Rabbit Junk: What Doesn’t Kill You Will Make You A Killer

Helvetin härö video mutta tämä toinen single neljän sarjasta osoittaa taas miten hullunkurisesti mies sekoittelee eri tyylejä.

Addiktioni 01/11

Rabbit Junk: Project Nonagon (2010)

Rabbit Junk: Project NonagonJP Andersonilla on pitänyt kiirettä parina viimeisenä vuotena. Ainakin tuolla digitaalisessa maailmassa. Vuonna 2009 hän rysäytti vanhan projektinsa The Shizit’n uudestaan käyntiin ja julkaisi omaa nimeä kantavan albumin, tosin siinä kävi sen verran huonosti että vanha bändikaveri veti herneen nenään sen verran syvälle tuon tuon projektin henkiin herättämisestä antamalla sille kuuluisan viimeisen niskalaukauksen ja herra Anderson joutui muuttamaan materiaalinsa The Named nimen alaisuuteen. Väliäkös sillä, The Shizit tai The Named, JP Anderson onnistui kuitenkin julkaisemaan raskaimmansa levynsä hänen urallaan ja sen johdosta vieläkin hampaiden vanhojen sijainnista vihjaavat tyhjät kolot suussa vihlovat kun ajattelee kyseisen materiaalin kovuutta. Mitäs muuta hän julkaisi mp3-muodossa? Viikinkimetallia soittavaa Wolves Under Sailin debyytti-EP:n Grave Before Slave sekä tämänkin albumin kaksi ensimmäistä osaa hän ehti pistää ulos ennenkuin levy-yhtiö löi rahaa kouraan ja halusi välttämättä osansa tästä kakusta. Project Nonagon pitäisi olla täysin suoraa jatkumoa Rabbit Junkin edelliselle työlle This Life Is Where You Get F__ked mutta todellisuudessa albumin tematiikka ja musikaaliset tyylit heiluvat taas kuin hullun mulkku vastatuulessa eli on vieläkin enemmän rönsyilevämpi tarjonnan suhteen. Mikä onkin sitten hyvä asia. Helvetin hyvä sellainen ja te tulette kuulemaan miksi.

Musikaallinen kaava on kuitenkin jo tuttu kahdelta aikaisemmalta Rabbit Junk julkaisulta ja Project Nonagonin alkuun potkaiseva “Power” on aika pitkälti sitä ‘perus’ Rabbit Junkia jos sellaista edes vieläkään on olemassa. Kirkuvasti nuoleskelevat kitarat, sylkeä raivoisasti erittävä ja kurkunpohjaa karheasti raapiva ääni pohjustavat jo heti ensimetriltä lähtien sitä faktaa että kyseessä on taas mukaansa tempaava materiaalia. Tasaisella breakbeat-tahdilla tahkova rummutus pitää kuuntelijan pään tehokkaasti kiinni tämän kappaleen aikana joka varsinkin huipentuu juuri ennen kahden minuutin markeria kertosäkeistön ja basson luomaan riisuttuun tunnelmaan. Muutenkin kokonaisuutena biisi suorastaan luo sellaisen kovan halun moshata keskellä olohuonetta koska se on yksinkertaisesti niin energinen ilmestys. “Blood” lataa lisää panoksia ja nyt lahdataan huomattavasti painostavammalla ja raskaammalla asenteella. Tuplabasarit ja hölkkäävästi etenevä tahti yhdistettynä kappaleista huokuvaan raivoon sekä pilkistävään cinemaattisuuteen kertovat yhdessä sen että mies osaa edelleenkin keittää liemensä monenlaisen runttauksen alaisuudessa. “Home” lähtee hapuilemaan kohti hardcoren yksinkertaista putkijuoksua mutta nämä kolme kappaletta on todellisuudessa vasta pientä leikittelyä verrattuna siihen mitä on seuraavaksi tulossa.

Julkaisun ehdottomasti mielenkiintoisin ja selkeästi suurinta panostusta vaatinut osuus on keskelle sijoittuvat kolme kappaletta. Jokainen metallia runkkaavaa kitaristi pystyy kirjoittamaan sitä samaa ja tutunomaista sointua pedon numerosta sekä tekemällä tekstejä vanhasta vihtahoususta mutta harva on lähtenyt työstämään H. P. Lovecraftin Cthulhu-mytologiaan perustuvaa tarinaa ja vieläpä näin tarkasti että kappaleista muodostuvat mininäytelmä kertoen kolmen eri ihmisen kohtaamisesta puhtaaseen pahuuteen. “From The Stars” aloittaa tämän audiovisuaalisen mielikuvan kertomalla edellisen tutkimusryhmän jalanjäljissä seuraavasta tiimistä joka lopulta tajuaa minkälaiseen tilanteeseen he ovat todellisuudessa joutuneet. “Revenge Of Julian Modely” on aristokraattisesti kasvatetun, yhden miehen ylimielisestä kostonhalusta ja kuinka hän kurkottaa sitä halutessaan The Great Old Onen suuntaan sekä viimeisestä nauhoituksesta kertova “The Expidition” jossa kuolemansa viimeinkin hyväksynyt viimeinen eloonjäänyt nauhoittaa varoituksen jota on syytä kuunnella tarkkaan kun katakombin syvyyksiä lähdetään taas tutkimaan. Näistä kolmesta teoksesta huomaa ennenkaikkea sen miten hyvin näitä on alusta loppun asti hiottu ja järjestelty, jopa lisättyjä teatterimaisia efektejä ja sinfoniamaisia kuljetuksia myöten. Kappaleet on luotu täysin tarinan ehdoilla ja näin ollen musiikki on järjestetty siten että black metallin pommittava olemus sekä industrialmaisen viiltävä pauke on saanut niin paljon uudenlaista innovatiivisuutta että minun täytyy nostaa hattua miehen mielikuvitukselle ja kykyä kaivertaa näinkin moniulotteisen hetken hänen urallaan.

Viimeisen osuuden aloittava “Handle Bars” synnyttää pienimuotosia mieleyhtymiä 80-luvulle, eikä 8-bittiset elementit, jopa hivenen popahtava soundi sekä John Lydonin kaltaisen vokaalin käyttäminen auta yhtään tässä hämmennyksen selventämisessä. “Devotee” käynnistelee funkymaista asennetta kunnes päästää taas kipinöivää ilotulitusta jonka Rabbit Junk osaa parhaimmillaan. “U Lock Justice” lisää taas hardcoremaista syöksymistä lyöttäytyen samalla mukaansa ragga-mentaliteettia sekä kilinän ja kolinan kautta kolkahtavia drum and bass looppeja. Niin… Mutta mikä on lopullinen tuomio? Vaikka se kuuluisa kokonaisuuden lävistämä punainen lanka lensi komeasti pään yli jo edellisellä albumilla eikä tämä suorana jatko-osana toimiva julkaisu tule yhtään helpottamaan tilannetta, Project Nonagon on kuitenkin taas helvetin vakuuttava työ herra Andersonilta. Mies tuntuu imevän jatkuvasti uusia ideoita ja toimintatapoja jotka hän sulattaa täydellisesti Rabbit Junkin alaisuuteen. Pelkästään musikaallinen erilaisuus joka siirtyy kappaleesta toiseen on jälleen hengästyttävää seurattavaa ja tämän ollessaan vain 42 minuuttinen työ, mies selkeästi tietää panostavansa pelkästään vahvuuksiinsa.

Addiktioni: Redux 1

The Shizit: The Shizit (2009)

The Shizit: The ShizitViime vuoden lokakuussa The Shizit teki odottamattoman paluun hautuumaan hiljaisuudesta. Vuodesta 2003 lähtien virallisesti hajonneen kirjoilla levännyt orkesteri teki sen mihin juuri kukaan ei kuvitellut sen enää tekevän, eli nousi haudastaan raahaten samalla mukanaan tuoreen albumin joka yksinkertaisuudessaan kantoi omaa nimeä. Tosin tällä kertaa se pieni muutos The Shizit’n pyörityksessä oli se että ylösnousemuksen takana oli ainoastaan yksi alkuperäisjäsen eli JP Anderson joka on omalta osaltaan kerännyt pientä suosiota underground piireissä Rabbit Junk projektinsa kautta. Kaikki oli siis hyvin. Nykypäivänä pieneen kulttisuosioon kohonnut The Shizit oli jälleen vahvasti voimissaan ja JP Anderson onnistui vihdoinkin ottamaan itseään niskastaan kiinni sillä hänen omien sanojensa mukaan hän ei ollut ikinä tyytyväinen siihen miten The Shizit tuhoutui seitsemän vuotta sitten. Ilmaiseen levitykseen päästetty[1] uusi nimikkolevy antoi myös kuuntelijoille sen mitä he ovat kaivanneet jo vuosia ja muutenkin fanit riemuitsivat tästä kokonaisvaltaisesta tilaisuudesta jonka auliisti tarjosi yksi antelias mies. Kunnes… Tämän vuoden tammikuussa kaikki muuttui. The Shizit’n toinen perustajajäsen, Brian Shrader, veti asianajajan avustuksella koko hommalta maton alta[2] jonka johdosta JP Andersonilla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin nimetä tämä projekti uudestaan. Tästä lähtien tämä projekti ja itse levy siis tunnetaan nimellä The Named. Itselläni ei ole mitään muuta kommentoitavaa tästä dramatiikasta kuin se että periaatteessa on ihan sama millä nimellä tämä julkaisu kulkee. Tämä albumi kuitenkin julkaistiin alunperin The Shizit’n alaisuudessa ja itselleni tästä onkin muodostunut The Shizit’n viimeinen virallinen julkaisu. Joten, oli se nimi joko The Named tai The Shizit, fakta on kuitenkin se että tämä albumi on tällä hetkellä parasta mitä JP Anderson on tuottanut yli kymmemenen vuotisen uransa aikana.

Kuten tuli todettua aiemmin, se on aina hieno hetki todistaa kun orkesteri tekee paluun hautausmaalta raahaten mukanaan raskaan ja uuden asenteen omaavan albumin joka ensityökseen lyö häpäilemättä suoraan kasvoihin. Kyllähän se on yleensä hyvän albumin merkki jos heti ensimmäisen biisin jälkeen sylkee hampaitaan lattialle. Kuuntelijan ollessaan nelinkontin lattialla keräten omaisuuttaan ja samalla kääntäessään katsettaan ylöspäin; ei voi muuta kuin todeta että seuraava hampaita irroittava isku on jo tulollaan. Vaikka The Shizit edelleenkin tunnetaan 2000-luvun vaihteen digital hardcore orkesterina ja nyt siirryttäessämme seuraavalla vuosikymmennelle jossa digital hardcore on ainoastaan kullattu muisto hyvistä ajoista vaikka viime aikoina ollaan myös todistettavasti nähty toinen odottamaton paluu. Nimittäin genren kiistattoman ykkösnimen, Alec Empiren luotsaaman Atari Teenage Riotin uudelleenaktivointi. Muutenkin The Shizit’n debyytti Soundtrack For The Revolution kuulostaa tänä päivänä erittäin raa’alta kokemukselta eikä niinkään hiotulta työltä mutta joskus musiikin täytyy olla karhea reunoiltaan ja hampaita särkevän kova jotta sen pystyy edes nielemään oikein. Tämä oli yhdeksän vuotta sitten. The Shizitin toinen albumi onkin sitten täysin eri hirviö. JP Anderson tekee tällä orkesterin toisella tulemisellaan juuri sen oikean suunnanmuutoksen kokonaisuuteen jättäessään dominoivan gabber-basson miltei kokonaan – nyt vedetään enemmälti orgaanisesti tuotetun kitaran, sitä siivittävän vihaisen asenteen omaavan vokaalien sekä huomattavasti aggressiivisemman breakbeat/tuplabasari rumpupatteriston avustuksella muuttaen kokonaisvaltaista soundiaan enemmän tuonne päätä edestakaisin takovan hardcore industrial-metallin alaisuuteen. Lyrikaallisesti ollaan kuitenkin taas siinä tutussa politiikallisessa tematiikkassa eli maailmassa on edelleenkin paljon kritisoitavaa ja korjattavaa. Albumin aloittavat “Civilization Extermination” ja “Break Out” ovat jälleen malliesimerkit siitä miten kuuntelija otetaan täydellisesti haltuun ensimmäisen viiden minuutin aikana. Rumpupatteristojen juokseva marssi ja vertikaalisesti hukuttavan kitaraseinämän kautta tapahtuva vyörytys tuntuu pyyhkäisevän massiivisella voimalla ylitse mutta kuitenkin tarrautuen tíukasti kiinni ja vieden tehokkaasti mukanaan levyn loppuun asti. Albumi alkaa kuitenkin pikkuhiljaa vaimeta räjähtävän alun jälkeen, “Seeing Is Destroying” pyrkii jatkamaan miltei samalla ärhäkkäällä volyymilla ja siirryttäessämme julkaisun ainoaan interludeen eli minuutin pituiseen “Levels” jonka ainoana tehtävänä on rauhallisen puheen ja industrial-koneiston muodostaman kollaasiin kautta luoda terminator-universumiin iskostuvan epämiellyttävän heräämisen. “Bloodlust Blues” toimii selkeänä albumin ensimmäisen puoliskon jammailevana hengitysreikänä kunnes albumin puolessa välissä hanskoja riisutaan jälleeen ja rystysien muotoja esittelevä “The Shape Of Living Resistance” lataa uudestaan hard-as-fuck asenteen ja tällä kertaa napsauttaen lukeman seuraavaan pykälään – kiitos jälleen intensiivisesti ja värisyttävästi etenevän tuplabasarien tykityksellä, rosoisesti kirkuvan vokaalin sekä kitaroiden päämäärällisen tiukalla soitolla. “Fuck The Noise” menee jo enemmälti tuonne ennalta-arvatun hekumoinnin piikkiin jo pelkän ulkollisen antin perusteella mutta kuitenkin tehden tehtävänsä albumin nopeasti etenevässä kehityksessä. “Young Broke Pissed” on jo suoranainen teemalaulu nuoren vihaisen miehen elämästä ja hänen räjähdysherkästä luonteesta. Kuitenkin biisin vuorovetoisuuden myötä teos asettunee tuonne irrallisesti hölkkäävämpään ääripäähän kunnes “Empire” aloittaa taas uuden tiukan kirimisen. “Empire” tuo siis mukanaan Rabbit Junkin kautta tutuksi tullutta synkän black metallin verhoutumista ja hip-hopin kokeellista yhteennaittamista, tosin tällä kertaa se on huomattavasti seesteisempi näkemys miehen totutusta rönsyilevyydestä mutta loppujen lopuksi ‘god save the empire’ kertosäe jää kaikumaan tehokkaasti korvien väliin samalla kun soitinten pommittava olemus nostaa teoksen albumin ehdottomaan kärkikastiin. Kyllähän se rankaiseva gabber-bassokin tulee esiin parin biisin aikana mutta varsinaisesti se pistetään etualalla Nailbomb coverin “Wasting Away” kautta. Näin ollen saadaan yksinkertainen mutta tehokas digital hardcore rymistely albumin loppupäähän ja jättäessään sen vain yhden kappaleen ajaksi valtaan se luo sellaisen nostalgisen maun albumin ytimeen. “Fat Slave” viimeistelee albumin jo tutuksi tulleiden elementtien kera vieden teosta enemmän tuonne hardcore tyyliseen soitantaan jossa tahtia rummuttaa taas raskaammalla kämmenellä takova breakbeat komppi ja muutenkin kappaleeseen onnistutaan tuomaan taas sitä vähemmälle jäänyttä syntikoiden ääntä.

Kaikesta kuulee että tämä on kuin hyvin öljytty koneisto. Soitto kulkee suoraan etenevän raiteen kaltaisesti, hyökkäävyyttä löytyy, albumi herättelee ajatuksia tuolta takaraivosta ja selkeästi JP Anderson on tehnyt uransa raskaimman albumin joka ottaa erilaisia vaikutteita ja ideoita omasta menneisyydestään tehden tästä 36 minuuttisen työn joka hoitaa hommansa tyylikkäästi loppuun asti ilman yhtäkään riippakiveä. Kuten sanoin, albumi siis yksinkertaisuudessaan tempaisee päin näköä eikä pyytele anteeksi. Tämä on juuri se tapa tehdä kunnon bisnestä ja minä tykkään.

  • “Just a few days from now and Cyanotic vs Rabbit Junk will be hitting the road with our buddies in 16 Volt for the “Precursor Tour” west coast edition. As a gift to fans and friends who won’t be able to witness this epic pairing, Bit Riot Records has made the new Cyanotic vs Rabbit Junk: Drek Kick EP available for free download.” – Se mikä tästä tekee mukavan yllätyksen on se että EP:ltä löytyy myös mukana uudelleenlämmitetty The Shizit raita, “Gak Bitch”. Nice. (05/07/09 - 0  # )

Addiktioni 19/08

Rabbit Junk: This Life Is Where You Get F__ked (2008)

Rabbit Junk: This Life Is Where You Get F__kedThe Shizit’n tuhkista noussut JP Andersonin luotsaama Rabbit Junk on yksi näistä ‘pienemmistä’ bändeistä joista olen jaksanut pitänyt kovaa meteliä aika ajoin. Miehellä on oma, selkeä visio johon kuitenkin heitetään kuin kuumana käyvään sulatusuuniin konsanaan kaikenlaisia vaikutteita – metallista elektroniseen musiikkiin ja kaikki mahdolliset näiltä väliltä. Kaksi vuotta sitten julkaistu REframe edelleenkin toimii vakuuttavana testamenttina miten erilaiset genrien osaset saadaan loksahtamaan sileästi paikoilleen eikä tämä uusin ja Rabbit Junkin kolmas tuotos, This Life Is Where You Get F__ked hirveästi eroa aiemmasta työskentelytavasta. Harvinaisen ruma, minimalistinen kansitaide tervehtii kuuntelijaansa tällä kertaa ja kansitekstejä selatessa voi lukea ettei tämä myöskään pyri olemaan ihan tavallinen albumijulkaisu. This Life Is Where You Get F__ked on siis konseptialbumi. Löytyy kappaleita mm. tragediasta, syyllisyydestä, kaaoksesta, pyörävarkaasta, murhasta ja siitä miten kuoleman kautta saa elämän. Totta puhuen, levyn ympärille punottu semantiikka menee omalla kohdallani helvetin komeasti pääni ylitse jonka myöten huuli pyöreänä taas ihmetellään että mikä tämä todellisuudessa yrittää olla mutta musiikillisesti julkaisu on kuitenkin jälleen vakuuttavasti koottu kokonaisuus erilaisia yhdistelmiä. Albumi on jaettu kolmeen osaseen ja ensimmäisen osuuden kolme kappaletta on hyvin pitkälle perinteistä Rabbit Junkia (jos sellaista edes pystyy luokittelemaan) eli jatketaan soundillisesti siitä mihin edellinen REframe albumi jäi kaikumaan. Musiikkivideo muodossakin julkaistu “Hero In Mr. Sholensk” erottuu selkeästi yhtenä tähtihetkistä tällä julkaisulla – terävästi sahaava riffittely, tuplabasarit, salakavalasti sekaan iskostettu breakbeat sämplet ja siinä ohella osoitetaan myös luovaa näyttöä uudistumisestä kun akustinen kitara ja haitarin kaltainen syntikkaosuus värittävät tätä kappaletta entisestään. Kuten videokin osoitti, Rabbit Junk kuulostaa viimeiseen asti hiotulta bändiltä joka varmasti toimii myös livenä.

Rabbit Junkin uran rankin mutta myöskin tämän julkaisun ehdottomasti mielenkiintoisin rykäisy tulee albumin keskimmäisellä osuudella. Aiemmin harva kuuntelija pystyi väittävänsä kuuntelevansa hiphopilla maustettua black metallia ja nyt Rabbit Junk on ainakin yksi sellainen bändi joka tarjoilee konkreettiset todisteet tästä harvinaisesta olomuodosta. Rabbit Junk siis luo näinkin absurdisen kuuloisen yhteennaittamisen ja tekee myös erittäin vakuuttavalla tahdilla. “Black” tuo erinomaisesti esiin sen kysymyksen ja vastauksen että hiphop voi myös olla sydämeltään mustaakin mustempi kun siihen tuodaan täysin uudenlaisia visioita. Heti perään iskostuva “Ghetto Blasphemer” tarjoilee alussa 90-luvun kaltaisesti naksahtelevan ja letkeän hiphop biitin jossa toistetaan loopin kaltaisesti ‘the gun goes click’ kunnes alkaa taas mustalla verhoutumisellaan heräämään henkiin revittelemällä itsensä täysin erilaiseen ääripäähän tuoden mukanaan jo miltei runkkaavasti soitetun black metal kitarariffittelyä, samaan hengenvetoon ilmentävää raivokasta rääkymistä ja vieläkin tiukemmin soitetut tuplabasarit. Näiden kahden kappaleen jälkeen on todellakin outoa ja samalla hämmentävää todistaa kuinka kahden tyystin erilaisen maailman yhdistäminen toimii näinkin erinomaisesti. “The Collection” ottaa enemmän death metallimaisen runttauksen ylleensä ja samalla lisäten ryhdikkyyttä tuomalla mukaan näyttämötaiteellisia vaikuttimia ja dramaattisuuden tajua. Albumin kolmas ja viimeinen osuus tarjoilee selvästi leikkisämmän sävyn kuin mihin ollaan totuttu kahdella edellisellä levyllä liittämällä 8-bittimäistä äänimaailmaa mutta kuitenkin näistä kolmesta albumin viimeistelevästä kappaleesta löytyy samanhenkistä raa’an oloista, miltei hardcoremaista tunnelmaa kuin debyytiltä. Ainakin levyn päättävä “Roadside Art” tuo kauan kaivattua digital hardcoremaista otetta Rabbit Junkin musiikkiin jonka myötä raita etenee tasaisella paalujunttauksella loppuun asti.

This Life Is Where You Get F__ked on siis mielenkiintoinen konsepti sisältäen ennenkuulumattomia yhdistelmiä sekä vanhaa, hyväksi todettua toimintatapoja jonka myötä Rabbit Junkin ystävät pitäisi olla tämän levyn kanssa kuin kotonaan. 37 minuutin kompaktina kokonaisuutena levy ei myöskään sorru liian pitkäksi taikka lyhyeksi. Soitto kulkee kuin juuri öljyt vaihdettu koneisto mutta silti kaikesta huolimatta ‘turvallinen’ taitaa olla se sana joka parhaiten kuvailisi tätä julkaisua, varsinkin REframe albumin jälkeen. Uudistuksia on sopivasti mukana mutta ne eivät kuitenkaan tällä hetkellä vaikuta kokonaisuuteen niin paljon että tätä voisi suoralta kädeltä sanoa Rabbit Junkin parhaimmaksi teokseksi. Ehkäpä tämä vaatii vielä pari viikkoa intensiivistä kuuntelemista kunnes mielipide heilahtaa vaa’an kaltaisesti toiselle puolelle.

2008 taitaa olla jäniksen vuosi

RABBIT JUNK: THIS LIFE IS WHERE YOU GET F**KED…

Tracklisting:

Part 1: The Struggle
01.Transmission 1
02. Hero In Mr Sholensk
03. Guns
04. The Struggle

Part 2: Ghetto Blasphemer
05. Transmission 2
06. Black
07. Ghetto Blasphemer
08. The Collection

Part 3: This Death Is Where You Get Life
09. Transmission 3
10. Holgate
11. Death Of A Bike Thief
12. Roadside Art

When is it going to be in stores? Looks like March 17th.
A video is being done for each part of the record. Here’s the first one.

» RJ @ Myspace

Whauh. Vuoden 2008:n Rabbit Junk on… Erilainen mutta hyvällä tavalla erilainen jota täytyy sulatella pidemmän aikaa ennenkuin koko purkillista aletaan tunkemaan kurkusta alas. Uusia elementtejäkin on adoptoitu mukaan joka on selvä osoitus siitä ettei mies ole jäänyt paikoilleen pyörimään, mikä on yleensä positiivinen asia. Hieman angstisen ylilyövä video mutta kyllä se välttää.

Addiktioni, 37/2007 (Pt.2)

Rabbit Junk: Rabbit Junk (Reissue) (2007) / REframe (Reissue) (2007)

Rabbit Junk: REframe (Reissue) (2007)Näyttäisi siltä että kolmen vuoden jälkeen ex-The Shizit yhtyeen huutavan osapuolen eli JP Andersonin soolo-projekti alkaisi tuottamaan jonkinlaista tulosta. Miehellä on rahallisesti tuottava sopimus takataskussaan amerikkalaisen Full Effect Recordsin kanssa ja ensimmäinen asia mitä tästä yhteistyön tuloksesta syntyy se että kyseinen levy-yhtiö on juuri nyt tässä kuussa uudelleenjulkaissut sekä siinä samalla remasteroinut hänen aiemmat itsejulkaistut Rabbit Junk albumit ja herra Andersonin vielä julkaisematon kolmas albumi odottaa vielä tuloaan joka tosin pitäisi ilmestyä tämän vuoden puolella. Täytyy nostaa hattua tälle menestykselle sillä JP Anderson on ollut jo pidemmän aikaa yksi tiiviisti seuraamistani musiikintekijöistä jolle soisi kaiken mahdollisen taloudellisen hyödyn ja julkisuuden. Mut’ siirrytäänpäs näihin juuri uudelleenjulkaistuihin albumeihin. Tuoreempi näistä kahdesta eli alunperin viime vuonna julkaistu REframe on yhä edelleenkin tuhdilla kitarasoundeilla ja räiskyvien tuplabasarien sekä vaihtuvien biittipatteriston avustuksella loistavaa tavaraa ja olen pretty much kaikki sanottavani laukonut tästä albumista eikä minulla ei ole enää juuri mitään lisättävää koska tämä uudelleenmasteroitu versio ei eroa niin radikaalisesti viime vuoden versiosta. Mutta kaksi vuotta aikaseimmin julkaistu ja nyt vihdoinkin arvoisensa kohtelun saanut Rabbit Junkin debyytti on sen sijaan yllätyksiä täynnä. Jo heti albumin käynnistävä “Orange Laces” on adrenaliinia pumppaava kokemus vaikka tämä on kolmen vuoden aikana käynyt playlistillä ties kuinka monta kertaa. JP:n vihainen testamentti teennäisyydelle, pinnallisuudelle ja samojen ajatuksien kanssa massassa vellovia ihmisiä vastaan saa jälleen uutta pontta alleensa, varsinkin kun keuhkojen pohjasta ammennettu “fuck you, i survived” karjaisu iskeytyi ensimmäisen kerran korvista sisään tuoden samalla tutunoloisen amen breakin ja voimakkaasti särisevän kitara riffin perässään. Yhtäkkiä löydän itseni siitä tilanteesta että en osannut edes aavistaa miten paljon voi innostua vanhemmasta, aiemmin puhkikulutetusta julkaisusta – siis herranen aika että tämä selftitled sitten kuulostaa hyvältä! Yksi selkeimmistä kritiikeistäni alkuperäisen albumin suhteen oli että se kuulosti paikoitellen liian tunkkaiselta eli toisin sanoen albumia vaivasi demomainen soundi joka nyt Tom Bakerin suorittaman remasteroinnin myötä on vihdoinkin poissa ja kappaleista alkaa löytymään enemmänkin tuota kuuluisaa lihaa luiden ympäriltä kuin myös värejä, makuja ja kaikkea mahdollista aistien ja orgastisuuden välisestä maastosta. Nyt voi oikein nauttia ja hengittää sisään tuota aistimusta siitä kuinka ärhäkäs tämä kokonaisuus todellisuudessa on. Selftitled ei tietenkään ole yhtä paljon kiillotettu kuin REframe mutta on kuitenkin selkeästi blueprinttinä toimiva miehen omalle agressiiviselle hardclash tyylille joka lataa panoksia 80-luvun new waven, breakbeatin, digital hardcoren, metallin, punkin, hardcoren ja industrialin peruselementeistä. Siinä missä REframe oli enemmän tuonne metalliin päin kallellaan, tämä debyyttijulkaisu ammentaa voimansa suurimmaksi osaksi tuolta raa’an hardcoren ja punkin juureksista joka antaa palaa ilman mitään kummempia estoja samalla kun elektroniset osuudet syntikoilla ja breakbeat/jungle luupeilla antavat viimeisen silauksen. Näin loppuviikosta hartiolle ja pään sisälle kasautunut väsynyt olotila saattaa edesauttaa sitä että tämä julkaisu tuntuu sisuskaluissa – joko nyrkin iskuna palleaan tai potkuna takaraivoon mutta en valita sillä tämä on juuri se sopiva levy jolla saadaan nollattua kaiken paskan pois mielestä kun siihen on tarvetta.

Enköhän minä ole jo kaiken sanottavani sanonut näistä julkaisuista. Puuttuu enää loppukaneetti joka on: JP, i’m still waiting for the remastered version of the Shizit album.

Addiktioni, 06/2007

The Shizit: Soundtrack For The Revolution (2001)

The Shizit: Soundtrack For The RevolutionViimeinkin saan vedettyä viivan listani ykkössijlla sijatsevaan merkinnän ylitse ja samalla tämä tärkeä hankinta toimii itselleni jonkin sortin ympyrän sulkeutumisena – JP Andersonin tuotannon sekä myös digitaalisen hardcoren perinnön haalimisessa. Minulla on sellainen henk.kohtainen vankka uskomus että 2000-luvun alussa digital hardcore-genre kulminoitui täydellisesti tähän kyseiseen albumiin ja Soundtrack For The Revolutionin jälkeen ei ole tullut yhtään varteenotettavaa julkaisua. Harmikseni The Shizitin Soundtrack For The Revolution jäi myös ainoaksi kokopitkäksi julkaisuksi tältä kahden miehen (JP Anderson ja Brian Shrader) kokoonpanolta, sillä bändi hajosi pari vuotta myöhemmin juuri kovimmin läpimurron kynnyksellä sisäisiin riitoihin. Osasyynä tähän digital hardcoren kuolettavaan haavoittumiseen voisi myös pitää kyseisen genren luonutta eli all-mighty Atari Teenage Riotia joka löi hanskat tiskille yhden jäsenen kuoltua samaisena vuonna. Noh, The Shizit sentään kaiversi Soundtrack For The Revolutionilla sellaisen kokonaisuuden joka käytti hyväkseen genre-standardin kovaiskuisia hardcore-gabber bassoja, vahvoja breakbeatteja sekä ynnäsivät siihen raskaasti aseistetut kitara-pohjat ja uhkaavasta ulosannista pulpahtaa selkeästi poliittinen näkökulma joka on kuin täsmälaukaus tavallisilta mutta katkeroituneilta kaduntallaajilta. Tämä julkaisu on pelottava siinäkin mielessä että Soundtrack For The Revolution on niin tätä päivää. Ei tarvitse kuin avata aamuinen uutislehti ja lukea että jossain päin maailmaa joku isojen firmojan omia intressejä pönkittävä ja lobbauksessa käytettävä sätkynukke avaa suutaansa ja laukoo päättömiä lauseita. Tai sodat jossa intressit ovat täysin muualla ja aitauksessa asuville lampaille väitetään kyse on uhkien poistosta… Uhhh, this is the fuckedup world we are living nowadays. Mitä tähän voi muuta sanoa kuin että Soundtrack For The Revolution on erittäin tyylikäs lopetus tälle musiikintyylille mutta kuten tiedämme, JP Anderson haluaa ilman mitään epäselvyyksiä kuopata tämän tärkeän vaiheen elämästään ja vähintään tuonne kahdeksan jalan syvyyteen. Ongelma tosin lepää siinä että me musiikin ostajat emme pysty samaan. Olen jutellut lukemattomia kertoja tästä aiheesta yhden ystäväni kanssa ja hänkin on samoilla linjoilla kuten minäkin. The Shizitin kaltaista ei taida nousta vähään aikaan undergroundista ja JP Anderson ehkä tietää tai vaistoaa sisimmissään että The Shizit saavutti musiikillisesti kaiken sen mihin hän ei ehkä pysty enää toiste. Entäs miehen uusin projekti, Rabbit Junk? Totta puhuakseni, se ei pääse edes lähellekään tätä vuoden 2001 tunnelmaa.

Se pitää vielä mainita että tähän samaan syssyyn tuli myös hankittua D-Trash levymerkin vuonna 2004 julkaisema Remixed For The Revolution remix-albumin joka ikävä kyllä on kuin karmea, vesitetty tribuuttilevy (mitä nyt paria biisiä lukuunottamatta). Miksi näitä edes julkaistaan?

About RJ debut and more…

Katos perkele. Miten olen onnistunut tämmöisen uutisen missaamaan.

The online Rabbit Junk store has sold out of the RJ Debut record! But it will be re-released early this year. I’ve taken some time and gone back to mix the whole thing again so it sounds MUCH better. The result, a much louder, fuller, heavier sound – so worth it! It will also have some extra content, like a remix or two, and a bonus track.

[…]

Also, for those who haven’t heard, a new RJ record is well under way with the tenative title of “This life is where you get F*cked!”. I expect to be done with everything sometime in March (cross ye fingers) and it should be released soon after that.

» Rabbit Junk @ Myspace

Addiktioni, 03/2007

Rabbit Junk: REframe (2006)

Rabbit Junk: REframeRabbit Junk buuttaa sämplerit, korjaa särkyneet kitaran kielet ja jatkaa REframella selvästi siitä mihin hän jäi edellisellä albumillaan. Sulatusuuni on taas ahkerassa käytössä, eri genret palaavat täyttä häkää ja sulautuu yhdeksi mittavaksi sekasikiöksi. Hyperaktiivisesti pyörivä pääjehu JP Anderson tekee sen mitä yleensä toisen levyn suhteen tehdään. Napakan debyytin jälkeen mennään tietenkin pari-kolmea astetta rankempaan suuntaan. REframe jopa yllättää siinä määrin että kuinka paljon rankemmaksi Rabbit Junk on edennyt. En valita, päinvastoin. Tämä on juuri se oikea suunta. Edellisellä selftitled-debyytillään luotu kaava on nyt täydellisesti viimeistelty REframella ja siihen on nyt lisätty aggressiivisuutta räiskyvien tuplabasarien, norjalais-henkisillä turskahevi- sekä ylinopeiden In Flames-riffien muodossa mutta kuitenkin pitäen tiukasti kiinni 90-luvun loppupuolen elektronisessa digital hardcore juurissaan. Mies on selvästi saanut ja ottanut vahvoja vaikutteita eurooppalaisesta heavy-työskentelystä ja levyn aloittava “Demons” on juuri sitä itseään. Korkealta ja kovaa laskeutuvat riffit lyö ensiksi hampaat sisään. Kuuntelijan sylkiessään ja kerätessään omaisuuttaan lattialta, todistetaan painostavan tunnelman valumista kauittimien kautta ulos ja kokomustiin pukeutuvan industrialin esiinmarssia johon yhdistyy Star Wars Episode 1:stä sämplätty kuoro joka rehellisesti sanottuna kuulostaa ensimmäisen kerran siltä kuin kuoro olisi luotu tätä biisiä varten. Whauh. Siis WHAUH! Myöhemmässä vaiheessa soiva “February War” muodostui yhdeksi julkaisun suosikeikseni ja on toinen mainio esimerkki miehen työskentelystä. Vaikka kyseissä biisissä välittyy aika selvästi aiemmin mainittu In Flames kitarariffi, JP Anderson tuo omat erikoisosaamisensa biittien ohjelmoinnin puolelta sekä kääntäen kaikki Rabbit Junkin alaisuuteen ilman mitään vaikeuksia ja juuri kun näyttää että kokonaisuus on karkaamassa käsistä tai suoraan sanottuna menossa överiksi, yllättäen keula pyörähtää 180 astetta hetkeksi hitaampaan ääripäähän kitaran runkkaamisessa jonka jälleen yritetään uudestaan. Levyn muut raidatkaan eivät jätä kylmäksi. Energisyyttä virtaa yllin kyllin antamaan REframelle sen ekstra potkun persuuksille tosin levyltä löytyy henkilökohtaisella mitta-asteikolla mitattuna myös pari sellaista biisiä jotka olisi voinut ihan suosiolla pudottaa pois albumilta kokonaisuuden parantamiseksi mutta jos sen jotenkin kääntää positiiviseksi, näiden heikompien kappaleiden jälkeen alkaa hengästyttävä sprintti joka jatkuu muutaman biisin verran. Loppukaneettina voisi sanoa sen että REframe oli viime vuoden yksi TOP3 julkaisuista, mutta en viitsinyt mainostaa tuossa 2006:n yhteenvedossa itseäni tekopyhänä kusipäänä joka ei tue artisteja. Noh, Paypalin viimeinkin hankkineena, albumin hankkimiselle ei ollut enää mitään esteitä ja nyt voin ainakin olla hyvin mielin levyhyllyni täyttämisestä erinomaisella julkaisulla ja siitä että 10 euroa meni täysin oikeaan osoitteeseen ilman minkäänlaisia ahneita välikäsiä.

Viikko 50:n musiikki hankinnat

Rabbit Junk: Rabbit Junk (2004)

Rabbit Junk: Rabbit JunkOtetaanpas tämä albumi uudestaan käsittelyyn kun sain vihdoinkin aidon CD:n levyhyllyyni. Rabbit Junk on yhden miehen projekti. Ja mies Rabbit Junkin takana on JP Anderson, joka tunnetaan parhaiten bändistään The Shizit. The Shizit sai nopeasti ja ansaitusti ylleen kulttimaineen mutta ikävä kyllä hajosi todella kovan debyyttilevyn jälkeen. Mutta onneksi itse pääpiru jatkoi musiikin tekemistä ja nyt on syntynyt uusi albumi. Kuten The Shizit, myös Rabbit Junk on sekoitus lukemattomia eri tyyliä. Punk, jungle, hardcore, industrial, hip-hop ja lista jatkuu. Parhaiten tätä koko sekoitusta voisi kuvailla digital hardcoreksi ja heti ensimmäisenä tästä musiikista tuleekin mieleen Alec Empire ja Atari Teenage Riot. Eli samoilla linjoilla suurin piirtein ollaan mutta pienellä erotuksella. Rabbit Junkin debyyttialbumi ei sisällä niin paljon elementtejä hardcore technosta kuten Shizitin albumilla vaan pääpaino on siirtynyt enemmänkin raaempaan rock muotoon jossa konebiitit määräävät edelleenkin tahdin. Kun omakustanne CD:tä tehdään, siinä on korkea riski että soundi saattaa kuulostaa räkäiseltä ja demomaiselta. Tälläisessa musiikissa sillä ei ole paskankaan vertaa väliä, päinvastoin. Tämä digitaalinen räkäisyys tehostuu enemmänkin omaperäisyytenä ja kun päälle vielä hierotaan aggressiivista, poliittista, itseään tutkiskelevaa fuck-you-asennetta vokaalien muodossa sekä pitkä liuta erilaisia aseita äänipankeista jotka synnyttävät sitä isoa meteliä. Ja vóila… tuloksena on originaali albumi joka seisoo omilla jaloillaan eikä yritä mielistellä kuuntelijaansa. Hieman alle 45 minuuttia ja kymmenen biisiä tuovat esiin sen verran kovan kokonaisuuden että taas kerran kumarrellaan JP Andersonin suuntaan ja kiitellään hänen luovaa nerokkuuttaan. Digital hardcore on noussut uudelle tasolle hänen käsissään.

Ja lopuksi erityiskiitokset Rowanille ja JP Andersonille. Thanks for sending this awesome album.