Addiction: Redux 4

The Angelic Process: Solipsistic (2003)

The Angelic Process: SolipsisticAnd here it is. One of the holy grails in my personal collection and from the great doom metal/ambient outfit that will not record any new music, thanks to selfish act by the main songwriter of The Angelic Process, Kris Angylus. In case you didn’t know, he had few setbacks in his personal life and in the end his soul lost the battle with depression and he committed suicide in April 2008. One of the brilliant and still developing minds in music is gone forever… So you can understand why this release caused quite a stir on the internet community when it suddenly showed up in eBay. Never officially released album that was made only few handful CDR promo copies which was send to labels and other associates of the band. And to get it, I have to admit that I payed ridiculous amount of money and same time I feared and questioned to myself, will this be truely worth it?

For about a month I have been slowly digesting this record but after first listen you can hear instantly that Solipsistic slides perfectly between their debut album …And Your Blood Is Full Of Honey and follow up Coma Waering. It’s the important, almost undocumented missing link between primitive, grutty emotions and full on, straight ahead bombardment. The track where the album takes it name demonstrate this transformation in such an elegant way. Setting the mood with acoustic guitar, thin sounding drums and clean but slighty elegiac vocals until noisy, a bit gruesome background static starts to make effect and transports towards corrupted, yet understandable audio mess and in four minute mark the song kicks the high gear in and now you’re in the familiar realm of rumbling walls of sound. That’s just one example of how Solipsistic flows from withdrawn emotions to fully embracing chaos repeating its almost neverending cycle. On the other side of the spectrum, there are lots of experimentation (quirky editing techniques, eccentric environment samples or never before heard instrumentations) going on which makes Solipsistic such an important part in The Angelic Process’ continuum. “Deep Calls To Deep” moves the album almost into the dub-like state with heavy slapping bass but again, atrociously spreading background static and from far outreaching guitars turns this piece finally into an irresistible calls from the lost Sirens. “Tragedy De’ Ovair” contains even a middle-eastern type of percussion and added low droning buzz dilutes this to a scruny lo-fi shoegaze renderation of their powerful sonic atmosphere. And it’s not bad thing. Not at all. It shows how diverse their circulating soundscape can be, even at one record. And there are also familiar elements that makes The Angelic Process such an amazing act in their genre. The “Mouvement” interludes and other half minute to minute and half tracks can create either more detailed chaos in the midst the album or soothes after a huge surge that crashed down hard. Starting from the first release, The Angelic Process’ music has always contained this pure, yet raw feeling which raises the atmosphere few notches upwards where it almost carves out this physical tingling sensation. In Solipsistic there are lots of these kind of moments – gloomy piano, whispering vocals and crackling ambience drone appears in “Nothing But Self Exists” like it’s almost too fragile to exist in this world or “Missing The Space Around You” cherish this inner rawness that eventually glows in such a burning fashion and start to bloom in full glory.

So yeah, Solipsistic does have weird, more experimental surrounding that emphasize on noisy signals, despairing emotions that you can clearly witness this time up closely and they even inserted small dose of cold sounding field recordings to mixture, but in the same vein these newly added elements makes this record feel like a deeply personal journal. Therefore Solipsistic contains lots of never heard ideas that you won’t be experience in any other records and yet still it sounds like a logical progression in The Angelic Process universe before they moved their sound towards fully blasting aural hammering. And the answer to my previous question? Yeah, totally worth it.

Musiikkia, viikko 32/2006. Part 2

Atari Teenage Riot: 1992-2000 (2006) / 60 Second Wipe Out (Special Edition) (1999)

Atari Teenage Riot: 1992-2000Viimeisen kuukauden, parin aikana olen kaivanut Alec Empiren ja kumppaneiden levyjä hyllystä ja kuunnellut niitä pitkästä aikaan. Atari Teenage Riot kuulostaa edelleenkin siltä mihin jätin sen viimeksi. Se on äänekäs, vaarallinen, väkivaltainen ja jopa uraa-uurtava. Samat adjektiivit sopivat myös siihen tilanteeseen kun tutustuin vuonna 1997 ensimmäistä kertaa ATR:n tuotantoon. Tosin viimeisin hip-n-cool trendi taitaa olla se että pitää vihata ATR:ää. Varsinkin jos olet parissa tunnetussa *****core kommuunissa, siellä pitää tätä mielipidettä laukoa avoimesti samalla kun antaa käsityötä vierustoverille ja kehua kuorossa uusinta one-hit-wonder sensaatiota kyseisessä scenessä. Bleh, menisivät itseensä ja häpeäisivät kun eivät vaivaudu tunnustamaan Atari Teenage Riotin luomaa DIY-asennetta ja digital hardcore soundia josta pari muutakin genreä imi vaikutteita kuin mikäkin pahainen sieni. Näistä ansioista me saamme kiitellä heitä vielä pitkään heidän kuolemansa jälkeenkin. Ja grimreaperista puheenollen. Tämä kokoelma taitaa olla se kuuluisa viimeinen naula arkkuun. Vuonna 2001 huumeiden yliannostukseen kuolleen Carl Crackin jälkeen ATR ei ole päässyt takaisin jaloilleen ja ainakin sisäkannesta löytyvä Alec Empiren kirjoittama teksti kertoo suoraan sen että ATR pysyy kuopattuna hamaan loppuun asti. Hänen omien sanojensa mukaan “ilman Carl Crackia ATR ei olisi sama asia”. Täysin ymmärrettävä ja looginen syy eikä tämä ole ensimmäinen kerta musiikki-bisneksessä kun bändi lopettaa yhden jäsenen kuoleman jälkeen. Kokoelma itsessään on aika turvallinen 18 biisin läpileikkaus Atari Teenage Riotin tuotantoon eikä sisällä hirveän paljon yllätyksiä. Mitä nyt parin biisin kohdalla kuuluu selvästi remiksauksen ja remasteroinnin aiheuttamaa parannusta soundiin.

Tästä päästäänkin sitten heidän toistaiseksi viimeiseen studio-julkaisuun, 60 Second Wipe Out. Seuraava looginen askel heidän luomassa digital hardcoressa oli tietenkin hivuttautui noisen puolelle ja bändin silloinen tuore jäsen Nic Endo oli tämä oikea henkilö kehräämään tätä anteeksiantamatonta meteliä ja liittämään se ATR soundiin. Täytyy myöntää että itsellänikin oli pienoinen pelonsekainen tunne kun ensimmäisen kerran kuuntelin tätä julkaisua vuonna 1999. Tuntui että ATR puski soundiaansa liian pitkälle mutta vuosien varrella levy on kasvanut kuuntelijaansa tiukasti kiinni ja nyt tätä palvotaan jopa mestariteoksena. Mutta se varsinainen syy miksi ostin uudelleen tämän albumin oli mukana tullut bonus CD. Philadelphiassa joulukuussa 1997 nauhoitettu keikka on tosiaankin viihdyttävä live-esiintyminen tosin kuin heidän viimeinen julkinen esiintymisensä Live At Brixton Academy 1999 joka oli 27-minuuttinen raivoisa hyökkäys faneja kohtaan pelkän noisen avulla. Ja kuunnellessani tätä Philadelphian invaasioita ja miten ihmiset syövät ATR:n kädestä, tulee eittämättä mieleen että jos Atari Teenage Riot keikkailisi nykypäivänä rapakon takana eli USA:n maaperällä, he olisivat kuumaa valuuttaa nykyisen hallinnon ansiosta. Noh, ei mennä nyt liian poliittiseksi. Tulee vaan näppylöitä sormiin ja lopulta minäkin rupeaisin suoltamaan pelkkää ymmärtämöntä paskaa suustani.

Mutta mutta. Otetaan huikka tälle bändille ja heidän visioille joka muokkasi elektronista musiikkia uuteen suuntaan.