:n todellisen linjauksen. Suoravetoista ja tunteellisesti ailahtelevaa rockia tässä pyritään tehokkaasti soittamaan. “Brains Out” pistää EP:n kirkkaaseen spottivaloon. Väreilevästi ja kiihkoisasti etenevä pääriffi pistää korvat väpättämään ja tuplana syötetty shotgun-rummutus tekee tästä yhdessä erittäin riehakkaan kokemuksen jonka erityisen voimakkaan viimeistelyn antaa lopussa sielua hiljalleen repivä, haikeasti tulkitseva vokaali joka alkaa toistamaan sanoja “I’m not ready to wake up”. Kahden ensimmäisen biisin jälkeen sitä väistämättäkin huomaa että rytmikoneisto eli yhtyeen rumpali tuo ainakin intensiivistä, raakaa energisyyttä mukanaan joka ennenkaikkea osaa myös olla teknillisesti kykenevä ja tämän myötä orkesterin muut osaset suorastaan loksahtavat luontevasti paikoilleen. Hyvin kulkeva soitanta luo väistämättäkin sellaisen fiiliksen että tämä ei tunnu sellaiselta väkisin yhteen liitetyltä yritykseltä jossa instrumentit eivät muodostaisi täydellistä kokonaisuutta. Päinvastoin. Biisejä on selkeästi hiottu viimeiseen karheaan kulmaan asti ja kaikesta kuulee että parhaimmillaan soitto kulkee intohimoisesti. EP:n kolmas teos “Silencer” ottaa oman aikansa. Kitaran hehkeän hidas liikehdintä luo aikaa vangitsevan kuplan EP:n keskelle. Basson kaikuvasti leijuva olemus iskostuu mukaan kahden minuutin vaiheilla ja vasta viimeisellä minuutilla kappale päästetään voimiensa täyteen tuntoon joka suorastaan alleviivaa rutistavan tunnelman. “Transversal” pistää taas tasaiseksi juoksujalkaksi heitellen itsensä kohti kieppuvaa riffittelyä ja maailailevuuden välimaastoon. EP:n viimeistelevä “Queen Of Hearts” tuo omanlaista raskautta, kuin shokkiaaltojen kauaskantoista ryminää johon yhteentörmätään iskurimaisesti hitaasti hakkaavaa tunnelmointia. Miltei industrialmainen otos mutta ei kuitenkaan. Kokonaisuutena British Brains on kavereilta erittäin onnistunut päänavaus joka luontevasti hyppimään tunnelmasta toiseen ja vieläpä luomaan omalaatuisen mutta tunnistettavan soundin bändin ylle. Toivottavasti seuraavan EP:n työstämiseen ja julkaisuun ei mene sitä viittä vuotta sillä rautaa on aina parasta takoa kun se käy kuumana. British Brains on saatavilla digitaalisessa formaatissa ja rajoitettuna CD:nä.

Addiktioni 23/10

Continuum: Continuum Recyclings Volume Two (2010)

Continuum: Continuum Recyclings Volume TwoMies mm. Godfleshin ja Jesun takaa eli Justin K Broadrickin nimi on alkanut viime aikoina enemmissä määrin vilahtelemaan meikäläisen levylautasella. The Blood Of Heroesin superkokoonpanossa vaikuttaneena he ehtivät jo yhdessä lyömään alkuvuodesta sellaisen syvän puumerkin vuoden albumia käsittelevään listaan jonka myötä vieläkin tuntee voimakkaita jälkijäristyksiä tuosta julkaisusta. Pakko se on vaan todeta vielä kerran että The Blood Of Heroes on edelleenkin perkeleen loistava albumi joka ennenkaikkea onnistui kairaamaan uudenlaista hengitysreikää pariin nykypäivänä vaikeasti huomiota herättävään genreeseen. Vinyylirintamalla ollaan sitten enemmänkin seulottu remiksauksen jalossa taidossa – nimittäin tuossa taannoin tuli hankittua Lustmordin kahden raidan sisältämän kaksitoistatuumaisen [TRANSMUTED] jossa herra Broadrick nikkaroi Lustmordin yhtä [OTHER] albumiin liittyvää materiaalia raskaasti uuteen muotoon ja samoilla linjoilla edetään myös tämän Continuum julkaisun äärellä. Continuum itsessään on siis Dirk Serriesien (Vidna Obmana, Fear Falls Burning) ja Steven Wilsonin (Bass Communion, Porcupine Tree) kokeellinen kollaboraatio joka sai meikäläisen täydellisen huomion heidän toisella virallisella albumillaan, Continuum 2, jota erityisesti värittävät raskaasti maalailevat kitara-dronet sekä albumin ytimeen oli onnistuttu luomaan ainutlaatuisen kylmä ja järkyttävän painostava tunnelma. Jonkinlaista perinnettä noudattaen, kuten Continuumin ensimmäisen albumin suhteen, myös tämä heidän kakkosalbumi sai erillisen remix-julkaisun jonka äänimaisemmallinen uudelleenkierrätys on jätetty tällä kertaa täysin jonkun muun harteille eli tässä tapauksessa herra Broadrickin.

Julkaisun aloittava “One” ei tee hirveästi pesäeroa alkuperäiseen materiaaliin. Taustalla karheita ääriviivoja kaivertava kitara on miltei sama kuin emojulkaisulla esiintyvä “Construct VI”. Rumpujen semi-marssimaisesti etenevä ja hivenen jammailevasti tempoileva tahti luo kyllä uudenlaista nostetta teokseen mutta loppujen lopuksi se ei kuitenkaan tarjoile mitenkään radikaalisella tavalla uutta verta aikasempaan kokemukseen. “Two” on jo huomattavasti raskaampi ilmestys – kirkuvasti huutavat, terävän särisevästi nuoleskevat kitarat poraavat kipukynnystä asteittain ylöspäin ja kuuntelun aikana naamalla näkyvä kihelmöivä irvistys muuntautuu hiljalleen nautinnon merkiksi. Toisin sanoen; that’s the spirit i was looking for! Herra Broadrick on löytänyt sen voimakkaasti ja tärisevästi kumpuavan aspektin mikä teki Continuum 2 albumista juuri sellaisen syvälle grindaavan luotauksen uusiin tuntemattomiiin ulottuvuuksiin ja jättäen taakseen pelkästään epäjärjestystä ja tuhoa. “Three” ottaa selkeästi pari pientä askelta taaksepäin ja lähtee luisumaan huomattavasti enemmän elektronisempaa polkua jota siivittävät sähköisesti säkenöivä dark ambientmainen tunnelma jonka ympärille kierrätetään tasaisen tehokkaasti pulssahtelevaa signaalia. “Four” ottaa tärkeimmät raaka-aineet “Construct V” teoksesta ja lähtee muutenkin liikkumaan aika pitkälti samoissa tunnelmissa, tosin tällä kertaa tehden kaiken päinvastaisesti. Ensiksi käynnistetään suht. rauhallisesti kaareileva kitara-drone joka kymmenen minuutin ajan projektoi tehokkaasti ilmapiiriä kunnes se lähtee viimeisellä viidella minuutilla irtaantumaan tästä dominoivasta sähköisestä elementistään ja siirtyy täysin elektroniseen ambientin pariin ja himmenee täysin pimentoonsa.

Totta puhuen, itselläni oli vahva epäillys siitä että onko tästä alkuperäisestä albumista uudelleenkierrätykseen. Potentiaalia toki löytyy pinnan alta mutta Continuum 2 on itsessään jo sen verran loistosuoritus näiltä kahdelta artistilta ja vähemmän taitoja omaajan remiksaajan alaisuudessa matalimman aidan ylitys olisi liiankin helposti omaksuttavissa eli lähteä raidetta pitkin etenevään runttaamiseen ilman juuri minkäänlaista todellista päämäärää ja alkuperäisen äänimaailman ymmärrystä. Mutta kuten herra Broadrick demonstroi esimerkillisesti, osaavissa käsissä miltei kaikki taipuu ja siitä todisteena on tämä 74 minuutin behemoottinen julkaisu joka ennenkaikkea tarjoaa onnistuneesti vaihtoehtoisen väylän Continuumin näkemykseen ja silti säilöen kokonaisuudessa hitaasti ja raa’asti sulateltavan mentaliteetin. Fyysinen ulkomuoto täydentää tätä rujoa olemusta – Continuum Recyclings Volume Two on siis ainoastaan vinyylimuodossa saatavilla ja on varusteltu varsin mehevällä gatefold paketoinnilla josta varsinkin kahdelle 180 gramman ja vaalean sinisen marmoriin puristetusta vinyylistä huokuu sellainen piste i:n päälle viimeistelty. Ja tietenkin tätä herkkua tarjoillaan 500 kappaleen painoksena.