Addiktioni 36/14

Bitcrush: Collapse (2012)

Bitcrush: CollapseMinimaaliselta vaikuttava ja mustempaan spektriin siroteltu kansitaide sekä kannessa ensimmäisenä esiin nouseva sana suorastaan maalailee ennakkoon Bitcrushin (a.k.a. Mike Cadoo) kuudennen studio-albumin sisältämä teemaa. Kahdeksan vuoden aikana, evoluutiomainen matka musiikissa tämän monikerin alla on tuonut taidokkaasti alkupään iDM tarjonnassa seikkailevaa elämystä josta se on hiljalleen lähtenyt oikeiden instrumenttia kautta vyörymään kohti raskaampia vesiä kannattelevampaan muotoon. Collapse jatkaa ansiokkaasti tällä tiellä ja polkaisee itsensä kahden minuutin jälkeen todellisuudessa kunnolla käyntiin ja albumin raskassoutuisesti räiskyvässä post-rockissa kaiherteleva äänimaailma ottaa ympäristönsä jämerästi haltuunsa jossa kitarat tempoilevat ja pompottelevat liitävän mahtipontisesti ja luovat tunneskaalaltaan ehdottomasti Bitcrushin parhaimmasta päästä olevaa materiaalia. Tiukasti otteessaan ja jokaisessa elektronisesti tuotetussa hiljaisemmassakin hetkessään tutkisteleva albumi osaa yltiöpäisesti täyttää jokaisen pienen nyanssin ja huokosen rakentaen melankolisesti kaikuvan tilan kunnes taas lähdetään syöksyvän päättävästi tutkimaan tyhjyyden syvempiä salaisuuksia isompaa jyskettä tuottavan kaaoksen kera. On siis suorastaan helpottavaa löytää albumin päätteeksi itsensä sellaisesta olotilasta jossa tietty artisti on saavuttanut henkilökohtaisesti toivotun pisteen. Tarkoitan tuolla toteamuksella että Collapse on juurikin sen sortin julkaisu jota itse odotin In Distancen jälkeen. Energinen, miltei anteeksiantamattoman graniitin kova mutta kuitenkin tunnetta täynnä oleva josta erityisesti huokuu elämästä kumpuavat haavoittavuudet. Julkaisu on siis lunastanut kaikki odotukset ja täydellisesti 50 minuuttiin käärittynä Collapse on yksinkertaisesti todettuna Mike Cadoon yksi huikeimmista suorituksista eläväisemmän musiikin saralla.

Oyaarss with Neļaudis: Pārejošs Kaut Kas

Sigur Rós: Brennisteinn

Edelleenkin läsnä on sellainen tunne että tämä biisi on parempi kuin koko edellinen albumi.

Sigur Rós: Varúð

Pysäyttävä, varsinkin pitkän työpäivän päätteeksi jolloin tuntuu ettei saa itseään vaihdettua takaisin vapaalle.

Addiktioni 20/12

Lights Out Asia: Tanks And Recognizers (2007) / Eyes Like Brontide (2008) / In The Days Of Jupiter (2010)

Lights Out Asia: Tanks And Recognizers / Eyes Like Brontide / In The Days Of JupiterLights Out Asian (Mike Ystad ja Chris Schafer) valmistautuessaan ensi kuussa julkaistavaan viidenteen (ja neljäntään ex-Gridlock miehen Mike Cadoon n5MD levymerkin alaisuudessa) albumiinsa Hy-Brasil, päätin että olisi jo vihdoinkin aika ottaa taas kerran itseään niskasta kiinni ja ostaa nämä edelliset julkaisut. Tuttu kuvio meikäläisen levyhyllyn täyttämisessä ja tämä on muutenkin paljon mieluisampi tapa tutustua orkesterin muuhun tuotantoon kun yksi verkon kätköista ladattu julkaisu toimii tärkeänä alkupisteenä. Mutta siirrytäänpäs suoraan siihen asiaan… Nämä kolme Lights Out Asia albumia ovat siinä mielessä harvinaislaatuisia albumi-kokonaisuuksia että heidän luomansa musiikki osaa toimia täysin irrallaan kuin myös levittäytyen toisiaan tukevaksi trilogiaksi vaikka niitä ei varmaan luotu siihen tarkoitukseen. Mikä tässä sitten tekee noin voimakkaan vaikutelman jo heti ensimmäisten kuuntelujen aikana? Lights Out Asia nostivat ja puskivat jokaisella albumillaan omaa kunnianhimoisuutta uuteen suuntaan ja toivat omassa musiikissan täyteläisesti esiin läppäreistä kumpuavaa kevyttä iDM estetiikkaa, post-rockin paksua maalailevuutta, dream popin vokaalimaista suloisuutta ja toisiinsa yhteen nitovaa ambientmaista kollaasia. Ja ehkäpä yhtenä tärkeänä elementtinä on Tanks And Recognizers albumista lähtien orkesteriin liittynyt kitaristi Michael Rush joka toi omalla läsnäolollaan juuri ne ponnistavasti tärkeät ja viimeiset viilaukset orkesterin tasapainotettuun soundiin. Valitettavasti mies ei ole enää mukana tuossa tulevalla julkaisulla joten se kuullaan sitten myöhemmin että olinko oikeassa tämän suhteen. Mutta arvailut sikseen, jokainen näistä kolmesta albumista on hyvä esimerkki omalla sarallaan. Oli siis kyse In The Days Of Jupiterin kauas avaruuden syövereihin kurkottava ja paikoitellen eeppisiin mittoihin venyvä universumin salaisuuksia tähyilevä teatraalinen näytäntö (varsinkin albumin kolme ensimmäistää raitaa lainaa nimensä “2001: A Space Odysseyn” jatko-osan “2010” loppukohtauksesta ja näin ollen alleviivaaten tuota mainittua ilmentämismuotoa) tai Eyes Like Brontide tapauksessa keräilee yhteen pakettiin mystiikkaa Chernobylista, maan ulkopuolisista vierailijoista kuin myös antaen lisäväriä rautaisen esiripun jälkeisestä ajasta. Mikä tietenkin hieman hymähdyttää kun mm. Wikipedia osaa kertoa että orkesteri on kotoisin Milwaukee, Wisconsinista. Tanks And Recognizers vaeltaa jo hieman kauemmaksi myöhäisempien albumien sematiikasta minkä johdosta se ei myöskään kerro niin helposti lähdetietoaan ja todellista inspiraatiotaan mutta kuitenkin pitäytyen mallikkaasti Lights Out Asian suunnitelluissa musikaalisissa raameissa. Mikä on kuitenkin ihan hyvä asia koska Tanks And Recognizers antaa kahteen muuhun albumiin verrattuna paljon enemmän vapautta ja tulkinnan varaa kuuntelijalle. Albumit siis jättävät kukin omalla tahollaan vahvan kaiun taakseensa, oli kyse sitten sykähtelevästi esitetystä In The Days Of Jupiterin avaruus-spektaakkelista tai Eyes Like Brontide tapauksessa osaa rakentaa hitaasti mutta täydellisesti kukoistavan äänimaailman joka lopulta huipentuu kaiken voimansa peliin laittavassa ja unohtumattomassa viimeisesta numerossaan jossa kirskuvasti etenevät kitarat suorastaan jättävät kipinöivän vanan taakseensa. Toisin sanoen, Lights Out Asia on onnistunut luomaan kolme elegenttia albumia jotka yhdistelevät elektronisuutta ja sähköisiä instrumentteja eloisasti toisiinsa vieden genrien välistä symbioosia jälleen kerran saumattomaan olomuotoon. Jokainen näistä kolmesta albumista on hyvä lähtöpiste lähemmälle tutustumiselle joten ota vaan rohkeasti se ensimmäinen askel. Et tule katumaan.

Addiktioni 46/11

Clint Mansell: The Fountain (Original Soundtrack) (2006)

Clint Mansell: The Fountain OSTDarren Aronofskyn ohjaama The Fountain on yksi näistä vaa’an paremmalla puoliskolle kohoavista mindfuck-elokuvista jonka monikerroksinen tarinankerronta alkoi aukenemaan itselläni kunnolla toisen katselukerran jälkeen. Se mikä tekee elokuvasta itseään kohti vetävän kokemuksen on se tapa miten tarina avautuu hiljalleen katsojan silmien edessä. Rakkautensa menettämisen hyväksyminen läpikäydään elokuvan aikana kolmella eri tasolla – todellisessa elämässä, mielen avaruuden kolkossa yksinäisyydessään ja viimeistelyä vailla olevan kirjan kautta, minkä myötä jokainen taso täydentävät toisiaan luoden toisiinsa heijastavan aikajanan. Ja kuten hyvin omalaatuisilla elokuvilla on yleensä tapana, musiikki myös tukee, vahvistaa ja rikastaa tätä kokemusta täysin omalla kokeellisella sysäyksellään. The Fountain on kolmas yhteistyö ohjaaja Aronofskyn ja säveltäjä Clint Mansellin välillä sekä toinen yhteistyö Kronos Quartetin kanssa ja kokonaisuutta hämmentää niinkin omaperäinen valinta soittajiksi kuin skotlantilainen post-rock yhtye Mogwai. The Fountainin musiikki on hyvin paljon tunteisiin vetoava muodostaen eläväisen, hengittävän tunnelman jota pääasiallisesti ohjaavat hyvin yksinkertaisesti rakennetut, syvälle sydämeen läpäisevän raskasta taakkaa kantava olemus pianon kautta sekä Kronos Quartetin sormien välityksellä levittäytyvä jousisoittimien akustinen maanläheinen värähtely. Mogwain äänekkäämmästä olemuksesta kuuluu scoren aikana sellaisia lainehtimaisesti eteneviä häivähdyksiä joka kuitenkin lopulta latautuu huippuunsa ja suorastaan räjähtää kaikkialle “Death Is The Road To Awe” cuen myötä. Tämä yli kahdeksan minuuttinen eeppinen cue myöskin kiteyttää scoren aiemmilla hetkillä aistitun kiihkeän olemuksen täydellisesti tuoden mukanaan kirskuvasti kipinöivät kitarat, edestakaisin sahaavat jouset ja pakahtuvasti esiintulevan kuoron jonka myötä Hugh Jackmanin esittämän Tommy pystyy vihdoinkin päästämään irti ja viimeistelemään kuolleen vaimonsa pyydön. Mutta ehkäpä scoren sykähdyttävin ja suorastaan polvilleen pudottava osuus on jätetty julkaisun viimeiseksi hetkeksi. Pelkästään pianolla viritetyn äänimaailman myötä “Together We Will Live Forever” on hyvin riisutun oloinen mutta korostaen tunteita joissa esiintyvät toivoa, pelkoa ja hyväksymistä tapahtuneille asiolle.

Elokuvan häikäisevä visuaalinen tyyli yhdistettynä täysin hengästyttävään musiikilliseen kokemukseen luo lopputuloksenaan yhden elokuvamusiikin parhaimmista töistä jossa jälleen kerran ollaan onnistuttu siirtämään kuvitteellisia äärirajoja uusille alueille. Minulla ei ole enää muuta sanottava kuin… Hanki tämä elokuva ja katso se. Katso toisen kerran ja sen jälkeen hanki tämä score.

Addiktioni 52/10 – Part 2

The Blood Of Heroes: Remain (2010)

The Blood Of Heroes: RemainViime vuoden kohokohta albumirintamalla oli allekirjoittaneelle ehdottomasti superkokoonpanon The Blood Of Heroesin grindaavasti järisevä, matalassa dubin aallokossa viihtyvä sekä puskevasti eteenpäin rymisevä drum and bass debyytti jonka miehistöstä löytyivät mm. sellaiset nimet kuin Lynn Standafer (a.k.a. Enduser), Bill Laswell, Justin K Broadrick ja Kurt Gluck (a.k.a. Submerged). Jos edelleenkin muistan käyttämiä sanojani – julkaisu ennenkaikkea vakuutti omintakeisella, armottomalla tyylillä pistää säännöt täysin uusiksi ja siinä ohella sivutuotteena syntyi myös henkilökohtaisesti kaipaama avosydänleikkaus pitkän aikaa hitaasti kituvalle drum and bass genrelle. Täysosumaksi osoittautuneen laukauksen jälkeen sosiaalisten nettikanavien kautta ilmoitettiin että putken perästä ilmestyisi seuraavaksi remix-EP joka sitten lopulta muuntautui täysmittaiseksi albumiksi. Totta puhuen itselläni viisari ei juurikaan värähtänyt kun kuulin tästä uutisesta mikä johtuu enemmälti siitä että remix albumit ovat tunnetusti hankalia tapauksia – pahimmassa tapauksessa ne vesittävät alkuperäisen konseptin täysin mutta toisaalta onnistuen täydellisesti ne tuovat täysin uusia ulottuvuuksia jo aiemmin tarjoiltuun työhön ja näin ollen nauttien yhtä paljon kuin alkuperäisestä julkaisusta. Mutta ei anneta peloille valtaa kun lähdetään kahlaamaan taas tuntemattomia vesiä.

Debyytin tuottajina toimineet Joel Hamilton ja Submerged aloittavat tämän paloittelun “Descend Destroy” raidalla. Alunperin kyseinen raita oli se ainoa puuduttava ja ikävänlainen kompastuskivi albumin muuten saumattomasti toisiinsa kietoituvassa äänimaailmassa. Nyt se on muuntautunut huomattavasti vaarallisempaan ja kipinöitä sahaavaan muotoon jonka myötä sormikin taitaa mennä suuhun sen merkiksi sillä en tiedä sitten että luonnehtisinko tämän kitaravetoiseksi dubstepiksi vai minkä muun genrien sulatusuuniksi mutta pääsia on että se toimii ja helvetin hyvin. Ekstra kitarat tuovat mukanaan lisäkarheutta sekä antavat hyvän alkupotkun tälle julkaisulle. Enduserin remix julkaisun nimeä kantavasta teoksesta on sitä miestä itseään eli chopattuja looppeja ja edestakaista rynkytystä joten hän ei esittele mitenkään suurta yllätystä sen suhteen. Olisin kyllä kaivannut hieman radikaalisempaa kannanottoa mutta kyllä se kelpaa näinkin. Onneksi näissä drum and bass uudelleentyöstöissä on lähdetty käyttämään järkeä ja pitäydytty vähäisissä määrässä sillä albumilta löytyy ainoastaan toinen puhtaasti tähän genreen dipattua vääntämistä ja senkin tarjoilee suht. tuntematon artisti nimeltään Kuma. Tuntemattomuus on sinänsä hyvä asia ettei tarvitse heti ensikättelyssä leimaamaan minkäänlaista ennalta-arvausta. Dälek vetäisee tummanpuhuvan illbient/dub tunnelman “Chains” kappaleen ylle jossa sämplätään alkuperäisen Star Trekin efektejä vieden teosta täysin päälaelleen ja hitaaseen mieltä sorkkivaan kaaokseen. Kuten Enduserin tapauksessa, Justin K Broadrickin työstämä versio “Remain” kappaleesta kuulostaa aika pitkälti häneltä itseltään. Lisätyt vokaalit sekä semi-marssivasti etenevät rummutus tekevät tästä hieman taaksepäin vetäytyvän, jopa hivenen rennommin asennoituvan työn. “The Blood Of Heroes Rehearsal Version” samaisesta kappaleesta on jonkinlainen jatkumo Broadrickin omalle näkemykselle ja parhaimmillaan se kuulustaa juuri sellaiselta suhteellisen valmiilta paketilta että he pystyisivät vetämään näitä albumin kappaleita livenä. Mikä on tietenkin plussaa. “Salute To The Jugger” taisi olla jonkinlainen albumin pääteemabiisi joka kiteytti Juggerin olemusta sitomalla punaisessa langassa liitävän kokonaisuuden yhteen paikkaan ja nyt Bill Laswellin käsittelyssä sekin saa vain pieniä kosmeettisia muutoksia. Eli tässä tapauksessa laittamalla enemmän basson hytkyvästi väreilevää olemusta peliin. Gator Bait Ten jatkanee “Transcendent” alkuperäistä maalailevuutta mutta siirtäen äänimaailmaa hiljalleen progressiivisesti etenevään drone/sludge vyörytykseen. Gunshae pitäytynee aika pitkältä samoissa maalaustekniikoissa ottaessaan mittaa “Wounds Against Wounds” kanssa mutta alunperin hyvin räiskyvästi iskeytynyt volyymi muuntautuu nyt enemmän tuonne kokeellisemman ja luonnonomaisesti esitellyn ambientin pariin.

En siis odottanut tältä juurikaan mitään mutta jopa pieneksi yllätykseksi tästä muodostuikin erittäin toimiva paketti joista puolet teoksista lähtivät kaivertamaan ideoita täysin uuteen muotoon ja onnistuivat erinomaisesti näiden toteutuksessa. Toivottavasti ryhmä julkaisee joskus sen oikean toisen albumin sillä ensimmäinen lunasti pelkällä olomuodollaan täydellisesti paikkansa ja tämä remix albumi herätteli ajatuksia siitä että potentiaalia on suunnata vaikka minne suuntaan jossa räiskiä menemään.

Addiktioni 16/10

The Blood Of Heroes: The Blood Of Heroes (2010)

The Blood Of Heroes: The Blood Of HeroesTämä kuluva vuosi tulee olemaan Lynn Standaferilla a.k.a. Enduserilla kiireistä aikaa. 2010 lähtikin jo mukavasti käyntiin neljän raidan 1/3 EP:llä joka antoi ensimmäiset pään yli tähdätyt laukaukset jotka onnistuneesti kiinnittivät huomion hänen tulevaa soolo-levyään kohti. Jos totta puhutaan, Ad Noiseam levymerkille julkaistava tuleva soololevy sekä edelleenkin mysteerimäisten verhojen taakse piiloutuva I Am The Sun-projekti ovat yhä tarkkailun alaisuudessa mutta The Blood Of Heroes on huomattavasti mielenkiintoisempi konsepti jota olen myös jo seurannut pitkään ja odottanut hartaasti, erityisesti ensimmäisten klippien jälkeen jolloin tämä nousi välittömästi odotuslistan kärkeen. Mukana olevat nimet pitäisi kertoa varsin suorasukaisesti että tässä ei anneta edes pientä tilaa turhalle hötkyilyille. Toisin sanoen The Blood Of Heroes on superkokoonpano jossa Enduserin lisäksi on tuottaja-legenda/basisti Bill Laswell, Ohm Resistance-levymerkkiä pyörittävä drum and bass-tuottaja Submerged ja Jesu/Godfleshin pääkoordinoija Justin Broadrick. Jos nyt oikein muistan ryhmän alkuhistoriasta, tämän piti olla alunperin Method Of Defiance julkaisu mutta mukaan raahatut henkilöt ja tyystin erilaiseen suuntaan kuljetettu soundi muuttivat tämän uudeksi projetiksi. Hyvä näin. The Blood Of Heroes ansaitsee omanlaisen tunnistettavuuden yhteen nitovan mentaliteetin ja uudenlaisen, kollaasimaisesti törmäävän soundin takia.

Tämän omaa nimeään kantavan albumin aloitusraita “Blinded” kertoo kuuntelijalle varsin selkeästi mistä on todellisuudesta kyse ja mihin suuntiin tämä albumi alkaa haarautumaan. Raskas ääniseinämä lähtee etenemään tummasti pommittavan kitaran kautta johon lisätään chopatusti ohjelmoituja drum and bass perkussioita ja muutenkin kokonaisuutta sävyttää dubin upottavasti vellova olemus joka johdattelee kuuntelijaa syvempään päähän tässä vuolaasti virtaavassa äänikollaasissa sekä viimeisenä kosketuksena tuo Dr. Israelin ragga-mentaliteetti vokaalien kautta. “Chains” irtaantuu heti uudelle polulle skaalautuen kohti post-rockmaista maalailevaisuutta ja biittipolitiikassa hidastutaan enemmälti tuonne downtempon välimaastoon, mitä nyt pientä kikkailua on jätetty makeutusaineeksi. “Salute To The Jugger” jatkaa tätä dubin, drum and bassin ja porautuvasti grindaavien kitaroiden naittamista onnistuneesti ja albumin äänitorvena toimivan Dr. Israelin lipovasti esiintuotu hyräily sodasta antaa enteilyä isompien pommien pudotuksesta. Ja niitähän myös pudotellaan. “Breakaway” ja myöhemmin albumilla soiva “Wounds Against Wounds” lisäävät painostavaa volyymia pintaan sillä nämä kaksi teosta luottavat täysin hakkaavien perkussioiden sekä murisevan basson ja kitaran yhdistelmään tarkoituksena jättää takuuvarmaa hampaiden irroitusta taakseen. “Transcendent” irtaantuu taas aiemmin kuulemista teoksista lähestyen enemmän Jesun kaltaista tunnelmallista materiaalia ja jotenkin sitä alkaa odottamaan että Justin Broadrick avaisi poikamaisensa äänijänteensä tämän aikana mutta tämä pysyy uskollisesti instrumentaalisena työnä loppuun asti. “Repositioned” on uudelleen remiksattu versio Enduserin Pushing Back albumilla majailleesta “Positioned” kappaleesta jonka johdosta omissa korvissani se vaan kuulostaa uudelleenlämmitelty sopalta tämän kaiken keskellä. Alkuperäisessä teoksessa mukana roikkunut räp-lyriikka on vaihtunut sämpleksi elokuvasta josta orkesteri on ottanut nimen itselleen ja muutenkin teosta on pyritty muokkaamaan enemmän tämän albumiin sopivaksi tuomalla valmiiseen sekoitukseen jo tässä vaiheessa tutuksi tullutta The Blood Of Heroesin tyylistä bassoa, kitaraa ja dubin väreilevää liikehdintää. “Remain” pistää mutkia suoremmaksi kitaran kautta mutta biittipoliitikassa on taasen lähdetty etenemään enemmän letkeämmän asenteen kautta jota erityisesti värittää hidastettu amen break kunnes taas lähdetään pilkkomaan sitä useampaan osasiin ja aletaan nostamaan minuuttissa soivan biitin määrää. Ainoastaan “Descent Destroy” putoaa tällä albumilla tähän aina niin ikävään puuduttava-kategoriaan. Miltei yhdeksän minuuttisena työnä se ei juurikaan saa toivomaansa kehitystä alleen, vaan tasaisesti eteenpäin puksuttaen siihen väistämättäkin tarttuu sellainen tunne että se rullaa paikoillaan ja ajan myöten ainoa muutos on vain lisätä vauhtia. Mutta mutta… Mieltäpuuduttavien minuuttien jälkeen, miltei pakon saneleman albumilta nousee yksi sen selkeimmistä kohokohdista – “Bound” nostaa taas panoksia korkeammalle ja nyt jälleen tuodaan uutta verta kokonaisuuteen. Jonkinlainen kielien kautta väreilevä itämainen soitin ja sitä avustava vokaali yhdistettynä liverumpalistiin sekä taustalla säreilevä kitara ja kappaleen piirteitä myöteilevä basso muuntavat tämän teoksen alkumetreillä miltei hämmentävän kuuloiseksi muodostelmaksi kunnes se irtaantuu tästä juoksevasti virtaavasta jammailevuudesta ja lähtee tutunomaisesti kipinöitä syöksevien rumpulooppien myötä taas tiukasti kierteessä eteneväksi syöksyksi. Levyn viimeistelemä “Drift” asettelee jälleen päällekkäin suorasukaisempaa biittien paloittelua samalla kun taustalla häärii ohuen kaunis, miltei vääristyneen seireenin kutsua muistuttava kitara-drone antaen viimeisen muistutuksen siitä miksi tämä julkaisu toimii erittäin hyvin.

Onko tämä sitten jonkin sortin teemalevy vaiko syvä kunnioitus tuntemattomuuteen kadonneelle post-apokalyptiselle kasari-elokuvalle? Ihan miten vaan kukin haluaa tätä tulkita, mutta fakta on se että tässä on ilman epäilyksen häivää ehdokas vuoden albumiksi. The Blood Of Heroes ulkokuoreltaan kova, erittäin kova mutta silti siitä kuitenkin löytyy puoleensa vetäviä ominaisuuksia ja suorastaan armottomia tapoja pistää säännöt täysin uusiksi jonka sivutuotteena syntyi myös onnistuminen herättämään drum and bassia uudestaan henkiin antamalla sille kaipaamansa avosydänleikkauksen. Tuomalla paljon erilaisia vaikutteita mukaansa, matalalta luotaavan dubista ärjyvästi grindaavaan post-rockiin, The Blood Of Heroes on luonut uniikin atmosfäärin jossa kaikki siihen tuotu palaset ovat loksahtaneet täydellisesti paikoilleen.

Addiktioni 40/08

Faunts: M4 (2006)

Faunts: M4Mass Effectin lopputekstien rullatessa kuvaruudulle ja kuten itse pelin aikana oli jo tottunut, kuulokkeista esittäytyi jälleen ambientmainen tunnelma ja sitä siivittävä naputtava tahti jonka aikana minä suorastaan jähmetyin paikoilleni. Taakse olivat jääneet kymmenien tuntien kiveen hakattua kliseistä sci-fi käsikirjoitusta joka kuitenkin onnistui pitämään pelaajan tiukasti näppäimistön sekä kuvaruudun edessä ja jopa miltei huutaen tahtovansa lisää aina kun pelaajaa oli onnistuneesti kuljetettua syvemmälle juonen kaartuvassa kehityksessä ja siinä ohella tietty tehtävä oli suoritettu onnistuneesti. Viidentoista sekunnin jälkeen tunsin kuinka kitarariffi suorastaan halkaisi paksun ilman lävitse. Tässä vaiheessa heräsin pienestä horroksestani kun pakonomaisesti aloin kyselemään itseltäni että mikä ihmeessä tämä oikein on. Leijuvat ambient dronet, kumisevat kasarirummut, indierockmaista haltuunottamista ja hitunen avaruusrockia sekoittamaan lisää pakkaa. Kun viiden ja puolen minuutin vaiheilla Vangelismainen tunnelmankohottaja synareiden kautta yhtyy tähän jo muutenkin rikkaasti toteutettuun soundimaailmaan ja avot, tässä meillä on yksi mielenkiintoisimmista modernin indierockin saavutuksista. Vai onko tämä puhdasta uudelleenherätettyä kasaria, uusretroa vai muuta vanhaa mikä on muutettu uudeksi? Väliäkös sillä. Minä olin myyty tuon yhden kappaleen ansiosta. Pieni who+what tutkimustyö netin ihmeellisessä maailmassa auttoi nopeasti löytämään kaivattua lisätietoa tästä orkesterista sekä julkaisun joka sisälsi tämän kyseisen kappaleen. En siis (jälleenkään) miettinyt hirveän kauan että tilaisinko tämän kyseisen julkaisun nopean tutustumisen kautta, varsinkin kun jakelijana toimivan levy-yhtiön nettisivuilla luki tylysti että viimeiset fyysiset kopiot lojuvat pöydällä eikä tätä julkaisua tulla uudelleen painamaan.

Tämä miltei neljänkymmenen minuutin M4 EP/minialbumi tarjoaa siis viisi kappaletta joiden keskimääräinen pituus heiluu siinä 7-8 minuutin rajoilla. “M4 (Part II)” aloittaa tämänkertaisen vyyhdin purkamisen ja kyseinen teos on tosiaan se joka soi tuossa Mass Effectin lopussa. Kulkiessamme julkaisulla seuraavaan etappiin, humaanin biittikoneiston kolkko, kaikuva 80-luvun soundi on yhä edelleenkin läsnä joka kuitenkin onnistuu luomaan sellaisen pulssimaisen vetovoiman joka yhdistyy leijuvan konetaustojen sekä särisevästä pyörivän kitaran kautta saavutukseksi jossa ymmärretään miten menneisyys on yksi tärkeä kiintopiste jonka kautta voidaan luoda uutta ja siirtää kokemusta eteenpäin. Kun aloituskappaleen vokaaleisssa kevyesti käytetty vokooderi poistuu käytöstä, “Sleepwalker” viimeinkin paljastaa että laulajan ääni muistuttaa jossain määrin Thom Yorken kaltaista esiintymistapaa – melankolista ja sisäisesti repivää traagista tulkintaa jossa erityisesti riipaisevasti kyselevä “Am I still asleep?” lause antaa sellaisen sysäyksen kappaleen ytimessä jonka myötä vajoaa rumpukoneiston ja kitaran yhteisesti sointuvaan äänivalliin kun samanaikaisesti sulkee silmiään. Kaksi biisiä takana ja jo tässä vaiheessa olo tuntuu kuin lottovoittajalla. “M4 (Part I)” on selkeä johdatus vauhdikkaampaan kakkososaan mutta se ei tarkoita etteikö tämäkin pitäisi näyttävästi paikkaansa tällä julkaisulla. Enemmän elektronisena tanssilattian houkuttimena toimiva ja täysin instrumentaaliseen työhön puettuna tämä ensimmäinen osa myös läpikäy samaiset soitannat mutta on tunnelmaltaan huomattavasti seesteisempi jossa erityisesti tasaisesti kumiseva biitti asettelee tästä yhteen liikehdintään sidotun tuloksen. Alle kuuden minuutin työnä eli julkaisun lyhyimpänä teoksena toimiva “Meno Mony Falls” on toinen perään iskostuva pelkästään instrumentaalia soitantaa sisältävä työ jonka kevyesti elektroa myötäilevät perkussiot sekä slidekitaran tyyni liukuminen asettelevat tämän työn selkeästi rauhallisempaan ääripäähän kunnes värisevästi kumpuava shoegaze otanta lataa sähköshokin kaltaisesti jälleen piristävästi uutta eloa. “Of Nature” hidastuu ja taipuu levyn viimeistelevänä työnä tuonne unimaiseen ja sielukkaasti aseteltuun esiintymistapaan joka ainakin biittiohjelmoinnin puolesta lähestyy huomattavan paljon Radioheadin Kid A albumin kokeellisuutta. Aistillisesti esittäytyvä kitara tuo taas järeämpää voimakkuutta kappaleen selkärankaan mutta viimeinen minuutti häipyvästi katoavana ambientina luo haikean ja mieleen jäävän lopetuksen julkaisulle.

Tämä kanadalainen orkesteri löi kyllä sellaiseen kultasuoneen saadessaan biisinsä hyvin menestyneeseen sci-fi/kevyt-RPG elementeillä varustettuun räiskintäpeliin. Minä olen tuskin ainoa ihminen joka läpipeluun myötä oli suorastaan monttu auki kun katseli rullaavia lopputekstejä sekä samanaikaisesti kuunteli sen aikana esitettyä musiikkia ja jonka johdosta oltiin miltei suoraan päätä netissä ostamassa edes jonkinlaista julkaisua joka sisältäisi tämän teoksen. Yhden referenssipisteen myötä tämä viiden kappaleen M4 EP onneksi antoi kuuntelijalle mahdollisuuden kasvaa jokaisella kuuntelukerralla jossa erityisesti tunnelmaltaan positiivisesti ailahteleva ja vaistomaisesti etenevä rakenne tarjoili yllättävän kierrepotkun omaankiin kuuntelutottumukseen. Jälleen yksi orkesteri jonka nimi menee siihen listaan jossa pitää ottaa syventävää luotausta tulevaisuudessa.

Addiktioni, 13/08

Kelly Bailey: Half-Life 2: Episode Two (Original Soundtrack) (2007)

Kelly Bailey: Half-Life 2: Episode Two OSTAlunperin Half-Life 2: Episode Two soundtrack CD oli ainoastaan saatavilla Venäjän markkinoilla ja silloinkin piti tilata Valven tekemän mammuttimainen The Orange Box ennakkoon jotta sai tämän musiikki CD:n omakseen. Joten ymmärrettävistä syistä itse julkaisu on sen verran harvinaislaatuinen tapaus että jos saa edes pienenkin tilaisuuden sen hankkimiseen, siihen tartutaan ilman minkäänlaista nykyisen tilanteen arvioimista vaikka lompakosta joudutaankin pulittamaan aimon summan saadakseen sen kokoelmaansa. Mutta jälkikäteen on yleensä helppo irvistäen hymyillä sillä CD on tosiaankin kaiken sen vaivan arvoinen ja onkin aina miltei vapauttavaa kuulla kun ensimmäiset ilmavasti ja ryhdikkäästi soitetut nuotit iskeytyvät kuulokkeista korviin ja sieltä kimpoillen takaraivon seinämään. Huolimatta nimestä, CD myös sisältää Episode One’n soundtrackin joten 52 minuuttiin mahtuu jälleen paljon ja samalla hyvinkin erilaisia tunteita uudelleen herättäviä vaikutuksia.

Osa Episode One’n cuesta on selkeästi huomattavasti synkemmällä mielentilalla eteneviä kuin mitkään muut tilanteet tässä koko pelisarjassa – jopa turisteja syövä zombiekaupunki Ravenholm vetää lyhyemmän tikun tässä vertailussa kun pyritään mittaamaan kuinka pitkälle tätä jatkuvasti itseään syöttävää klaustrofobisen sekavaa olotilaa pystyy todellisuudessa kasvattamaan. Kiitos Episode One’n pimeyden paksun verhon takana etenevän luonteen takia, musiikissa myös kurkistaa sellainen kiivaan luonteen omaava industrialmainen mutaatio joka ahmien syö kaiken valon ja kolistelee käytävillä vain sen merkiksi että se lähestyy tietäen missä olet. Kirskuvasti esiintuodut kitarat, hakkaavasti taotut perkussiot sekä siihen ynnätyt raskaasti vaeltelevat puhallinsoittimet värittävät tätä omalaatuista tunnelmaa siihen pisteeseen että kuuntelijallakin alkaa olla hieman epämiellyttävästi painostava olo. Mutta siirrytäänpäs täysin toisenlaiseen fiilikseen eli aavasti leviävään tunnelmaan. Soundtrackin ambientmaiset työt todistavat jälleen miten pitkälle ollaan kuljettu kolmen vuoden takaisesta toisesta päänavauksesta – esim. “Infraradiant” suorastaan hehkuu kuumana elektronien irtautumista josta myös tulee helposti mieleen Pan Sonicin massiviinen työ “Säteily” mutta kuitenkin huomattavasti rikkaammin viimeisteltynä ja tietenkin kompaktina neljän ja puolen minuutin versiona. Herra Bailey on myös valjastanut dark ambientin ääreltä paljon referenssipisteita joista ainakin “Shu’ulathoi”, “Decay Mode”, “Dark Interval” ja “Inhuman Frequency” jatkavat soundtrackilla tuota raskasmielisesti rakennetun polun kulkemista.

Mutta vasta Episode Two’n myötä Kelly Bailey vie koko HL2:n soundtrack konseptin täysin uudelle tasolle jossa luonnollisuutta tuodaan astettain kasvavalla tavalla esiin ja sen myötä luo vahvemman tunnesiden pelaajan ja pelikokemuksen välille. Musiikki on siis alkuperäiseen emopeliin verrattuna edelleenkin paikoitellen adrenaalitäytteistä runttausta jonka myötä on kuitenkin pyritty selkeästi siirtymään enemmälti pois elektronisesta tuotannosta tuonne oikeilla instrumenteilla toteutettuun rockmaiseen työstötapaan. Kyllähän tällä soundtrackilla edelleenkin roikkuu liukkaasti vaihtuva biittipatteristo joka muistuttaa siitä että masiivisesti nivusiin potkivalla perkussioilla on yhä arvokasta käyttöä tämän päivän tarinankerronnassa – “Last Legs”, “Self Destruction” sekä “Sector Sweep” tuovat sen erinomaisesti kuuluviin mutta täysvaltainen rockteos “Vortal Combat” on yksinään soundtrackin avaavana cuena yksi hienoimmista aloituksista julkaisujen historiassa ja samalla kertoen ettei elektronisuutta välttämättä kaivata kaikissa tilanteissa. “Hunting Party” on toinen selkeä kohokohta soundtrackilla jossa tanakasti käyntiin lähtevä särisevä shoegaze äänivalli joka lähtee kitarasta, hurisee ja pörisee aaltomaisesti sen merkiksi että viimeinen käyttöpäivä on vasta vuosien päässä ja samalla viestittää kuuntelijalle: “it’s time to kick some major ass”. Kai minä tällä taas epämääräisellä jorinallani yritän kertoa että loppupeleissa Episode One ja Two edustavat onnistuneesti musiikillisesti muutoksen tuulia ja koska kitaroita on adaptoitu vieläkin enemmän mukaan, se tuo selkeää lisäpontta myös siihen miten tarinaa tuodaan esiin visuaalisesti. Yksinkertaisuudessa yritän siis sanoa että kyllä – Half-Life 2: Episode Two soundtrack on ehdottomasti herra Baileyn parasta antia ja kun muistissa on edelleenkin alkuperäisen Half-Life 2:n musiikit joka vuoristoratamaisella liikehdinnällään loi yhden värikkäimmistä tapauksista elektronisesti luodun pelimusiikin saralla – se on jo paljon sanottu tästä tuoreemmasta julkaisusta.

Addiktioni, 09/08 – Part 2

Bitcrush: Epilogue In Waves (2008)

Bitcrush: Epilogue In WavesJos nyt oikein muistan, ‘miten täydellisyyttä voi parantaa’ taisi olla se kysymys jonka äärelle jäin In Distance albumin myötä. Edesmenneen Gridlockin toinen osapuoli sekä oman n5MD levy-yhtiönsä pyörittäjä, Mike Cadoo julkaisi tällä viikolla kolmannen albuminsa Bitcrush aliaksen kautta ja toivottavasti tuohon uudelleenlämmitettyyn pohdintaan saadaan jonkinmoinen vastaus matkan varrella. Musiikillisesti ja äänimaisemallisesti puhuen Epilogue In Waves ei juurikaan eroa kahden vuoden takaisesta In Distance albumista. Edelleenkin kyse on juuritasolla vain yhdestä miehestä ja hänen kaapin perältä löytämästään sähkökitarastaan johon yhdistellään elektronisia ääriviivoja ja piirteitä luodakseen tunneskaalaltaan myönteisesti liikuttavan ja eheästi rakennetun yhtenäisyyden mutta ne pienet, sanoisinko jopa vähäeleiset muutokset jotka heijastuvat suurempina värähtelyinä levyllä tekevät tästä Epilogue In Waves albumista omanlaisen kokemuksen. Kun näitä ambientmaisia värähdyksiä koetaan aisteilla ja tutkitaan tarkemmin mikroskoopin lävitse, eroavaisuuksia alkaa löytymään. Nyt liikutaan enemmän tuolla helpommin omaksuttavan melodisuuden sekä pehmeiden, tunnelmaisten tekstuurien saralla mutta kuitenkaan unohtamatta sitä yhtä elementtiä mikä pisti ja yhä edelleenkin pistää oikealla hetkellä allekirjoittaneen huulen väpättämään ja mielen kiljumaan riemusta kun sen ensimmäisen kerran tuntee lähestyvän. Kuten In Distance albumilla, Epilogue In Waves tuo jälleen onnistuneesti eturintamaan indiemäistä rock-tulkintaa ja sanoisinko jopa pidemmälle vietyä äänivallimaista shoegaze otantaa muiden oikeiden instrumenttien kera mutta kuitenkin huomattavasti riisutummalla mittakaavalla. Ehkäpä sen johdosta eräs toinen seikka mikä tällä julkaisulla suorastaan huokuu läpi on aavan meren kaltainen rauhallisuus. Kuin herra Cadoo olisi hakenut jonkinsortin sisäistä rauhaa omasta sävellyskynästään sekä epäilemättä myös itsestään ja sen myötä Epilogue In Waves etenee vaistomaissti kohti päämääränsä ja laajenee ympäriinsä miltei spontaanisesti eikä näin ollen jää pyörimään paikoilleen. Tämä itseään syöttävä harmonisuus näkyy ja kuuluu miltei kaikessa. Jopa yhä mukana sinnittelevät vai sanoisinko viimeisetkin iDM-johdannaiset perkussiot ovat vain välttämättömiä tällä albumilla ja tämä tekeekin Epilogue In Wavesin kokonaisuudesta vieläkin enemmän riisutumman oloisen. Epilogue In Waves on luonnollisesti kehittyvä jonka tiivistyminen ja varsinaisen huipentuminen syntyy kymmenen minuuttisen “Pearl” kappaleen aikana jossa läpikäydään kaikki albumin aikana koetut vaiheet yhteen siistiin pakettiin käärittynä ja siinä ohella koetaan viimeinkin paikan sekä ajantajun hidastumiset.

Palataanpa siihen itseäni askarruttavaan kysymykseen. Niin… En tiedä. Ikävä kyllä, täytyy vaan todeta itselleni että tällä kertaa en saanut kaipaamaani vastausta mistään suunnasta. Vaikka Epilogue In Waves onkin erinomaisesti tuotettu ja selkeä jatkumo miehen edelliselle työlle joka onnistuneesti polkaisi uudelleen käyntiin herra Cadoon uran muusikkona – loppupeleissä mikä tästä tekee heikomman työn verrattuna kaksi vuotta sitten julkaistuun In Distance albumiin, on sen kokonaisuudesta puuttuva väkevä draivi ja jopa eeppisesti luotaava atmosfääri joka teki hänen edelliseltä albumista niin muistorikkaan. Next time Mike, crank up the volume and push your limits.

Addiktioni, 09/08 – Part 1

Brian Reitzell: 30 Days Of Night (Original Soundtrack) (2007)

Brian Reitzell: 30 Days Of Night OSTItse vihaan talvea ja varsinkin sen tuomaa kylmyyttä ja pimeyttä täällä pohjoisella maapallolla. Mutta jos musiikissa tuodaan esiin tätä pimeyttä ja kylmyyttä minä otan sen aina mielellään vastaan. Ihminen tai noh… ainakin minä tarvitsen joskus synkemmän mielentilan purkaakseen tuntojani tai jonkinsortin pään sisälle kertynyttä aggressiota ja musiikki ehdottomasti auttaa tällaisen tilan saavuttamisessa erinomaisesti. Elokuvat taasen vaativat keskittymistä eikä näin ollen oikein sovi tällaiseen synkkään fiilistelyyn. Tosin katsellessani tätä kyseistä vampyyrileffaa (joka yllätti positiivisesti ja toi jopa uutta henkeä tähän jo miltei loppuunkaluttuun genreeseen), musiikki onnistui jättämään jälkensä allekirjoittaneen psyykkeeseen sen verran vahvan signaalin että tilasin jo heti elokuvan katsomisen jälkeen soundtrackin itselleni. Kun itse soundtrack sitten viimeinkin kolahti postilaatikkooni, jo heti ensikuuntelun jälkeen sain todeta että nyt taas löytyi sopiva levy jonka avulla saan suorastaan syleillä pimeyden kanssa.

Totta puhuakseni, Brian Reitzellin säveltämä score on paljon enemmän kuin pelkkä pimeyden rajoilta ehdotteleva ja kuiskiva mielentila. 30 Days Of Night on paikoitellen oikeasti hyvinkin häiritsevä teos ja varomattomalle kuuntelijalle vähintäänkin dementoivaa tavaraa sisältävä vyyhti joka lähtee purkautumaan monelta eri kantilta – tämä on erityisesti vaaraksi silloin kun levyn äärelle eksyy kello kahden-kolmen aikaan yöllä ja väsynyt mieli on viimeinkin menettämässä otettaan valveen puolella. Se mikä tässä scoressa vetoaa allekirjoittaneeseen on herra Reitzellin jatkuva kokeilunhakuisuus jollaista en olekaan vähään aikaan kokenut itselleni tyystin uppo-oudon tuottajan kohdalla ja varsinkin yhden ainoan julkaisun äärellä. Eittämättä scoren yksi vahvimmista osa-alueista ja mielenkiintoa tiukasti ylläpitävä elementti on siinä miten paljon erilaisia perkussioita ja erikoisempia akustisia soittimia (mm. harvinaisempi waterphone) hän on liittänyt tähän kokonaisuuteen saadakseen luotua tämän syvästi pureutuvan ja miltei harmonisesti humisevan tummanpuhuvan teoksen. Tähän kun vielä liitetään karmaisevan outoja ja teräviä piikkeja omaavia vaikuttimia jolla suorastaan leikataan pehmeää kudosta samalla kun haistellaan jatkuvasti muuttuvia tuulia industrialin ja ambientin sekoituksesta. Välillä saa siis hampaita irvistäen kuunnella kun viiltävät äänet etenevät kaukumaisesti lähemmäksi ja lopulta tunkeutuvat kehoon tehdäkseen enemmän tuhojaan. Tässä vaiheessa pitäisi varmaan jo tajuta ettei tämä siis ole perinteinen elokuvascore joten kaikki puristit voi mennä taas itseensä koska tästä ei tosiaankaan löydy heille mitään olennaista mutta me taas kokeellisen musiikin ystävät löydämme tästä viihdykettä moneksi pitkäksi venyneeksi illan päätteeksi. Tarkoitan siis tuolla perinteisyydellä sitä että jousisoittimia tuodaan esiin hyvinkin säästeliäästi, sanoisin jopa niukasti ja scoren lävitsevirtaava kokonaisuus koostuu pääasiassa uhkaavan ja jopa dark ambientmaisen tunnelman ylläpitämisessä. Toki välillä tuntuu että 30 Days Of Night meinaa lähteä rajulla tavalla jo miltei lapasista kun raskaammin soitettuja sekä selkeämmin isompaa kaliiberia omaavia rock-soittimia, hakkaavista rummuista säriseviin kitaroihin, aletaan tuodaan enemmissä määrin mukaan jolla todellisuudessa halutaan vain herättää kuuntelijan täydellinen huomio. Ja onnistuneesti se herättääkin ja sanoisinko vangitsee ansaitsemansa huomion. Scoren järkkymätön asenne ja pistelevä kylmyys tulee siinä vaiheessa vielä viimeisen kerran raa’alla tavalla vastaan kun elokuvan loppukohtauksessa soiva “Daybreak” jossa ensimmäistä kertaa scoren aikana soi herkemmin tulkittuja, kauniimman puolen melodioita pianon, rummun ja kitaran yhdistelmän myötä mutta se jää liian lyhyeksi hetkeksi kokonaisuudessa että tuntuu kuin scoreen syvästi kiintyneen kuuntelijan rinnasta revittäisiin paljain käsin sydäntä irti kun tämä juuri paljastettu kauneus verhoutuu takaisin piiloonsa.

Kyllähän tässä jopa pienimuotoisen klassikon aineksia omaava julkaisu näyttäisi muodostuvan. Tämä soundtrack onnistuu samanaikaisesti olemaan selkäydintä järisyttävä kokemus kuin myös hieno osoitus miten tyypilliselle elokuvamusiikille annetaan suuremman luokan täysremontti jossa koko homma vedetään täysin uusiksi heti ensimmäisestä suunnitelmasta lähtien. Innovatiivisuus sekä hyppy tuntemattomaan ovat jälleen sellaiset tekijät joilla uskalletaan muokata tyystin persoonalliseksi kokemukseksi. Tai noh, se on sitten eri asia että kuka uskaltaa lähteä tämän jäänkylmästi tarjotun ajelun kyytiin. Itse ainakin voin suositella tätä julkaisua vähänkin erikoisemmin toteutetun ambient musiikin parissa viihtyville, varsinkin dark ambientin kuuntelijat saattavat löytää tästä mieluisia hetkiä.