Addiktioni 24/08

Mind Necrosis Factor: Morphogenesis (2008)

Mind Necrosis Factor: MorphogenesisRanskalainen Mind Necrosis Factor (a.k.a. Pierrick Coupé) on tuntunut pidemmän ajan sellaiselta omalta pieneltä salaisuudelta jota moni ei ole vielä löytänyt ja sen johdosta on miltei pitänyt kiinni kynsin ja hampain jotta tämä tiukasti varjeltu tieto ei pääsisi leviämään. Miltei… mutta täällä taas ollaan uuden julkaisun kynnyksellä. Selkein syy tälle melkein uhrialttari-asteelle venytetylle palvomiselle löytyy kolmen vuoden takaisesta debyytistä Entropy joka edelleenkin on omalla kohdallani yksi vaikuttavimmista teoksista tässä post-industrial-ambient-whatnot genressä mitä olen kohdannut viimeisen viiden vuoden aikana joten ymmärrettävistä syistä tämä miehen kakkos-albumi keräsi aikamoiset odotukset ylleensä. Mind Necrosis Factoryn yksi vahvimmista ominaisuuksista Entropylla on erilaisten vokaalien käyttö muodostaakseen tunnelmasta entistä tiiviimmän kokonaisuuden. Entropy on samanaikaisesti hyvinkin mystinen, ritualistisen kolkon oloinen johon äänimaisemallisesti kaiverrettiin karheasti 30-luvun vaihtoehtoinen steampunk-maailma jossa erityisesti propagandamaisesti esitetyt palopuheet ottivat ensimmäisiä askelia kohti ihmiskunnan atomiaikaa. Morphogenesis sen sijaan ottaa hyvinkin suuren pesäeron mitä tulee edelliseen työhön verrattuna ja sen johdosta tästä uudesta albumista ei löydy juuri minkäänlaista synkkyyttä edes nimeksikään. Varjoja on siellä täällä mutta ne eivät kerää minkäänlaista huomioita. Morphogenesis tuntuukin jo heti alusta lähtien huomattavasti hallitummalta työltä jossa on suoraviivaista ymmärrystä miten musiikkia lähdetään rakentamaan täysin vokaalien kautta ja tämän johdosta albumin luoma tunnelma hakeutuukin enemmälti tuonne henkisen maailman puolelle. Pääasiassa itämaiset vaikuttimet vokaaleissa luovat siis tällä albumilla vahvan tukirangan ja akustimet soittimet rakentavat varsinaisen kehyksen minkä sisällä Mind Necrosis Factor pyrkii tällä kertaa liikkumaan elektronisessa äänivirrassaan. Tämä myös välittyy albumin akilleen kantapäänä. Ensinnäkin osa näistä vokaaleista vaikuttavat jossain määrin siltä että nämä sopisivat paremmin tuonne mielensä jumiuttavaan psychill-ambient osastoon eivätkä näin ollen istu tähän kokeeellisempaan kokonaisuuteen täysin saumattomasti. Tämä luo ehkäpä liiankin herkästi odottavan tunnelman jossa pariinkin otteeseen valmistaudutaan iskemään seuraava isompi vaihde silmään joka ei tietenkään tule missään vaiheessa vastaan ja näin ollen pelkästään vokaalien varaan perustettu tuotanto alkaa selvästi kadottamaan pitkällä juoksulla myös kaaottisuuden, sattumanvaraisesti etenevän levottoman tunteen. Kun tähän vielä lisätään se että osa tällä albumilla käytetyistä hektisistä rumpu-ohjelmoinnista ja muista äänellisistä säädöistä tehtiin jo debyytillä varsin näyttävästi (kuten esim. yksi muistorikkaimmista hetkistä jossa sähkökitara alkaa yhtäkkiä kampeamaan kaiken elektronisuuden keskelle) jonka johdosta on pakko alkaa myöntämään raskain ja pettyvin mielin myös itselleni että Morphogenesiksen yritys lähentyä kohti laajaa universumia ja henkilökohtaisen henkisyyden tavoitteleminen ei pääse millään tasolla edes lähellekään debyytin synkän kerronnallisuuden muodostamaa, tiivistunnelmaista näkemyksistä tieteen, uskomuksen ja koneiden pyhässä kolminaisuudessa jossa ollaan taas ylittämässä yhtä ihmiskunnan suurimmista rajoista.

Ehkäpä kuulostin tällä kertaa liian negatiiviselta. Morphogenesis on lopullisen punnituksen jälkeen hyvä albumi jossa erityisesti “Immanencen” kiihkeästi palava tunteenpurku ja julkaisun parhaimmat hetket yhteen biisiin summaava “Senescence” antavat kuitenkin toivoa Morphogenesiksen läpikahluamiseen myös tulevaisuudessa mutta itse odotin paljon enemmän. Ja sitä paitsi, onko pelkkä “hyvä” ollut koskaan sen mitta että siihen pitäisi tyytyä täysin positiivisin mielin kun vieressä makaa edellinen mestariteos. Vieritetään tällä kertaa kaikki syyt tuon kuuluisan vaikean kakkos-albumin piikkiin joka ei onnistunut lunastamaan kaikkea mihin ensimmäinen osa pystyi.

Addiktioni, 18/2007

Pimentola: Misantropolis (2007)

Pimentola: MisantropolisPerkele, sanon ma näin suomalaisittain. Nimittäin nyt täältä kotosuomesta pärähtää sellainen levy kouraan joka ottaa tukevasti rinnuksista kiinni ja läimii kasvoille siihen malliin että se kyselee suoraan kuuluvalla äänellä vuoden levyn titteliä itselleen ja samalla pistää allekirjoittaneenkin spasmat vielä enemmän sekaisin. Kun Misantropoliksen laittoi ensimmäisen kerran soimaan, musiikki toi heti sellaisen mielikuvan että liikutaan jossain 1900-luvun alun friikki-show/sirkusmaisessa ympäristössä tai ehkäpä ‘Eyes wide shut’ tyylisessä kartano-orgiossa jossa kasvottomat tai paremminkin valkoista, tunteetonta ilmettä kuvaavaa naamaria kasvoillaan pitävät henkilöt viettävät omaa laatuaikaansa. Saattoihin se olla niinkin että ollessani tällä viikolla pienoisessa myrkytystilassa, tämä levy suorastaan ujelsi salakavalasti tuonne alitajuntaan vahvistaen noita hämäriä hallusinaatioita, päänsisäisiä pelkotiloja ja salaisia mieltymyksiä. Hmmm… Siis mitä helvettiä tämä siis oikein on? Onko Misantropolis oudointa taiteellisuuden polkua kulkeva kokonaisuus vai nerouden ja hulluuden rajoilla riippuvan säveltäjän todellinen näyttö jonka käyttömateriaalina toimivat neo-klassinen soitanta sekä koneellinen industriaali militaristineen yhdistelmineen mutta unohtamatta tietenkään miehen omia sanoja jonka mukaan tätä pakkaa sekoittavat niinkin hämmentävät nimiyhdistelmät kuin trip-jazz ja drum ‘n’ brass. Ehkäpä oma looginen musiikillinen ymmärrys tästä kaikesta ei saa sitä toivottavaa otetta mutta aivot tulkitsevat kuuntelun kautta näitä kaikkia signaaleja rohkaisevalla tavalla ja näin ollen pudottaen suojamuurin alas tyyliin: ‘hyppää mukaan vaan, ei tässä mitään pelättävää ole’.

Misantropolis on siis kokonaisuudeltaan ja tuotannoltaan uskomattoman rikas paksuineen kerroksineen joten kuuntelun aikana ei tule koettua yhtään tylsää hetkeä ja erityisesti yksi elementti mikä tulee suorastaan kuuluvasti albumin läpi, on se miten paljon erilaisia vokaaleja on hyödynnetty levyllä mutta kuitenkin onnistuen pitämään sama yhtenäinen tunnelma kappaleesta toiseen. Löytyy mm. kirkumista, räyhäämistä ja rääkymistä siihen malliin kuin itse vieraileva artisti olisi vajoamassa hiljakseen syvälle hulluuden hämäriin varjoihin, kuiskimista jotka todistavat yliluonnollisuuden läheisyyttä, perinteisempää tunnelmaista kuorolaulantaa ja kuulenko minä myös intiaanien mantramaista laulua? Kerta kaikkiaan hämmentävä kokonaisuus kun alkaa ajattelemaan näin tarkemmin. Omat suosikkini löysin varsin nopeasti levyn jälkimmäiseltä ja rullaavammalta puoliskolta. “Psychopompos” ja “Wann Endet Die Zeit?” edustavat myös levyn helpoimmin lähestyttävimpiä tuotoksia, kiitos vahvalla ja suoranaisemmalla industrial-paukkeella. Tuosta saksalaisen tittelin omaavasta kappaleesta tulee myös jotenkin mieleen edesmennyt Muslimgauze itämaisineen perkussioineen sekä saman maanosan puhallinsoitinten avustuksella mutta kokonaisuus on siirretty enemmän aggressiivisempaan ja militaristisempaan palettiin. Albumin viimeistelevä ja Somnivoren tuottaman dark ambient remix Pimentolan vanhemmasta kappaleesta “Tuoni Pauloo Tiukoin Sitein III”, viimeistelee erinomaisesti Misantropoliksessa jatkunutta psykoottista ja häiriintyneen painostavaa tunnelmaa tuoden remiksiin miltei ironisen puhesämplen jossa selvästi haastatellaan jonkin psykiatrisen sairaalan tärkeämpää johtohahmoa.

Mutta mutta… Täytyy myöntää että Pimentolan (eli Risto-Matti Salon) aiemmat levytykset eivät ole saaneet minusta juuri minkäänlaista kiinnostuksen tunnetta mutta tämä uusin tuotos, Misantropolis, osoittaa täyden potenttiaalin miehen kyvyistä siirtyä häkellyttävästi musiikin tyylistä toiseen mutta pitäen kokonaisuuden narut tiukasti käsissään. Voisi jopa sanoa että allekirjoittanutkin hurmioissaan suosittelee tätä albumia lämpimästi kaikille niille jotka haluavat tutustua ei-ihan-siihen-tyypilliseen-industrial-soundiin omaavaan julkaisuun joka ennenkaikkea uskaltaa kurkottaa myös kauemmaksi standardi raameistaan.

Addiktioni, 11/2007

Mind Necrosis Factor vs. Kenji Siratori: Cruel Emulator EP (2007)

Mind Necrosis Factor vs. Kenji Siratori: Cruel Emulator EPTyöskentelytapa ja miten ne jaetaan, eivät jätä mitään arvailujen varaan tällä Cruel Emulator EP:llä. Ranskalainen Mind Necrosis Factor (a.k.a. Pierrick C.) hoitaa oman osuutensa laitteiston puolella ja japanilainen cyberpunk-kirjailija Kenji Siratori viimeistelee musiikin mantramaisella puhumisella, luonnollisesti omaa äidinkieltä hyödyntäen joka lisää omanlaisen ‘jump to the unknown’ viehätyksen julkaisun ympärille. Cruel Emulator EP lähtee käyntiin enemmänkin intron kaltaisella “Vital Junk” ambient-kappaleella josta välittyy heti selkeästi se tapa miten roolijakoa hyödynnetään kaiuttimien kautta. Kenji Siratorin eri linjojen kautta kiertävä, miltei turmeltunut ja vääristynyt puhe nivoutuu yhteen syvään ja aavemaisesti värähteleviin signaaleihin sekä taustakohinaa täyteen pulppuavaan konetaustaan jota lisääntyy “Child Meatin” aikana huomattavia määriä mutta kuitenkin ylläpitäen jopa epä-Mind Necrosis Factormaisesti suoramaisesti kulkevan linjan. Nämä kaksi ensimmäistä ambient osaa liki tuudittavat kuuntelijan varomattomaan tilaan kunnes kolmannessa kappaleessa julkaisu suorastaan hypähtää hereille. “Ritual Machine” tuo viimeinkin mukanaan rytmin eloisan liikkeen joka pääasiallisesti tuodaan esiin tribal-rumputyöskentelyn avulla. Rummut sekä eritoten juuri tässä kyseisessä kappaleessa käytetyt etniset puhallinsoittimet ja taustavokaalit kuljettavat julkaisua enemmän tuonne nousevan auringon maan suuntaan ja tämä itämainen soitantatyyli tuo siinä määrin mieleen Kenji Kawain työskentelyn kahdella Ghost In The Shell soundtrackilla. EP:n nimikkokappale, “Cruel Emulator” jatkaa rytmistä liikehdintää mutta huomattavasti raskaammalla ja hitaammalla etenemisellä jossa Kenji Siratorin vokaali hukkuu ensimmäisen kerran taustan sekaan. EP:n viides ja viimeinen väripaletin osanen, “Cyber Incantation” tuo mukanaan sen tutunoloisen, kahden vuoden takaisen melodisen Entropy soundin josta pidän erityisesti. Ja tässä se sitten oli. Short but sweet, kuten tuolla rapakon takana sanotaan. Miehen Entropyn jälkeinen materiaali, erityisesti Noxious Art Will Never Die!!! kokoelmalta löytyvä “Song Of Dunes”, ehti alkushokin aikana pelästyttää allekirjoittaneen huomattavasti erilaisemmalla tuotannolla tuossa viime vuoden loppupuolella. Myös miehen omien sanojen mukaan Mind Necrosis Factoryn vielä julkaisematon materiaali tulee eroamaan debyyttialbumin tyylistä siirtymällä enemmän etniseen maailmaan mutta se muutama lause mitä olen vaihdellut itse artistin kanssa, tämä juuri julkaistu EP sekä viime kuussa Caustic Recordsin julkaiseman Electronic Manifesto kokoelmalta löytyvä uusi kappale “Senescence” ovat yhdessä onnistuneet palauttamaan tämän projektin luottamuksen takaisin tuonne sadan prosentin leveydelle ja nyt voin huokaista helpottuneena sillä näiden tämän vuoden aikana julkaistujen uusien kappaleiden välityksellä tapahtuvien lupauksien perusteella tiedän että tuleva albumi tulee tarjoamaan paljon hyvää.

Musiikkia, viikko 20/2006

Älymystö: Atomgrad (2005)

Älymystö: AtomgradTänään kauppareissulle lähtiessäni huomasin että postilaatikkooni oli kolahtanut tämä julkaisu. CD-levyn soidessa autossa, parin-kolmen ensimmäisen biisin jälkeen faija kysyi taas niin sarkastisesti minulta että onko tämä edes musiikkia. En vaivautunut vastaamaan mitään tuohon toteamukseen, enkä jaksanut alkaa kiistelemään siitä että mikä edes on oikeasti musiikkia. Olin jo melkein valmistautunut antamaan terävän argumenttini siitä että kaupallisilla teiniradiokanava-helvetissä soitettuja kappaleita ei ainakaan voi sanoa musiikiksi koska ne eivät tarjoa älyllisellä puolella mitään ja kanavat muutenkin soittavat periaatteessa samoja biisiä vuodesta toiseen sisuskaluja raastavassa rotaatiossa. Huoh… let’s not go that road again… Joten palataanpas Älymystöön. En yleensä osta tai edes kuuntele sitä kokeellisinta kilistelyä ja liitutaulun raavintaa mitä industrial skenessä tarjotaan koska niillä on välillä ikävä tapa sotkeutua omaan nokkeluuteensa josta lopulta kukaan, ei varmaan edes artisti tajua paskaakaan. Mutta jokin tässä Atomgradissa vaan veti puoleensa. Ensimmäisiä kertoja albumia kuunnellessani, takaraivossani kummitti sellainen pirunmoinen deja vu ilmiö. Missä tilanteessa olen kuullut samanlaista, sisäänpäin kääntynyttä kieroutunutta painajaista? Liittyykö se taas jotenkin pelaamaani videopeliin? En vieläkään ole oikein tiedä että mikä tässä levyssä on niin tuttua mutta enkohän myöhemmin saa sellaisen ahaa-elämyksen kun tajuan sen yhtäläisyyden. Kaivautuessa syvemmälle ja syvemmälle Atomgradin maailmaan, pelinappulat vaihtavat nopeasti paikkaansa. Kuuntelijasta tulee omien pirstoutuneiden tuntemuksien uhri joutuessaan käymään läpi omaa helvettiänsä. Ja taustalla pyörii synkkä, hitaasti ja painostavasti eteenpäin soiva ruosteen värittämä koneisto. Lyhyen intron jälkeen, höyrykoneiden puskema ja pianoiden värisyttävä “Ihmisennahkaa” ainakin lyriikoiden perusteella vahvistaa tätä painajaismaista, itseään inhovaa kuvaa jossa ei ole mitään mahdollisuuksia muuttaa kurssia päinvastaiseen suuntaan. Ja samanlaista dark industrial/ambient väritteistä tavaraa on myös loputkin levystä mutta pari helmeäkin löytyy. Ensimmäisenä on levyn puolessa välissä vastaan tuleva “Kehät”, jonka tumma trip-hop poljento potkaisee levyn hetkeksi uniikisti räyhäävälle tasolle. Ja toisena on levyn viimeistelevä melkein 9 minuutin “Insects”. Pelkkä slide-kitara looppi soidessa taustalla sekä Karl Hyden vokaaleja muistuttava ääni ainakin tuo mieleen helposti Underworldin materiaali (silloin kun se oli vielä hyvää). Olisi mielenkiintoista istahtaa näiden kavereiden kanssa lasilliselle – jutella tästä levystä, rivien sekä nuottien väliin piilotetuista asiosta ja varsinkin tästä viimeisestä biisistä. Saada se varmistus että mikä tai mitkä yhtyeet ovat toimineet inspiraationa juuri tuossa kyseissä kappaleessa ja kysyä suoraan että mistä he ovat varastaneet yhden pienen idean tuohon biisiin…

Musiikkia, viikko 03/2006

Mind Necrosis Factor: Entropy (2005)

Mind Necrosis Factor: EntropyItse olen pikkuisen puutunut dark ambient genren tarjontaan. Tuntuu että suurin osa tekee sitä samalla kaavalla tehty musiikkia ja liian harvoin luodaan sellainen levy joka todella puskee rajoja täysin uusiin ulottuvuuksiin eikä takerru genren kliseisiin niin helposti. Ranskalaisen Mind Necrosis Factorin debyyttijulkaisu Entropy iski jo heti ensikuuntelulla jättimäisen sähköiskun selkäytimeen ja atropiinipiikin rinnan läpi. Heräsi kysymys että onko tämän ranskalaismiehen käsissä dark ambient noussut uudelle tasolle? En nyt ihan sanoisi noin, sillä Entropy sisältää on niin paljon muutakin mitä ei löydy tyypilliseltä dark ambient albumilta. Mind Necrosis Factor käyttääkin raskasmielistä dark ambientia vain yhtenä tummana elementtinä tällä albumilla. Kun tätä albumin tarjoamaa kirjoa tarkemmin kuuntelee, hän on joko kehittelemässä uutta tai parantelee jo ennestään olevaa tuoretta tyylisuuntaa. Dark iDM? Niin… tästä päästiinkin toiseen albumilta löytyvään päärakennusmateriaaliin. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, dark ambient toimii albumin pohjavaluna ja synkkä, painostava tunnelma jatkuu mieltä syövistä biiteissä jotka muuntautuvat hetkittäin minimalistiseen suuntaan. Entropyn atmosfääriä nostelee tietenkin melodiat joihin on saatu myös orgaanisuutta käyttämällä pianoa ja kitaraa (akustista sekä sähköistä) jota ei uskoisi löytävän tällaiselta levyltä mutta se on saatu puristettua sinne sekaan hyvin. Pääpaino pysyy edelleenkin elektronisesti tuotetuissa ja hitaasti soljuvissa melodioissa johon kuitenkin välillä salakavalasti sujautetaan esim. nopeampaa acid rymistelyä. Vielä yksi tärkeä asia mikä tällä levyllä ponnahtaa heti esiin on ihmisvokaalien käyttö. Entropy sisältää kourallisen erilaisia vokaaleja – munkkien kuorolaulua, oopperamaisen tyylin omaava naislaulaja ja levyltä taitaa löytyä jopa keskiaasialaista kurkkulaulua. Kaikki nämä sekä latinaa lausuva mieshenkilö antavat rituaalisen säväyksen näille kappaleille ja luovat albumin ympärille keskiaikaisesta menneisyydestä kaikuavan pahuuden. Lumoutuneena kuuntelen Entropyn soundtrackmaisesti hiottua, monimutkaista elektronista kokonaisuutta ja sitä miten kaikki palaset ovat löytäneet paikkansa niin upeasti. Tällaisten levyjen ostamista varten minä olen syntynyt.

VA: The Remixes Vol. 06 – The Chemical Brothers (2005)

VA: The Remixes Vol. 06 - The Chemical BrothersThe Remixes kokoelma on siirtynyt kuudenteen osaan ja nyt ensimmäistä kertaa se sai minunkin huomioni. Onhan nyt sentään kyseessä yksi britannian suurimmista electronic yhtyeistä eli the mighty Chemical Brothers. Tässä on taas erinomainen poikkileikkaus Tom Rowlandsin ja Ed Simonsin remix-tuotantoon. Alkuaikojen helmistä, kun he vielä käyttivät ensimmäistä aliastaan The Dust Brothers, nykypäivän tuhteihin soundeihin. Eikä tämä ole edes ensimmäinen kerta kun heidän tuotoksia julkaistaan erillisellä CD:llä. Chemical Reaction kokoelma keräsi myös hyvin yhteen tämän kaksikon remixejä samalle CD:lle ja fanin kannalta onneksi vain yksi sama remix-kipale löytyy kummaltakin CD:ltä. Tosin se onkin ehkäpä se kuuluisin remix ja näin ollen ei haittaa vaikka se löytyy kummaltakin levyltä. Kyseinen kappalehan on Primal Screamin Jailbird joka ilmestyessään sai pienoisen nosteen heidän nimelleen ja heidän kyvyistään. Ja nyt vuosia myöhemmin tiedämme mihin se johti heidän urallaan. Vaikka heidän albuminsa ovat olleet paha pettymys viime vuosina, remix tuotantopuolella onneksi pyyhkii paremmin ja miksaukset viedään tyylikkäästi loppuun asti. Näitä kappaleita kuunnellessaani, tajusin kuinka hyviä tuottajia he todellisudessa ovat. He eivät takerru yhteen oljenkorteeseen, he osaavat uudistaa soundinsa tarpeeksi usein ja silti ylläpitää se chemical touch miksaus toisensa jälkeen. Hyvänä esimerkkinä toimivat The Charlatansille ja Primal Screamille tuotetut remiksaukset. Kokoelmalta löytyy kaksi miksausta näiden bändien kahteen eri biisiin ja ne edustavat erinomaisesti eri ääripäitä The Chemical Brothersin tuotannossa. Esim. tämä Primal Screamin legendaarinen Jailbird on se julmetun iso, hidas monster rumpurymistely ja saman bändin Swastika Eyes sen sijaan on 4/4 biittiin pohjautuva nopea valopulssi joka kiitää sivustajakatsojan ohitse silmänräpäyksessä. Remiksaus on myös oma taiteenlajinsa ja Chemical Brothersit hallitsevat sen suvereenisti.