Atrium Carceri: Faces Of War

Tässä on heti perään toinen. Uuden Phrenitis albumin aloittava “Faces Of War”. Boom. Sodan hulluus on päästetty irti ilmakehäämme.

Addiktioni 50/09

Atrium Carceri: Phrenitis (2009)

Atrium Carceri: PhrenitisJaahas, tuli hieman yllättävää hiljaiseloa meikäläisen addiktion kanssa. Noh… Mitäs soppaa tällä kertaa kauhotaan levylautaselta, varsinkin näin valoa karkaavan talven keskellä? Tuntuu että aina kun lähestytään kohti joulun painostavaa tunnelmaa, suorastaan automaattisesti meikäläisen pöydälle ilmestyy vähintäänkin raskasmielisesti raahaava julkaisu joka todellisuudessa poistaa onnistuneesti tätä puristavaa fiilistä – kiitos taas kerran kaupallisen helvetin tiukasta kuristusotteesta josta saadaan nauttia vuosi toisensa jälkeen. Vuosien varrella hyväksi havaittua perinnettä noudattaen, tällä kertaa syynnissä on dark ambientin yksi värikkäimmmän nimen, Atrium Carcerin uunituore Phrenitis albumi. Kieltämättä Simon Heathin a.k.a. Atrium Carcerin yksi parhaiten toteutetusta vahvuuksista on aina ollut hänen tyylinsä ja kykynsä rakentaa uskottavia maailmoja, kosketeltavan realistisia paikkoja pelkästään väreilevän musiikin avulla – esim. alkupään tuotannossa esiintyvät mielisairaala ja hylätty vankila muuntautuvat tällaisen kuvitteellisen soundtrackin myötä pään sisällä pyöriväksi filmikelaksi jonka kautta pelottavuus saa uusia ulottuvuuksia kun kuuntelijan mielikuvitus alkaa täyttämään tyhjiin aukkoihin toisiinsa linkittyviä tapahtumia. Kahden edellisen albumin myötä herra Heath on selkeästi ottanut suurempia teemoja työstettäväksi – Phrenitis jatkaa siis edelleen tällä linjalla ja muutenkin äänimaisemmallisesti Atrium Carceri valmistautuu etenemään siitä mihin viime vuonna julkaistu Souyuan jäi suorastaan kaikumaan. Tällä kertaa albumin taustatarinaa sävyttää kauan sitten sodan pahasti runtelema maailma jossa kaupungit ovat romahtaneet mutta silti sotaherrat jatkavat edelleenkiin loputonta valtataisteluaan raunioiden keskellä.

Kuten Atrium Carcerin musiikkiin on jo tottunut, alku on taas herkullisen lupaava. Aloituskappaleessa “Faces Of War” kuultavat venäläiset puhesämplet sysäävät tunnelman väistämättäkin aikoihin jossa sodan hulluus paloi ilmakehässä kuumimmillaan ja jonka jälkikaiut tulevat näkymään pitkälle tulevaisuudessa. Heti perässä seuraava “Inside The City” herättää uudelleen aistit ja pudottaa kuuntelijan nykyhetkeen jossa raivoava sota on pelkkä himmenevä ja monien mysteerien taakse verhoutuva muisto. Downtempomainen eteneminen luo väistämättäkin sellaisen olotilan että kuuntelija etenee kaupungin raunioissa ja tällä tietyllä hetkellä vaaran merkit eivät ole vielä ilmassa. Kun Phrenitisin äärellä alkaa huomioimaan käytettyjä puhe- sekä sound-design sämplejä, soitettuja akustisia instrumentteja, ohjelmoitua äänimaisemaa – kaikessa kuulee selkeästi miten tämä on yhä sitä ehtaa Atrium Carcerin persoonallisesti luotua cinemaattista tulkintaa mutta mitä pidemmälle albumilla mennään eteenpäin, sitä väistämättäkin alkaa tajuamaan että jokin asia Simon Heathin musiikissa on nyt muuttunut. Itseasiassa kun tätä albumia on nyt pyöritellyt monen monituista kertaa alusta loppuun, voi todeta hieman yllättävästi että tämän kuudennen julkaisun myötä ‘pelottava’, ‘synkkä’ ja jopa jossainmäärin ‘uhkaava’ adjektiivit voi poistaa kuvauksesta kokonaan pois. Soundillisesti Phrenitis on siis läpikäynyt hyvin kliinisen oloisen leikkauksen jonka ytimestä on poistettu paljon elintärkeitä toimintoja mutta kuitenkin samanaikaisesti vahvistavat jäljelle jääneitä elementtejä siinä määrin että ne lopulta kuitenkin onnistuvat muodostamaan saumattoman kokonaisuuden. Kyllähän Phrenitis osaa edelleen edetä hyytävän rauhallisesti päämääräänsä ja kun julkaisua kuuntelee tarkemmalla aistilla, pinnan alta löytyy myös uutuuden tuoksua herättäviä aineksia kuten esim. jopa dub technosta kevyesti vaikutusta saanut “Surfacing”. Mutta ehkäpä ne eniten tunteisiin vetoavat hetket koetaan levyn lopussa. Erityisesti “Reunion” osoittaa taas täydellisesti että Atrium Carcerin musiikki osaa myös parhaimmillaan irtaantua täysin dark ambientin kulmikkaista raameista tarjoten teoksen jossa suorastaan syleillään kauniisti tulkitun pianon äärellä ja jota pitää rytmisesti liikkeessään vähäeleinen glitch koneisto. Suoralta kädeltä voin siis sanoa että Phrenitis ei ikävä kyllä kuitenkaan ole tyyliltään hänen vahvimpia töitään – aikaisemmilla levyillä psykologiset ja traumaattisen pelottavat piirteet on häivytetty miltei kokonaan pois albumin äänimaailmasta mikä väistämättäkin luo sellaisen amputoidun fiiliksen että tästä kaikesta puuttuu se välttämättömin osanen mikä tekee Atrium Carcerista niin tunnetun. Phrenitisin myötä Atrium Carceria saa kuitenkin kiittää siitä että hän ainakin yrittää luoda uutta eikä näin ollen jää makaamaan paikoilleen edes yhden levyn ajaksi.