Addiktioni 39/08

Recoil: Unsound Methods (1997)

Recoil: Unsound MethodsOn taas pientä alkuvaikeuksia siitä että miten tätä julkaisua pitäisi alkaa kuvailemaan ja luonnehtimaan. Pelkäksi trip-hopiksi kategorisoiminen on vain mikroskooppinen pintaraapaisu ja sekin luo liian helposti sellaisen leiman että tässä olisi jatkuvasti käytössä yhdeksän erilaista pyörivää peruslooppia, saman määrän sämplättyä melodiaa ja ehkäpä joku ylimääräinen instrumentti heilauttamaan tunnelmaa. Siitä ei ole kyse. Ei todellakaan. No mut’ kuitenkin… Jos jostain pitää aloittaa, olen tainnut joskus aikaisemmin pariinkin otteeseen mainita että minä pidän tumman puhuvasta musiikista ja varsinkin siitä miten ihmisen pimeää puolta osataan käsitellä luovaasti ja kaivertaa ennenkuulumattomalla tavalla esiin audiovisuaalisesti. Elektronisen musiikin puolella on montakin tapaa värittää tätä kerronnallisuutta – Venetian Snaresilla riittää näitä sarjamurhaajien maailmaan astuvia breakcore-turpamättöjä joista Meathole on ehdoton suosikkini, pelkästään kuun valossa loistava ja jääkylmän ilman ympäröivä 30 Days Of Night soundtrack, trippimäiseen kokemukseen aseteltu The Future Sound Of Londonin uran huipentumana toimiva Dead Cities eli toisin sanoen listaa voisi jatkaa loputtomasti sillä sormetkaan eivät riitä laskemaan julkaisujen määrää. On siis puhumattakin selvää että ex-Depeche Mode miehen Alan Wilderin Recoil-projekti ja varsinkin tämä vuonna 1997 julkaistu Unsound Methods voidaan rinnastaa tähän sisäisesti repivään universumiin jossa määrätietoisesti tuijotetaan syvään kuiluun ja jälkiä jättäen kuuntelijaa pidetään tiukasti otteessaan väkevästi tarjotussa atmosfäärissä joka samalla kertoo tarinoita urbaanissa kaupungin sydämessa asuvista tavallisista ihmisistä ja heidän haluista, piilotetuista vaistoista jotka heräävät yön hämärinä hetkinä sekä sielun arkkitehtuurista jossa synteihin langennut ihminen viimeinkin kohtaa totuuden.

Unsound Methods albumin eteneminen alkaa “Incubus” nimisellä kappaleella josta löytyy täysin samanlainen taustabasso sekä biitti kuten Saint Etiennen klassikosta “Filthy”. Käytetty sämple tietenkin mahdollistaa heti sen että tässä on jotain tuttua jota osaa arvostaa valmiiksi mutta varsin nopeasti tulee selväksi että musiikkia kuljetetaan uusia väyliä pitkin paljon laajemmalle alueelle joista yksi on albumilla vierailevat vokaalit jotka muokkaavat tästä hyvinkin persoonallisen kokemuksen. Aloitusraidassa esiintyvä Douglas McCarthy asettelee kuuntelijan sopivaan tunnelmaan kun hän lainailee muutama riviä tekstiä Francis Ford Coppolan “Apocalypse Now” elokuvasta. “Every time I think I’m gonna wake up back in the jungle…” kertoo suorasanaisesti ihmisen kummittelevasta menneisyydestä ja raivokkaasta pelosta jota hän on kokenut. Pelko kuitenkin muuttuu voimaksi joka rimpuillen iskeytyy pintaan ja työntyy lävitse sellaisella voimalla jonka päätteeksi huudetaan keuhkojen pohjista että ollaan suorastaan elossa. Tämä on yksi albumilla esiintyvä ‘niche’ eli miten Alan Wilder työstää jokaisen kappaleen perinpohjaisesti. Kuuntelija suorastaan ajautuu monivivahteisen kerronnallisuuden keskelle josta monen mutkan kautta tuotokset saavat jatkuvasti uutta virtaa tuomalla uusia instrumentteja luodakseen vahvemman tunnelman ja lopulta kuuntelija löytää itsensä sekä kappaleen täysin eri pisteestä mistä homma käynnistettiin. “Drifting” on jo perinteisempi, askeettisempi trip-hop pohjainen nyökkäys joka nimensä mukaisesti ajelehtii painottomassa ympäristössä ja jonka kautta ainoastaan annetaan tilaa hengittää kunnes seuraavat kaksi tuotosta ottavat suorastaan kurkusta kiinni ja muistuttavat miksi tämä albumi sai allekirjoittaneen täydellisen huomion. Hänen nimensä oli “Luscious Apparatus”. Maggie Estepin spoken word taktiikalla työstetty tarina kertoo kahdesta yövuoroa majoneesitehtaalla tekevästä ihmisestä jotka löytävät pienen asetelman kautta toisensa ja hetken mielijohteesta lähtevät harrastamaan seksiä töiden jälkeen. Tai kuten Maggie Estep sen naisena paremminkin luonnehtii ilman epäselvyyksiä – “…wordless sex, slow sex, fast sex, talking sex, sex like animals have, sex like boys have, sex like girls have, sex upside down, sex inside out, sex with grins, sex with tears, sex, sex, sex…” ja joka toivekkuudesta ja tunteiden kaipuusta huolimatta kuitenkin muuntautuu karmivaksi tarinaksi ihmisestä joka paljastuu todelliseksi hirviöksi. Vokaalit ja lyriikat ovat muutenkin itselleni vain yksi osa kokonaisuutta jonka sanoma usein onnistuu hukkumaan taustalle mutta Unsound Methods albumilla nämä pienet, eläväiset tarinat korostuvat ja joita on pakko kuunnella tarkasti jotta ymmärtäisi tulkitsijan viestin täydellisesti.

Yksi huomion kääntävistä teoksista on siis “Luscious Apparatus” ja toinen on heti perään puskeva “Stalker” joka suorastaan vaanii, saalistaa oman huvin vuoksi ja lyöttäytyy miltei iholle jonka myötä haluaa raapia pinnan verille. Kun on ehtinyt asetella mielensä että tämä saalistaja pysyttelisi omassa piilopaikassaan, se sivaltaen hyökkää kohti ja varsinkin miten viimeiset kaksi minuuttia tuodaan kuuluvasti esiin – rytmihäiriöinen sydän hakkaa epätoivoisesti kun viimeinenkin sykähtelevä pulssi olisi kaikkoamassa. Veren maku suussa sitä kyselee että olenko edelleenkin elossa vai en. Punaisena lankana hehkuvan pelon keskellä, julkaisu suorastaan seisahtuu kun puolessa välissä nostetaan hengellisyyttä esiin “Red River Cargo” kappaleen kautta joka hämmentävästi puskee albumilla vallitsevaa soundia kohti gospelia, elokuvamaista kerronnallisuutta, pinnallista acid-vivahteisuutta sekä pohjustaen sämpläyksen kautta kuuntelijan 60-70 vuotta sitten rotusyrjinnän vallitsevaan etelään tuolla rapakon takana. “Red River Cargo” on albumin monumentaalisin työ ja selkeästi yksi huippuhetkistä julkaisulla joka yksinään pystyy kohottamaan Alan Wilderin musiikillista uusiutumiskykyä täysin uudelle alustalle. Vaikka Moby harrasti samaa käsittelytapaa pari vuotta myöhemmin kaupallisella läpimurto-albumillaan Play, tässä kuitenkin huomaa selkeästi eron siinä miten kaksi erilaista leivänpalasta lyödään pelkästään teipillä yhteen tai miten albumin vallitseva työskentelytapa mahdollistaa yksilöllisen kaiverruksen, muokkauksen, hionnan ja joka vielä jälkikäsitellään uudestaan jotta kaikki palaset olisivat täydellisiä. Ohituskaistamaisesti kiihtyvä “Control Freak”, jälleen elokuvamaista tulkintaa ansiokkaasti lainaavat “Missing Pieces” sekä “Last Breath” (joka saa myös psykedeelisyyttä hipovaa vireyttä ylleensä) tuntuvat näiden kolmen voimakkaasti esiteltyjen kolmen kappaleen jälkeen miltei varjoihin lankeavilta töiltä vaikka niissä yhä jatkuvat albumin toimintaperiaate tai siis kuvailemani ‘niche’ esimerkillisesti kunnes Unsound Methods lopulta irtautuu kaikesta kun “Shunt” muuntautuu jykevästi hakkaavaksi, transsimaiseksi luotijunaksi.

Joskus tällaisen julkaisun pelottava matka ihmisyyden psyykkeeseen heijastaa myös omia pelkoja jonka johdosta pystyy vastaanottamaan musiikin hieman poiketusta tavasta. Onko se sitten positiivinen vai negatiivinen asia, minä siirryn ehdottomasti tuon ensimmäisen vaihtoehdon puolelle. Lehdistö on saanut mussutella muutaman päivän ja vielä seuraavankin viikon tämän viikkoista tragediaa jonka myötä on vaistomaisesti tuntunut että rivien välistä on saanut lukea miten media salakavalasti yrittää syyllistää tietynlaista musiikin kuuntelemista. Kuten olen sanonut, musiikki on vain musiikkia. Parhaimmillaan se parantaa oloa, lohduttaa, edistää ajatusten kulkua tai värittää mielikuvitusta mutta se ei muuta aivojen kemiallista tasapainoa. Unsound Methods sisältää muutenkin sämpletyöskentelyn kautta laatua johon toivoisi törmäävän näinä päivinä enemmänkin ja tämä julkaisu onnistuu yhä tänäkin päivänä toimimaan malliesimerkkinä käytettyjen ideoiden sekä toteutuksen suhteen jossa erityisesti intensiivinen ja yksityiskohtainen tarinankerronta sekä naaman edessä heiluva pakokauhu lisäävät tämän albumin omanlaista viehätystä. Toisin sanoen nämä ovat ne tavat jolla pyritään erottelemaan jyvät akanoista ja Unsound Methods on kokemus joka kuulostaa täysin omalta itseltään.

Recoil: Stalker

Muistutus itselleni siitä että hankkisin jo viimeinkin tuon synkän puhuvan Recoil albumin.