Vuoden 2007 parhaimmisto

The Angelic Process: Weighing Souls With SandVoisin todeta että kulunut vuosi oli jälleen erinomainen julkaistun musiikin saralla. Jos nyt oikein muistan, viime vuonna taisi olla kolme iDM-levyä jotka dominoivat omaa kuuntelukokemusta pitkän aikaa ja nyt vuonna 2007 koko genre loistaa poissaolollaan omalta listaltani. Edellisenä vuonna en myöskään hirveän paljon kuunnellut ja ostanut sähköisen kitaran kautta iskeytyvää revitystä ja nyt tänä vuonna sitä kuilua ollaan kiritty takaisin enemmän kuin tarpeeksi. Mutta tästä vuodesta jäi ennenkaikkea se mieleen että minulle jäi neljä tyystin erilaista levyä käteen joita voin kutsua vuoden albumeiksi ilman minkäänlaista jälkikäteen käytyä uudelleenharkintaa.

Ensimmäisenä listalla ja näkyvimmissä roolissa on doom metal/ambient-orkesteri The Angelic Process johon tutustuin tasan tarkkaan vuosi sitten. Puoli vuotta myöhemmin bändi julkaisi odotetusti heidän parhaimmansa teoksensa Weighing Souls With Sand joka sisälsi erittäin surullisen ja syvästi viiltävän tarinan naisesta joka oman henkilökohtaisen surunsa myötä päätyy riistämään oman henkensa. Ei siis mitenkään kevyttä radiosoitto tavaraa, musiikillisesta tai taustatarinan kannalta. Pari kuukautta sitten kitaristille tapahtuneen ikävän onnettomuuden myötä näyttää toistaiseksi siltä että tämä albumi jäisi heidän viimeiseksi teokseksi. Noh, lohdutuksena voin todeta että huipulla on aina hyvä lopettaa ennenkuin se pahin itseääntoistava kierre alkavat näkymään ja kuulumaan seuraavilla julkaisuilla, tosin orkesteri pääsi pitkän kivisen kuljetun tien jälkeen juuri siihen pisteeseen että heiltä olisi voinut tulla monta muutakin genren mestariteosta vuosien varrella. Arkinen elämä on joskus liian julma musiikkia intohimoisesti tekevälle ihmiselle. Tämä orkesteri on minulle edelleenkin siitä jännä juttu että genren muut huippunimet eivät saa juurikaan minkäänlaista positiivista reaktioita allekirjoittaneelta. Sunn o))) on lähinnä vakaata staattista huttua jossa vatkataan samanlaista tilaa kahdenkymmenen minuutin ajan, Jesu lähenee jollakin käänteisen perverssion kautta jo miltei popin suuntaan minun korvissani ja Nadja sentään pyrkii jotenkin sinne toivomaani suuntaan mutta heiltä puuttuu jokin soundin viimeistelevä asia tuosta kokonaisuudesta joka saisi minutkin kiinnostumaan enemmän. Blah, kuka edes tarvitsee korvikkeita?

Vuosi 2007 tunnetaan myös siitä että UNKLE teki odotetusti neljän vuoden jälkeen paluun uudella albumillaan War Stories. Ja minkälainen paluu se loppupeleissä olikaan. Kun itse kuuntelin levyä ensimmäisen kerran, minun piti vielä varmistaa kaikista levyn kansivihoista yms. että olin tosiaan saanut UNKLEn uuden albumin. James Lavelle ja Richard File yhdessä tuottajan Chris Gossin kanssa olivat siis pistäneet elektronisen soundin sen verran sivuun että nyt UNKLE kuulosti ensimäisen kerran orgaaniselta ja nyt asian nimi oli aika pitkälti rrrock risaisilla farkuilla varustettuna. Se mikä tästä jäi parhaiten mieleen oli se kun kuuntelin tätä levyä tuoreltaan monet aamut ennen kello kuutta bussissa. Kesäaurinko, aurinkolasit ja se utuinen fiilis päänsisällä yhdistettynä siihen kun esim. “Keys To The Kingdom” tai “Price You Pay” lähti mp3-soittimesta soimaan. Hieno levy jota ei voi kehua tarpeeksi.

CMX teki tänä vuonna sellaisen tempauksen Talvikuningas albumillaan johon monella muulla kotimaisella orkesterilla ei olisi edes varaa uhkapelata eli julkaista albumista ensiksi vain 8000 kappaleen rajoitettu erikoispainos jota koristi tyly 40 euron hintalappu. Tosin olihan itse albumikin sen verran poikkeava progeteos täällä kotosuomessa jota ennenkaikkea värittivät sotainen sci-fi juoni lukemattomien tähtien takana kaukana tulevaisuudessa. En edelleenkään ole CMX:n kovin fani mutta jokin tuossa albumissa vaan vetosi syvästi minuun että minun oli pakko saada fyysinen kopio koristamaan levyhyllyä. Eikä kaduta yhtään, on tämä sen verran kovaa tavaraa komposiittinyrkkeineen ja tappajasatelliitteineen.

Toisena kotimaisena julkaisuna on Pimentolan Misantropolis joka suoranaisesti käveli puun takaa päin. Kun hankin tämän albumin, itselläni oli juuri silloin pahimmillaan jonkin sortin ruokamyrkytys päällänsä ja ehkäpä sen takia sain sellaisen hämärän alitajunnasta virikkeitä saaneen yhteyden albumin äänimaailmaan. Eli siis ehkäpä omien salaisten mieltymysten ja hämärien pelkotilojen myötä sain albumille sellaisen ymmärrettävän olomuodon jonka kanssa osaan olla täysin sinut. En edes yritää edes ymmärtää tätä herkästi rikkoontuvaa yhteyttä mutta sen osaan sanoa että Misantropolis on sellainen kokeellinen teos johon koneellisen industrialin ystävät kannattaa ehdottomasti tutustua.

Eli siis TOP4 on seuraavanlainen:

The Angelic Process: Weighing Souls With Sand
UNKLE: War Stories
CMX: Talvikuningas
Pimentola: Misantropolis

Nämä muut eivät ihan yllä tuohon vuoden albumi nimikkeen tasolle mutta ovat kuitenkin itsessään erinomaisia teoksia joita on myös tullut luukutettua enemmän kuin tarpeeksi omassa soittimessani.

Venetian Snares: My Downfall (Original Soundtrack)
Nine Inch Nails: Year Zero
Velcra: Hadal
Charlie Clouser: Saw III OST
Bad Sector: Harrow (Reissue)
Kevin Riepl: Gears Of War OST
5F-X: The Xenomorphians – Your Friendly Invasion
Photek: Form & Function Vol 2

Addiktioni, 18/2007

Pimentola: Misantropolis (2007)

Pimentola: MisantropolisPerkele, sanon ma näin suomalaisittain. Nimittäin nyt täältä kotosuomesta pärähtää sellainen levy kouraan joka ottaa tukevasti rinnuksista kiinni ja läimii kasvoille siihen malliin että se kyselee suoraan kuuluvalla äänellä vuoden levyn titteliä itselleen ja samalla pistää allekirjoittaneenkin spasmat vielä enemmän sekaisin. Kun Misantropoliksen laittoi ensimmäisen kerran soimaan, musiikki toi heti sellaisen mielikuvan että liikutaan jossain 1900-luvun alun friikki-show/sirkusmaisessa ympäristössä tai ehkäpä ‘Eyes wide shut’ tyylisessä kartano-orgiossa jossa kasvottomat tai paremminkin valkoista, tunteetonta ilmettä kuvaavaa naamaria kasvoillaan pitävät henkilöt viettävät omaa laatuaikaansa. Saattoihin se olla niinkin että ollessani tällä viikolla pienoisessa myrkytystilassa, tämä levy suorastaan ujelsi salakavalasti tuonne alitajuntaan vahvistaen noita hämäriä hallusinaatioita, päänsisäisiä pelkotiloja ja salaisia mieltymyksiä. Hmmm… Siis mitä helvettiä tämä siis oikein on? Onko Misantropolis oudointa taiteellisuuden polkua kulkeva kokonaisuus vai nerouden ja hulluuden rajoilla riippuvan säveltäjän todellinen näyttö jonka käyttömateriaalina toimivat neo-klassinen soitanta sekä koneellinen industriaali militaristineen yhdistelmineen mutta unohtamatta tietenkään miehen omia sanoja jonka mukaan tätä pakkaa sekoittavat niinkin hämmentävät nimiyhdistelmät kuin trip-jazz ja drum ‘n’ brass. Ehkäpä oma looginen musiikillinen ymmärrys tästä kaikesta ei saa sitä toivottavaa otetta mutta aivot tulkitsevat kuuntelun kautta näitä kaikkia signaaleja rohkaisevalla tavalla ja näin ollen pudottaen suojamuurin alas tyyliin: ‘hyppää mukaan vaan, ei tässä mitään pelättävää ole’.

Misantropolis on siis kokonaisuudeltaan ja tuotannoltaan uskomattoman rikas paksuineen kerroksineen joten kuuntelun aikana ei tule koettua yhtään tylsää hetkeä ja erityisesti yksi elementti mikä tulee suorastaan kuuluvasti albumin läpi, on se miten paljon erilaisia vokaaleja on hyödynnetty levyllä mutta kuitenkin onnistuen pitämään sama yhtenäinen tunnelma kappaleesta toiseen. Löytyy mm. kirkumista, räyhäämistä ja rääkymistä siihen malliin kuin itse vieraileva artisti olisi vajoamassa hiljakseen syvälle hulluuden hämäriin varjoihin, kuiskimista jotka todistavat yliluonnollisuuden läheisyyttä, perinteisempää tunnelmaista kuorolaulantaa ja kuulenko minä myös intiaanien mantramaista laulua? Kerta kaikkiaan hämmentävä kokonaisuus kun alkaa ajattelemaan näin tarkemmin. Omat suosikkini löysin varsin nopeasti levyn jälkimmäiseltä ja rullaavammalta puoliskolta. “Psychopompos” ja “Wann Endet Die Zeit?” edustavat myös levyn helpoimmin lähestyttävimpiä tuotoksia, kiitos vahvalla ja suoranaisemmalla industrial-paukkeella. Tuosta saksalaisen tittelin omaavasta kappaleesta tulee myös jotenkin mieleen edesmennyt Muslimgauze itämaisineen perkussioineen sekä saman maanosan puhallinsoitinten avustuksella mutta kokonaisuus on siirretty enemmän aggressiivisempaan ja militaristisempaan palettiin. Albumin viimeistelevä ja Somnivoren tuottaman dark ambient remix Pimentolan vanhemmasta kappaleesta “Tuoni Pauloo Tiukoin Sitein III”, viimeistelee erinomaisesti Misantropoliksessa jatkunutta psykoottista ja häiriintyneen painostavaa tunnelmaa tuoden remiksiin miltei ironisen puhesämplen jossa selvästi haastatellaan jonkin psykiatrisen sairaalan tärkeämpää johtohahmoa.

Mutta mutta… Täytyy myöntää että Pimentolan (eli Risto-Matti Salon) aiemmat levytykset eivät ole saaneet minusta juuri minkäänlaista kiinnostuksen tunnetta mutta tämä uusin tuotos, Misantropolis, osoittaa täyden potenttiaalin miehen kyvyistä siirtyä häkellyttävästi musiikin tyylistä toiseen mutta pitäen kokonaisuuden narut tiukasti käsissään. Voisi jopa sanoa että allekirjoittanutkin hurmioissaan suosittelee tätä albumia lämpimästi kaikille niille jotka haluavat tutustua ei-ihan-siihen-tyypilliseen-industrial-soundiin omaavaan julkaisuun joka ennenkaikkea uskaltaa kurkottaa myös kauemmaksi standardi raameistaan.