Musiikkia, viikko 28/2006. Part 2

Venetian Snares: printf(“shiver in eternal darkness/n”); (2000)

Venetian Snares: printf shiver in eternal darknessLäps läps läps… piikki käteen ja eikun uutta annosta suoneen. Täytyy myöntää että oli pienoinen hiki otsalla kun näin tämän mustalla kannella omaavan levyn postilaatikossa. Ensinnäkin saan taas olla helvetin kiitollinen levy-jumalille että sain omakseni tämän Aaron Funkin ensimmäisen CD-julkaisun. Ja toiseksi albumia oli rinnastettu Doll Doll Doll ja Find Candicen tyyliseen murhanhimoiseen, hitaaseen ja kuitenkiin omalla sairaalla tavalla henkisestä tasapainoa hämmentävään materiaaliin. Aaron is the man kun puhutaan synkistä albumeista eikä tämäkään ollut pettymys tuossa epämiellyttävässä aihepiirissä. printf(“shiver in eternal darkness/n”); on myös oiva esimerkki siitä että volyymi kompensoi nopeuden. Ei välttämättä tarvita sitä nopeinta, silmien ohi vilahtavaa breakia mitä esim. Meathole oli pullollaan jotta saadaan ahdistava tunnelma. Jo pelkästään rummut ja miten niitä pirstotaan ja paloitellaan kuuntelijan korvien edessä, luo sellaisen kylmän väreen selkänahkaan koska sitä tietää että jotain vielä pahempaa on tulossa ja se on vaan sekuntien kysymys. Kun matala basso ilmoittaa olemassaolostaan, ainoa toivomus on ettei se murskaa allekirjoittaneen pientä mieltä ja selviäisi hengissä tästä kuuntelusessiosta. Albumia kuunnellessa ei voinut taaskaan välttää miehen loistavaa sämple-työskentelyä – kuten esim. “Cruel Wholen” eeppistä Star Wars sekoilua jossa koottiin biittejä blastereista, lasermiekkailuista, unohtamatta sitä kuuluisaa “No” huutoa ja jopa Episode 1:n päätunnarissa ollutta kuoroa. Mutta herra Funkin tuntien, se ei ollut ainoa leffa-sämple tällä julkaisulla. Ainakin kaksi Kubrickin leffaa saivat epäinhimillisen kunnian olla tällä albumilla. Aaron Funk taisi olla jopa se ensimmäinen henkilö joka sämpläsi Kubrickin Eyes Wide Shutissa ollutta rituaalimaista vokaalia joka soi siellä kartanossa. Kun tuollaisen vokaalin yhdistää näinkin epäterveelliseen musiikkin, that is pure evil. Mutta nyt ensimmäisen kerran miehen levyä kuunnellessa tuli sellainen “hetkinen… something isn’t right” fiilis. Ainakin parin biisin kohdalla yhtäkkiä tajusin että mieshän on toistanut samoja ideoita myöhemmin julkaistuilla Dollx3 ja Find Candicen materiaaleissa. Oliko herra Funk muuten vain tyytymätön näihin pariin biisiin tällä albumilla kun hän käytti idean uudestaan ja paransi lopputulosta myöhemmissä levyissä? Who knows and who cares. Mieshän ei tunnetusti sorru kopioimaan omia ideoitaan uudestaan ja uudestaan joten annetaan anteeksi tämä pieni lipsahdus.