HBK/Undertaker Promo Video

Alkaahan se olla aika pitkälti kaikille selvää että WWE on näinä päivinä enemmälti puuduttava, tylsä ja pahimmillaan itseään toistava. Mutta aina kun edetään kohti seuraavaa Wrestlemaniaa, jotenkin he osaavat vain ottaa niskastaan kiinni ja kohottaa pari feudia sen verran korkealle että sitä alkaa taas odottamaan vesikielellä. Tämän viikon Raw’ssa oli tämä Shawn Michaelsin ja Undertakerin promo-paketti joka oli parasta antia mitä WWE on tuottanut pitkään aikaan. Niin ja Placebon huumaavasti coveroima “Running Up That Hill” oli kuin luotu tätä varten.

Addiktioni 05/10

John Murphy: Sunshine (Original Soundtrack) (Promo) (2008)

John Murphy: Sunshine OST (Promo)Promoamiseen tarkoitetut levyt. Vaikka näillä promoilla on oma pieni paikkansa musiikkia pyörittävässä bisneksessä ja omastakin levyhyllystäni löytyy erilaisia kopioita, en kuitenkaan ole liiemmälti ottanut tavaksi näiden metsästykseen. Toisaalta jos ei ole muunlaista fyysistä julkaisua olemassa, keräilijänä sitä suorastaan pakon sanelemana yrittää edes hankkia sen ainoan olemassa olevan kopion. Ja tästä me päästäänkin Sunshinen scoreen ja miten siitä ei ole vieläkään saatu julkaistua kunnollista versiota. Kun kuulin tämän promon ensimmäisen kerran viime vuoden puolella, pääni sisään jälleen iskostui voimakkaasti se yksi ja ainoa ajatus tästä scoresta. Minun oli pakko saada tämä julkaisu. Tunnetta voisi jälleen verrata narkkariin joka raahaa itseään kohti seuraavaa fiksiä. Onhan tämä score virallisesti julkaistu myös iTunesissa mutta minä en siihen Applen yhteen laitteeseen naitettuun paskaan koske, näin suorasti sanottuna. Kuitenkin pienen pientä toivoa on ollut olemassa kun vuodesta 2008 lähtien maailmalla on pyörinyt lehdistölle tarkoitetut kopiot tästä scoresta ja parin kirvelevän epäonnistumisen jälkeen sain vihdoinkin hankittua yhden näistä kopiosta joka automaattisesti tarkoittaa sitä että voin taas rauhassa säteillä tyytyväisyyttä omalla tuolillani kuulokkeet päässä samalla kun pyörittelen käsissäni tätä julkaisua.

Danny Boylen ohjaama elokuva oli itsessään näitä mielenkiintoisimmasta päästä olevia sci-fi pläjäyksia johon liittyivät hiljalleen sammuva aurinko ja ihmiskunnan viimeinen yritys pelastaa itsensä joka myöskin juonen edetessä heitteli sekaan toisenlaista genrettä eli lyhyttä elinikää ennustavaa slasher meininkiä mikä tietenkin aiheutti sen että kaikki eivät tykänneet elokuvan kallistuessaan yksilölliseen selviytymiseen. Itse pidin elokuvasta mutta täytyy myöntää että musiikki oli sen verran korkealle nostetussa roolissa että siitä muodostui pitävä saumaus joka myöskin onnistui kohottamaan tunnelmaa potenssiin x. Sunshine score on pääasiallisesti brittiläisen John Murphyn käsialaa mutta tällä scorella tehdään myös tiivistä yhteistyötä yhden britannian legendaarisimmista elektronisen musiikin tuottajien eli Underworldin (Karl Hyde ja Rick Smith) kanssa. Tämän tunnustetun faktan myötä, Sunshine score avaa silmäni ja herättelee taas itseni omien sanojeni ääreltä eli mikä tekee hyvän scoren sci-fi elokuvassa? Kuten olen sen monet kerrat sanonut, se on yhteys elektronisuuteen. Sunshine osoittaa taas sen että perus-Hollywood koneiston kliseisyys ja asenne ovat tie unohdukseen. Luovuus ja kokeileminen elektronisuuden ja klassisten soitinten parissa osaavat tuoda parhaimmillaan unohtumattoman kokemuksen. Sunshinen originaali score on erinomainen esimerkki tästä.

Elokuvan pääteemana toimiva “Sunshine (Adagio In D Minor)” latautuu ja iskostuu scoren ytimeen kuin sillä olisi elintärkeä tarkoitus. Cue on luonteeltaan yksinkertaisesti sanottuna henkeäsalpaavan kaunis joka parhaimmillaan kasvaa tämän neljän minuutin aikana eeppiseksi ambient rymistelyksi. Alku on oiva esimerkki siitä miten kuuntelija otetaan tehokkaasti haltuun yksinkertaisesti liukuvien melodioiden avulla johon alkaa virtaamaan monesta eri suunnasta vuolaasti uutta voimaa. Jousisoittimet muodostavat itsessään selkäpiitä värisevän efektin johon yhdistyvät pianon väijyvästi taustalta nouseva olemus ja kokonaisuuteen ladataan myös post-rock kitaran särisevästi etenevä kuormitus kuin myös napakasti tahtia ylläpitävä yksipuolinen rummutus joka muuttaa cuen rauhallisen luonteen kierteisesti hallittuun syöksyyn. Tämä scoren tärkein cue osaa siis tuoda elokuvasta välittyvän toivon ja toivottomuuden tunteen varsin voimakkaasti esiin.

Muutenkin Sunshinen score tasapainottelee kylmästi luotaavan ja painostavien elementtien äärellä kuin avaruuden järkkymätön kutsu tuntemattomuuteen ja toisessa ääripäässa kuulee miten auringon kaltaisesti musiikki suorastaan hohtaa kuumaa ja sokaisevan kirkasta energiaa. Lämmön kuulee parhaiten “Mercury” cuessa jossa lainehtivan slide-kitaran ja symbioottimaisesti toisiinsa takertuva ambient liukuvat säkenöivät huumaavassa pyörteessä. Toinen hyvä esimerkki “Elegy” cue jossa pianon lempeän pehmeästi koskettava läsnäolo yhdistetyvät scoren jo tutuiksi tulleisiin koneellisesti tuotettuihin ohuisiin tekstuureihin sekä jousisoitinten hentoihin väreilyihin. Kun taas lähdetään etenemään kohti suorempia putkia ja synkempiä kaistoja, “Kaneda’s Death Pt.2” sekä “Pt.1” tuovat uhkaavuuden läsnäoloa kuin myös tasaisessa tahdissa lisättyä teollisen äänimaailman peittoamista joka sitten myöhäisemmässä vaiheessa suorastaan räjähtää täysin uusiin muotoihin. Tarkoitan tietenkin sitä vaihetta kun Pinpackerin skitsofreniaa ja sen tuomaa kuolettavaa läsnänoloa kuvaavat cuet pistävät liikettä jalkoihin eli tässä tapauksessa “Cassie Searches – Dead Corazon” ja “Pinpacker Slashes Capa” heittävät väkivaltaisen rajulla tavalla abstraktimaisen terävästi sahaavia viuluja, kineettisesti kiihdytettyä rummutusta ja viimeinkin täysin loistoonsa kasvaneen industriaalimaisesti kouristuksia synnyttäviä psykoottisia pulsseja ulos äänilähteistään. Tuon kahden ääripään palloittelun keskellä, score osaa tarjoilla monta muutakin erinomaista hetkeä. “Capa Suits Up” on elokuvan yksi tärkeämmistä kiintopisteistä ja tälle suvereenisti rakennettu cue kuvaa hektisellä tavalla sen ratkaisevan hetken kun yksi miehistön jäsen joutuu tietoisesti jäämään taakse jotta tehtävän tärkein henkilö selviytyisi. “Corazon Finds The Seedling” tuo tyynnyttävän rauhallisuuden myötä valheellisesti lisää toivoa lohduttomuuden keskelle kunnes viime hetkellä kasvava painostavuus vetää maton altaan. “Freezing Outside” maalailee erinomaisesti avaruuden hiljaisuutta sekä kylmän tyyneesti pureutuvaa atmosfääriä ja “Freezing Inside” onnistuu kohoamaan scoren keskellä tunnelmaltaan takaisin eeppisyyden rajoille kunnes se vaimenee juuri kun sen odottaisi irtaantuvan jousisoitinten ja elektronisuuden avulla vieläkin suurempaan rooliin. Kuten itse pääteema, julkaisun viimeistelyn hoitaa “Escaping The Icarus 2” cue joka vetäytyy takaisin samoille linjoilla keräten mukanaan kaikki aikaisemmin koetut elementit ja näin ollen palauttaen taas toivoa ihmiskunnan huomisesta.

Sunshinen musiikki osaa tuoda ison liudan tunteenkirjoja esiin – hiljaisen yksityisestä hetkistä klaustrofobiseen ahdistukseen kuin toivon kipinän laukaisemiseen joka lopulta kohoaa huikaiseviin mittoihin. Tässä on siis score joka osaa kiitettävällä tavalla pysyä jatkuvasti liikkeessään eikä pudottaudu yhtään kertaa alas antaakseen heikon hetken. Tämä score tuo myös toisen mielenkiintoisen ajatuksen esiin. Siitä lähtien kun Darren Emerson lähti Underworldista, jäljelle jäänyt kaksikko on menettänyt kaiken sen mehevyyden tuotannossaan mutta yllättävästi Sunshinen score on osaa herätellä jopa pientä uskottavuutta siitä että Underworld palaisi joskus takaisin menneiden aikojen loistavuuteen. Noh, mut kuitenkin… Vaikka nyt omistankin tämän harvinaisen promon, edelleenkin toivon että tästä julkaistaisiin kunnon versio sillä on inhottavaa nähdä kun näinkin arvokasta musiikkia ei vieläkään ole saatu julkaistua suuremmalle yleisölle. Tämä olisi sen kaiken arvoinen.

Ei myöskään näin

Perkele, näin suorasti sanottuna. Ei se ole helppoa ostaa levyjä netistäkään. Tai siis, pitää nuuhkia ja tutkia siihen malliin että löytää sen sopivan kanavan ostaakseen tietyn julkaisun ja mutta joskus kaiken vaivan jälkeen saa silti vaan kourallisen paskaa. Kuten tällä kertaa. Se että myyjä vakuuttaa tuotteen olevan sitä ja tätä ja mitä sitten saakaan kun avaa paketin? Halvatun promo-version. Thanks a lot asshole.

Vaikka olenkin kuunnellut kyseistä saamaani levyä maanantaista lähtien aika intensiivisesti ja siinä samalla kirjoittanut jotain tekstin pätkää jonka voisi vaikka heti julkaista blogissa, päätin että mielipiteeni pysyy tällä kertaa vielä tuolla draft-osastossa kunnes saan viimeinkin retail-version kätösiin. Parempi näin.

Niin ja mikä levy on kyseessä, sekin jää nyt mainitsematta. En viitsi hehkuttaa sitä näin etukäteen.

Musiikkia, viikko 28/2006

Line 47: Invasion Of The 50ft. Sound System (2006)

Line 47: Invasion Of The 50ft. Sound SystemMuutaman kerran tuli mietittyä tarkkaan että pitäisikö minun mainita tästä julkaisusta pari halaistua sanaa vai jättää kokonaan tämä sepustus kirjoittamatta. Nimittäin tämä ei ole sanan varsinaisessa merkityksessa albumi vaan eräänlainen artisti-promo joka on painettu halvalle CDR:lle. Julkaisun päätarkoitus on näyttää mihin mies pystyy omilla kyvyillään ja mitä saa irti omasta laitteistostaan. Ja perhana jos pelkkä promo saa aikaan näin hyvän fiiliksen pääkoppaan, niin totta kai sitä pitää kehua julkisesti. Invasion Of The 50ft. Sound System CDR:ltä löytyy yhdeksän raitaa ja tyylilajit voi selkeästi jakaa kahteen osaan. On sitä perinteisempää iDM-osastoa joista suurimmat kiitokset voisi lähettää Aphex Twinin ja Squarepusherin suuntaan joidenka henkilökohtaiset panostukset tätä genreä kohtaan on äärettömän tärkeät ja itse musiikkikin on selkeästi iskostunut vuosien varrella tämänkin kaverin selkä-ytimeen. Line 47:n tuottama musiikki ei ole järin innovatiivista, varsinkin jos sekaan heitetään uusin ryöstön kohteena oleva trendi konemusiikissa eli moderni klassinen mutta ei sitä aina jaksa alkaa rähisemään että mitä on nyt kopioitu, kaveri osaa selkeästi suorittaa oman hommansa ryöväämättä kokonaista hautaa. Jälkimmäiselta tyylisuunnalta löytyvät pari breakcore/drum and bass stygeä jotka osoittavat kuuntelijalle että myös snaresien pyöritys omissa käsissään onnistuu ilman sen kummempia ongelmia. Lopuksi voisi sanoa sen että Invasion Of The 50ft. Sound System on täynnä karkkimaisia melodioita jotka pistävät hymyn kasvoille vaikkei olisi mitään sen kummempaa syytä. Tämä pienoinen promo jätti ainakin minun etummaiseen aivolohkoon sellaisen muistijäljen että tämän artistin musiikki pitää ottaa tarkempaan syyniin jos ja kun hän saa julkaistua kunnon albumin tai edes EP:n.