Addiktioni 44/13, Part 2

Lustmord: The Monstrous Soul (Remastered) (2013)

Lustmord: The Monstrous Soul (Remastered)Jälleen uusi kierros pyörähti käyntiin Ant-Zenin tiuhassa tahdissa ulos polkevien Lustmord julkaisujen kanssa ja tällä kertaa tarjolla on 25 vuoden jälkeen live-kuntoa esittelevä Rising joka pidettiin kuudes päivä kesäkuuta vuonna 2006 saatanallisen kirkon järjestämässä juhlassa Los Angelesissa ja kyseisestä keikasta Brian Williams on hyvinkin suoraan kommentoinut että se on ollut eräänlainen Spinal Tap hetki hänen urallaan josta hän ei voinut yksinkertaisesti kieltäytyä. Toisena julkaisuna on alunperin vuonna 1992 ja tärkeän rajapyykin eli Heresyn jälkeen ulos tullut The Monstrous Soul jonka ensimmäisten sekuntien aikana sisällöstä vihjailee puhesämple: “It is the night of the demon”. Niin…. Tutunoloisia referenssejä uskonnollisiin pisteisiin ja demonien mytologiaan ovat jälleen läsnä ja näin ollen osaa edelleenkin lumota omalla puhdistavalla pragmaatiikallaan ja samanaikaisesti myöskin hymähdyttää sillä hän on monessa haastattelussa julkistanut olevansa ns. hardcore ateisti eikä hän pidä musiikkiaansa “synkkänä” vaan enemmänkin taplaa musiikillaansa ihmismielen kolkompia puolia ja kyllähän se kiistämättä myös kuuluu tällä albumilla. The Monstrous Soul on muutenkin sisällöltään kiehtova julkaisu hänen discografiassa ja varsinkin Heresyn luomaan jälkikaukuun verrattuna se on hyvin minimalistinen ja sanoisinko jopa karkean primitiivinen jossa voluumin ajottainen alhaisuus näyttelee tärkeää roolia luoden onnistuneesti omanlaisen vahvan sävyn kokonaisuuteen. The Monstrous Soul on myös vuosien varrella osoittanut eräänlaiseksi ponnahduslaudaksi ideoille ja aihioille joita käytetään paremmin hyväksi myöhäisemmillä julkaisuilla (mm. juurikin tuolla Rising livellä tai vuoden takaisesta Krakówin keikasta olleella tallenteella) ja näin ollen loppupeleissä asettunee herra Williamsin discografiassa siihen kastiin jota en välttämättä ensimmäisenä lähtisi suosittelemaan tutustumismielessä. The Monstrous Soul voi siis surutta skipata Heresyn jälkeen ja palata myöhemmin takaisin kun miehen tärkeimmät 90-luvun tuotokset ovat jo takataskussa.