Addiktioni, 09/09

The Prodigy: Invaders Must Die (2009)

The Prodigy: Invaders Must Die (2009)Viitisen vuotta on siis kulunut The Prodigyn edellisestä studio-julkaisusta, Always Outnumbered, Never Outgunned. Kyllähän sitä jälkikäteen on aina helppo olla valmissanainen ja viisauden räkää nenästä kaivava kaikkitietäväinen, mutta faktahan edelleen on että kyseinen kokopitkä on sellainen hieman hopuilevasti tuotettu ja nelivetoisella etenevä krapula-levy massiivisia määriä myyneelle ja jopa ison lätäkön takanakin suosiota saaneelle The Fat Of The Landille joka ilmestyi seitsemän vuotta aiemmin. Ja kun The Prodigyn pääbiisinikkari Liam Howlett päätti hoitaa hommat täysin yksinään edellisellä julkaisulla, se suorastaan alleviivaa tätä toteamusta – todella paha krapula on aina sellainen joka läpikäydään yksin ja ollaan suorastaan omien raakojen tunteiden äärellä ja sen myös kuuli Always Outnumbered, Never Outgunned albumilta. Mutta se on nyt takana päin. Kuten viidennen albumin tittelikin myötäilee, vuoden 2009 The Prodigy on selkeästi taistelunälkäinen teipattuineen nyrkkeineen ja enemmän kuin valmis hyökkäämään kivääriin päähän asetellun pistimen avulla.

Päättäväisesti etenevä paluu taisteluareenoille tuo siis Invaders Must Die albumilla The Prodigyn liveshown tunnelman nostattajat, Maxim ja Keith Flintin, takaisin vokalistien saappaisiin jonka johdosta kokonaisuus kuulostaa taas täydeltä orkesterilta johon ehdittiin tottua The Fat Of The Landin aikoina. Muutenkin Invaders Must Die on mieltä sorkkivan kiehtova sekoitus vanhaa ja uutta The Prodigya jossa erityisesti aistii Experience aikakauden hyvinkin tutunomaisesti hakkaavat piano stabsit, viettelevästi chopatut reggae-sämplet sekä ohella tarjoten nostalgiaa hyperaktiivisesti syöksyvien ja kilkahtavien biittien puolelta jossa pitkästä aikaa myös kuullaan otantaa proto-junglesta – toisin sanoen Invaders Must Die herättelee mielikuvia 90-luvun alun rave-aikakauden omanlaisesta energisyydestä ja mentaliteetista. The Prodigy on siis tehnyt pienimuotoisen paluun alkuaikojensa juurille. Siis vain pienen. Toisessa ääripäässä kuulee miten The Prodigy jatkaa siitä mihin jäätiin vuonna 2004 eli puskee edellisestä teoksesta kaikuvia ideoita uudella tarmolla uusiksi ja näin ollen tarjoten jälleen omaa kurinalaisesti muokattua näkemysta big beat/breakbeat maailmasta. Täytyy myöntää että aluksi minulla oli hieman ristiriitaiset tunteet tämän albumin suhteen. Osa biiseistä sai hetkessä sellaisen “brilliant” leiman ylleensä ja sitten toisaalta heikomman luonteen omaavien teoksien myötä kyselin itseltäni että tässäkö se sitten oli. Mutta nyt kun tätä albumia on kuunnellut jo jonkun verran loopin kaltaisesti lävitse, jopa levyn nimikkoraita ei aiheuta enää sitä kutiavaa ärtymystä tai kuten tuolla netin äärellä monet on jo ehtinyt tuomitsemaan, olemalla huono Pendulum-kopio. Jos minulta kysytään, itselläni ei taida olla muuta sanottavaa tästä kuin fuck Pendulum. The Prodigy ei harrastanut aikaisemminkaan kopioimista eikä tee sitä tälläkään kertaa. Nyt levyn aloittavan teoksena, “Invaders Must Dien” muriseva basso suorastaan viestittää salakavalasti ja asettelee kuuntelijan juuri siihen oikeaan kulmaan josta on hyvä jatkaa paremmille urille. Kellopeleillä ja lelukitaroilla kyllästetty “Omen” herättelee myös salakavalasti ensimmäiset ajatukset siitä että vanhaa Experience soundia tullaan hyödyntämään enemmänkin tällä albumilla.

Ja sitten ne ensimmäiset todisteet siitä ilmestyvät horisonttiin. Jos klassisella “Out Of Space” raidalla olisi lehtolapsi, “Thunder” olisi ehdottomasti sellainen. Nyt vain Max Romeo sämple on vaihtunut Brother Culturelta hankittuun sylkinäytteeseen ja muutenkin teoksesta kuulee että samantyylisellä ratkaisuilla pyritään ratsastamaan loppuun asti. Loppupeleissä “Thunder” ei kuitenkaan ole yhtään pahankuuloinen, päinvastoin mutta faktahan on että mikään ei tule peittoamaan “Out Of Spacea” sen omassa pelissä. Pelkästään kuluneet 15+ vuotta ovat varmistaneet sen että sementin kaltaisesti valettu teos pysyy edelleenkin yhtenä unohtumattomista töistä The Prodigyn pitkällä uralla. Seuraavana on vuorossa “Colours” joka on suoraan sanottuna sellainen ‘no taste, no flavours’ rykäisy huolimatta kitaroista ja videopeli-soundien yhteennaittamisesta. Jokin ei vaan klikkaa tässä yhtälössä toivotulla tavalla. Eikä “Take Me To The Hospital” oikein paranna asemia albumilla. Kyseinen kappale kuulostaa liialti friikahtavalta kahden maailman sekasikiöltä jossa on selkeästi käyty edellisen albumin jämäpaloilla jonka päälle on vedetty uudelleen kierrätettyä “Jericho” melodioita. Kuitenkin parin heikomman tuotoksen jälkeen albumin puolivälissä tanssilattioille kutsuva “Warrior’s Dance” synnyttää sitten sellainen unohtumattoman lakipisteen joka nostattaa tunnelman hetkessä huippuunsa ja se on myös sinänsä mielenkiintoinen työ että Liam itse sanoi aikoinaan jossain haastattelussa ettei hän tulisi enää käyttämään samantyylistä naisvokaalia mikä oli sämplätty “No Good (Start The Dance)” kappaleessa. 15 vuotta myöhemmin asenne on muuttunut mutta albumin ideahan on nostalgiamaisen tripin herättäminen joten se sopii albumin kokonaisuuteen erittäin hyvin. Vokaalien lisäksi tästä muutenkin välittyy sellainen kadonneen historian pölyen pyyhkimistä kun biittien puolesta otetaan junglen kehityskaaren ensimmäisiä askelia. “Run With The Wolves” pistää Keith Flintin jälleen hyvään valoon sillä kappaleen juoksevasti etenevä tahti (jonka peräsimessä rumputyöt hoitaa levyllä vieraileva Dave Grohl) yhdistettynä herra Flintin sotkuisen hektiseen ulosantiin tuottaa hyvinkin maukkaasti purevan hetken albumilla. “World’s On Fire” on toinen albumin huippuhetkistä jossa puolentoista minuutin vaiheilla iskeytyvä pianon buildup on aivan uskomattoman kornia kuultavaa vuonna 2009 mutta kuitenkin sitä on suorastaan kädet ylhäällä elämässä tässä pienessä hetkessä ja haluamassa lisää. “Piranha” heittää lisää vettä myllyyn jo aiemmin tutuilla käytännöillä sekä 50-luvun sci-fi soundtrackeilla ja albumi viimeistellään “Stand Up” raidalla jossa sämplätyt puhallinsoittimet, acid-virtaukset ja letkeästi Dave Grohlin tahdituksessa kaartuva viimeinen maili jättää lopullisesti hyvän maun suuhun.

Invaders Must Die ei ole Music For The Jilted Generation eikä The Fat Of The Land eli tämä ei ole heidän paras albumi mutta se ei myöskään yritä olla sitä. Rysäyttämällä vanhan kunnon Experience vaihteen sisäänsä The Prodigy on kuitenkin onnistunut tekemään albumin jonka parissa ei tarvitse ahdistaen puristella otsaansa vaan keskittyä puhtaasti hauskanpitämiseen. Tämä on siis loppujen lopuksi helvetin viihdyttävä julkaisu pienineen refenssipisteineen omaan työtään kohtaa.