Addiktioni 19/08

Rabbit Junk: This Life Is Where You Get F__ked (2008)

Rabbit Junk: This Life Is Where You Get F__kedThe Shizit’n tuhkista noussut JP Andersonin luotsaama Rabbit Junk on yksi näistä ‘pienemmistä’ bändeistä joista olen jaksanut pitänyt kovaa meteliä aika ajoin. Miehellä on oma, selkeä visio johon kuitenkin heitetään kuin kuumana käyvään sulatusuuniin konsanaan kaikenlaisia vaikutteita – metallista elektroniseen musiikkiin ja kaikki mahdolliset näiltä väliltä. Kaksi vuotta sitten julkaistu REframe edelleenkin toimii vakuuttavana testamenttina miten erilaiset genrien osaset saadaan loksahtamaan sileästi paikoilleen eikä tämä uusin ja Rabbit Junkin kolmas tuotos, This Life Is Where You Get F__ked hirveästi eroa aiemmasta työskentelytavasta. Harvinaisen ruma, minimalistinen kansitaide tervehtii kuuntelijaansa tällä kertaa ja kansitekstejä selatessa voi lukea ettei tämä myöskään pyri olemaan ihan tavallinen albumijulkaisu. This Life Is Where You Get F__ked on siis konseptialbumi. Löytyy kappaleita mm. tragediasta, syyllisyydestä, kaaoksesta, pyörävarkaasta, murhasta ja siitä miten kuoleman kautta saa elämän. Totta puhuen, levyn ympärille punottu semantiikka menee omalla kohdallani helvetin komeasti pääni ylitse jonka myöten huuli pyöreänä taas ihmetellään että mikä tämä todellisuudessa yrittää olla mutta musiikillisesti julkaisu on kuitenkin jälleen vakuuttavasti koottu kokonaisuus erilaisia yhdistelmiä. Albumi on jaettu kolmeen osaseen ja ensimmäisen osuuden kolme kappaletta on hyvin pitkälle perinteistä Rabbit Junkia (jos sellaista edes pystyy luokittelemaan) eli jatketaan soundillisesti siitä mihin edellinen REframe albumi jäi kaikumaan. Musiikkivideo muodossakin julkaistu “Hero In Mr. Sholensk” erottuu selkeästi yhtenä tähtihetkistä tällä julkaisulla – terävästi sahaava riffittely, tuplabasarit, salakavalasti sekaan iskostettu breakbeat sämplet ja siinä ohella osoitetaan myös luovaa näyttöä uudistumisestä kun akustinen kitara ja haitarin kaltainen syntikkaosuus värittävät tätä kappaletta entisestään. Kuten videokin osoitti, Rabbit Junk kuulostaa viimeiseen asti hiotulta bändiltä joka varmasti toimii myös livenä.

Rabbit Junkin uran rankin mutta myöskin tämän julkaisun ehdottomasti mielenkiintoisin rykäisy tulee albumin keskimmäisellä osuudella. Aiemmin harva kuuntelija pystyi väittävänsä kuuntelevansa hiphopilla maustettua black metallia ja nyt Rabbit Junk on ainakin yksi sellainen bändi joka tarjoilee konkreettiset todisteet tästä harvinaisesta olomuodosta. Rabbit Junk siis luo näinkin absurdisen kuuloisen yhteennaittamisen ja tekee myös erittäin vakuuttavalla tahdilla. “Black” tuo erinomaisesti esiin sen kysymyksen ja vastauksen että hiphop voi myös olla sydämeltään mustaakin mustempi kun siihen tuodaan täysin uudenlaisia visioita. Heti perään iskostuva “Ghetto Blasphemer” tarjoilee alussa 90-luvun kaltaisesti naksahtelevan ja letkeän hiphop biitin jossa toistetaan loopin kaltaisesti ‘the gun goes click’ kunnes alkaa taas mustalla verhoutumisellaan heräämään henkiin revittelemällä itsensä täysin erilaiseen ääripäähän tuoden mukanaan jo miltei runkkaavasti soitetun black metal kitarariffittelyä, samaan hengenvetoon ilmentävää raivokasta rääkymistä ja vieläkin tiukemmin soitetut tuplabasarit. Näiden kahden kappaleen jälkeen on todellakin outoa ja samalla hämmentävää todistaa kuinka kahden tyystin erilaisen maailman yhdistäminen toimii näinkin erinomaisesti. “The Collection” ottaa enemmän death metallimaisen runttauksen ylleensä ja samalla lisäten ryhdikkyyttä tuomalla mukaan näyttämötaiteellisia vaikuttimia ja dramaattisuuden tajua. Albumin kolmas ja viimeinen osuus tarjoilee selvästi leikkisämmän sävyn kuin mihin ollaan totuttu kahdella edellisellä levyllä liittämällä 8-bittimäistä äänimaailmaa mutta kuitenkin näistä kolmesta albumin viimeistelevästä kappaleesta löytyy samanhenkistä raa’an oloista, miltei hardcoremaista tunnelmaa kuin debyytiltä. Ainakin levyn päättävä “Roadside Art” tuo kauan kaivattua digital hardcoremaista otetta Rabbit Junkin musiikkiin jonka myötä raita etenee tasaisella paalujunttauksella loppuun asti.

This Life Is Where You Get F__ked on siis mielenkiintoinen konsepti sisältäen ennenkuulumattomia yhdistelmiä sekä vanhaa, hyväksi todettua toimintatapoja jonka myötä Rabbit Junkin ystävät pitäisi olla tämän levyn kanssa kuin kotonaan. 37 minuutin kompaktina kokonaisuutena levy ei myöskään sorru liian pitkäksi taikka lyhyeksi. Soitto kulkee kuin juuri öljyt vaihdettu koneisto mutta silti kaikesta huolimatta ‘turvallinen’ taitaa olla se sana joka parhaiten kuvailisi tätä julkaisua, varsinkin REframe albumin jälkeen. Uudistuksia on sopivasti mukana mutta ne eivät kuitenkaan tällä hetkellä vaikuta kokonaisuuteen niin paljon että tätä voisi suoralta kädeltä sanoa Rabbit Junkin parhaimmaksi teokseksi. Ehkäpä tämä vaatii vielä pari viikkoa intensiivistä kuuntelemista kunnes mielipide heilahtaa vaa’an kaltaisesti toiselle puolelle.

Addiktioni, 37/2007 (Pt.2)

Rabbit Junk: Rabbit Junk (Reissue) (2007) / REframe (Reissue) (2007)

Rabbit Junk: REframe (Reissue) (2007)Näyttäisi siltä että kolmen vuoden jälkeen ex-The Shizit yhtyeen huutavan osapuolen eli JP Andersonin soolo-projekti alkaisi tuottamaan jonkinlaista tulosta. Miehellä on rahallisesti tuottava sopimus takataskussaan amerikkalaisen Full Effect Recordsin kanssa ja ensimmäinen asia mitä tästä yhteistyön tuloksesta syntyy se että kyseinen levy-yhtiö on juuri nyt tässä kuussa uudelleenjulkaissut sekä siinä samalla remasteroinut hänen aiemmat itsejulkaistut Rabbit Junk albumit ja herra Andersonin vielä julkaisematon kolmas albumi odottaa vielä tuloaan joka tosin pitäisi ilmestyä tämän vuoden puolella. Täytyy nostaa hattua tälle menestykselle sillä JP Anderson on ollut jo pidemmän aikaa yksi tiiviisti seuraamistani musiikintekijöistä jolle soisi kaiken mahdollisen taloudellisen hyödyn ja julkisuuden. Mut’ siirrytäänpäs näihin juuri uudelleenjulkaistuihin albumeihin. Tuoreempi näistä kahdesta eli alunperin viime vuonna julkaistu REframe on yhä edelleenkin tuhdilla kitarasoundeilla ja räiskyvien tuplabasarien sekä vaihtuvien biittipatteriston avustuksella loistavaa tavaraa ja olen pretty much kaikki sanottavani laukonut tästä albumista eikä minulla ei ole enää juuri mitään lisättävää koska tämä uudelleenmasteroitu versio ei eroa niin radikaalisesti viime vuoden versiosta. Mutta kaksi vuotta aikaseimmin julkaistu ja nyt vihdoinkin arvoisensa kohtelun saanut Rabbit Junkin debyytti on sen sijaan yllätyksiä täynnä. Jo heti albumin käynnistävä “Orange Laces” on adrenaliinia pumppaava kokemus vaikka tämä on kolmen vuoden aikana käynyt playlistillä ties kuinka monta kertaa. JP:n vihainen testamentti teennäisyydelle, pinnallisuudelle ja samojen ajatuksien kanssa massassa vellovia ihmisiä vastaan saa jälleen uutta pontta alleensa, varsinkin kun keuhkojen pohjasta ammennettu “fuck you, i survived” karjaisu iskeytyi ensimmäisen kerran korvista sisään tuoden samalla tutunoloisen amen breakin ja voimakkaasti särisevän kitara riffin perässään. Yhtäkkiä löydän itseni siitä tilanteesta että en osannut edes aavistaa miten paljon voi innostua vanhemmasta, aiemmin puhkikulutetusta julkaisusta – siis herranen aika että tämä selftitled sitten kuulostaa hyvältä! Yksi selkeimmistä kritiikeistäni alkuperäisen albumin suhteen oli että se kuulosti paikoitellen liian tunkkaiselta eli toisin sanoen albumia vaivasi demomainen soundi joka nyt Tom Bakerin suorittaman remasteroinnin myötä on vihdoinkin poissa ja kappaleista alkaa löytymään enemmänkin tuota kuuluisaa lihaa luiden ympäriltä kuin myös värejä, makuja ja kaikkea mahdollista aistien ja orgastisuuden välisestä maastosta. Nyt voi oikein nauttia ja hengittää sisään tuota aistimusta siitä kuinka ärhäkäs tämä kokonaisuus todellisuudessa on. Selftitled ei tietenkään ole yhtä paljon kiillotettu kuin REframe mutta on kuitenkin selkeästi blueprinttinä toimiva miehen omalle agressiiviselle hardclash tyylille joka lataa panoksia 80-luvun new waven, breakbeatin, digital hardcoren, metallin, punkin, hardcoren ja industrialin peruselementeistä. Siinä missä REframe oli enemmän tuonne metalliin päin kallellaan, tämä debyyttijulkaisu ammentaa voimansa suurimmaksi osaksi tuolta raa’an hardcoren ja punkin juureksista joka antaa palaa ilman mitään kummempia estoja samalla kun elektroniset osuudet syntikoilla ja breakbeat/jungle luupeilla antavat viimeisen silauksen. Näin loppuviikosta hartiolle ja pään sisälle kasautunut väsynyt olotila saattaa edesauttaa sitä että tämä julkaisu tuntuu sisuskaluissa – joko nyrkin iskuna palleaan tai potkuna takaraivoon mutta en valita sillä tämä on juuri se sopiva levy jolla saadaan nollattua kaiken paskan pois mielestä kun siihen on tarvetta.

Enköhän minä ole jo kaiken sanottavani sanonut näistä julkaisuista. Puuttuu enää loppukaneetti joka on: JP, i’m still waiting for the remastered version of the Shizit album.

Addiktioni, 03/2007

Rabbit Junk: REframe (2006)

Rabbit Junk: REframeRabbit Junk buuttaa sämplerit, korjaa särkyneet kitaran kielet ja jatkaa REframella selvästi siitä mihin hän jäi edellisellä albumillaan. Sulatusuuni on taas ahkerassa käytössä, eri genret palaavat täyttä häkää ja sulautuu yhdeksi mittavaksi sekasikiöksi. Hyperaktiivisesti pyörivä pääjehu JP Anderson tekee sen mitä yleensä toisen levyn suhteen tehdään. Napakan debyytin jälkeen mennään tietenkin pari-kolmea astetta rankempaan suuntaan. REframe jopa yllättää siinä määrin että kuinka paljon rankemmaksi Rabbit Junk on edennyt. En valita, päinvastoin. Tämä on juuri se oikea suunta. Edellisellä selftitled-debyytillään luotu kaava on nyt täydellisesti viimeistelty REframella ja siihen on nyt lisätty aggressiivisuutta räiskyvien tuplabasarien, norjalais-henkisillä turskahevi- sekä ylinopeiden In Flames-riffien muodossa mutta kuitenkin pitäen tiukasti kiinni 90-luvun loppupuolen elektronisessa digital hardcore juurissaan. Mies on selvästi saanut ja ottanut vahvoja vaikutteita eurooppalaisesta heavy-työskentelystä ja levyn aloittava “Demons” on juuri sitä itseään. Korkealta ja kovaa laskeutuvat riffit lyö ensiksi hampaat sisään. Kuuntelijan sylkiessään ja kerätessään omaisuuttaan lattialta, todistetaan painostavan tunnelman valumista kauittimien kautta ulos ja kokomustiin pukeutuvan industrialin esiinmarssia johon yhdistyy Star Wars Episode 1:stä sämplätty kuoro joka rehellisesti sanottuna kuulostaa ensimmäisen kerran siltä kuin kuoro olisi luotu tätä biisiä varten. Whauh. Siis WHAUH! Myöhemmässä vaiheessa soiva “February War” muodostui yhdeksi julkaisun suosikeikseni ja on toinen mainio esimerkki miehen työskentelystä. Vaikka kyseissä biisissä välittyy aika selvästi aiemmin mainittu In Flames kitarariffi, JP Anderson tuo omat erikoisosaamisensa biittien ohjelmoinnin puolelta sekä kääntäen kaikki Rabbit Junkin alaisuuteen ilman mitään vaikeuksia ja juuri kun näyttää että kokonaisuus on karkaamassa käsistä tai suoraan sanottuna menossa överiksi, yllättäen keula pyörähtää 180 astetta hetkeksi hitaampaan ääripäähän kitaran runkkaamisessa jonka jälleen yritetään uudestaan. Levyn muut raidatkaan eivät jätä kylmäksi. Energisyyttä virtaa yllin kyllin antamaan REframelle sen ekstra potkun persuuksille tosin levyltä löytyy henkilökohtaisella mitta-asteikolla mitattuna myös pari sellaista biisiä jotka olisi voinut ihan suosiolla pudottaa pois albumilta kokonaisuuden parantamiseksi mutta jos sen jotenkin kääntää positiiviseksi, näiden heikompien kappaleiden jälkeen alkaa hengästyttävä sprintti joka jatkuu muutaman biisin verran. Loppukaneettina voisi sanoa sen että REframe oli viime vuoden yksi TOP3 julkaisuista, mutta en viitsinyt mainostaa tuossa 2006:n yhteenvedossa itseäni tekopyhänä kusipäänä joka ei tue artisteja. Noh, Paypalin viimeinkin hankkineena, albumin hankkimiselle ei ollut enää mitään esteitä ja nyt voin ainakin olla hyvin mielin levyhyllyni täyttämisestä erinomaisella julkaisulla ja siitä että 10 euroa meni täysin oikeaan osoitteeseen ilman minkäänlaisia ahneita välikäsiä.