Addiktioni, 05/08

Utah Saints: Utah Saints (UK Import) (1993)

Utah Saints: Utah SaintsNostalgia on joskus vaarallinen mielentila jos se erityisesti sisältää itseään pahasti pettävän tunteen jota ei ymmärrä tunnustaa itselleen ennenkuin se iskeytyy ikävällä tavalla päin naamaa. Pään sisällä muistot kultaantuvat ehkäpä liiankin helposti ja yli kymmenen vuoden takaiset koetut hetket pakkautuvat sellaiseen kiiltävästi käärittyyn lahjapakettiin jossa on rusetit ja kaikki muu tilpehöörit. Itse paketin sisältöä varjellaan kuin se olisi yksi rakkaimmista asioista mitä on saatu maailmalta mutta ajan myötä muistot saattavat himmentyä ja kun lähestytään siihen pisteeseen että ainoa mikä on enää jäljellä on se raaka tunne josta pidetään itsepäisesti kiinni vielä viimeisillä voimillaan. Aika on siis pahimmillaan kuin julma rakastaja jolta ei säästytä missään tilanteessa. Kun itse ajattelen miten sain ensikosketuksen elektroniseen musiikkiin – se tapahtui vuonna 1991 ja muistan tarkalleen ne kaikki tärkeimmät yksityiskohdat. Olin silloisen hyvän ystäväni luona ja hän soitti kasetilta sellaista musiikkia jota en ollut kuullut koskaan aiemmin. Se mitä minä kuulin ja mihin otin ensimmäiset askeleet löytyy tietenkin monta nimeä kuten rakkaalla lapsella on tapana: old-school hardcore, breakbeat tai kuten itse kutsun tätä tiettyä 90-luvun alun uniikiksi jäänyttä ja yhtä aikakautta kuvaavaa tyyliä, (old school) rave-musiikki. Harmikseni en enää muista mitä kaikkea siinä kasetilla oli mutta sen muistan että sisälsi mm. legendaarisen L.A. Stylen “James Brown Is Dead” kappaleen. Mutta on sanomattakin selvää että tuosta pienestä hetkestä ja kaverin tekemästä kopiosta lähtien olen ollut elektronisen musiikin suuri ystävä ja rave-musiikilla on aina se pieni varattu paikka sydämeni lähellä. Hyvin lyhyeksi jäänyt aikakausi tässä elektronisessa alatyylissä, käytetyt sämplet, loopit joita lainaltiin kuin ei olisi minkäänlaista häpyä sekä välillä toisiaankin hyvinkin läheltä liippaavat melodiakuviot monissa eri kappaleissa sekä unohtamatta tietenkään mukautuvana kasvu-alustana toimivaa energiaa josta lopulta levittäydyttiin luomaan uusia tärkeämpiä alagenreitä – tänäpäivänä kaikki nämä elementit yhdessä ovat minulle puhdasta nostalgiaa jonka pariin hakeutuu aina silloin tällöin.

Utah Saintsin debyytti siis putoaa siihen ristiriitaiseen välikköön jossa allekirjoittanut on täysin omien tinkimättömien tunteiden vanki ja edetessäni syvemmälle tämän aikakauden tuotoksiin, nämä tunteet tulevat vieläkin voimakkaammaksi. Toki onhan se päivän selvä asia ettei tämä musiikkityyli enää nykypäivänä kuulosta niin mullistavalta (varsinkin ulkopuolisten korvien kautta koettuna) eikä aikakaan ole kohdellut hyvin näitä kaikkia tuotoksia tehden niihin omat syvät jäljet viilloillaan. Tässä 90-luvun alun meiningissä on myös liian paljon sellaista hiekkalaatikko asennetta jossa ei pyritty olemaan vakavia vaan keskityttiin täysin hauskanpitoon jolla luultiin pääsevän hyvinkin pitkälle. Utah Saints kuitenkin onnistui menemään pidemmälle siinä missä monet tuon aikakauden akteista jäivät vain yhden underground hitin sensaatioksi parilla vinyylijulkaisullaan ennenkuin vetivät töpselin pois seinästä tai siirtyivät muihin jo nurkan takana odottaviin uusiin haasteisiin. Utah Saints onnistui siis julkaisemaan albumin ja tämä heidän selftitled toimii myös siinä mielessä mielenkiintoisena testamenttina että he veivät sämpläystä seuraavalle tasolle elektronisessa musiikissa. Jos industrial-genre jätetään tyystiin omaan rauhaansa, kaupallisemmalla puolella sähkökitaroiden tuominen elektroniseen valtavirtaan oli miltei hush-hush jota ei saanut rikkoa. Mutta Utah Saints ei onneksi välittänyt mitä omaa napaa tuijottavat puristit ajattelivat ja veivät tätä kehitystä niin pitkälle kuin voi vaan viedä sämpläyksen puutteissa. Ja mikä oli siis tuloksena? “I Want You” sisältää jo suoranaisen härskimäisellä tavalla sämplättyä Slayeria mikä on jo sinänsä hatun noston arvoinen suoritus. Nykyäänhän jo kompastelee miltei päivittäin tuolla *core maailmassa siihen kun joku sämpläilee vanhoja heavy-riffeja omille töilleen ja onhan muutkin tuottajat Amon Tobinista lähtien kokeilleet omaa taktiikkaa tällä saralla. Vaikka Utah Saints on koko uransa aikana julkaissut vain kaksi kokopitkää, tämä omaa nimeä kantava debyytti ja kahdeksan vuotta myöhemmin julkaistu Two ovat kumpainenkin selvä osoitus kaksikon erinomaisesta kyvystä haistella sämplejä omille töilleen sekä kykyä luoda uutta vanhaa hyväksikäyttäen. Sämpläys on siis aika pitkälti myös se asia joka on pitänyt Utah Saintsin mielenkiintoisena aktina itselläni näinä viitenätoista vuotena ja tämä levy on omalla rujolla tavallaan yhä erinomainen todiste siitä. Niin ja jos REM:n laulaja Michael Stipe (joka myöskin vierailee Two albumilla, tosin täysin Utah Saintsin säännöillä) kehuu avoimesti tätä levyä ja on jopa myöntänyt yhdeksi hänen lempilevyikseen joka toimii parhaiten kruisailun aikana, yhä näiden vuosienkin jälkeen tässä täytyy siis olla jotain muutakin kouriintuntuvaa kuin pelkkä nostalgia.