Addiktioni 51/14

Hecq: Night Falls (2008)

Hecq: Night FallsElämässäni oli yhdessä vaiheessa sellainen kahden viikon ajan jakso jonka aikana en kuunnellut muuta kuin ambientia koska pelkäsin että jokin muu musiikintyyli puskisi mieleni yli sellaisen itsensä kadottavan rajan josta ei välttämättä olisi paluuta. Tosiaan, Hecqin (a.k.a. Ben Lukas Boysen) viides kokopitkä Night Falls muuntautui yli neljä vuotta sitten miltei vahingossa yhdeksi tärkeimmäksi julkaisuksi elämässäni johon takerruin kun elämän pienet purot muuttuivatkin tulvaksi ja särkynyt mieli yritti löytää edes jonkinlaista pelastusrengasta ympärilleen. Siitä lähtien Night Falls on ollut meikäläisen toivelistalla kiistaton numero ykkönen ja olen aktiivisesti yrittänyt hakea tätä levyä kunnes se alkukuusta sitten viimeinkin löytyi eBayn kautta. Vieläpä huokeaan hintaan kun miettii miten vaikeata tätä fyysistä versiota on ollut saada käsiinsä. Minkä johdosta onkin jotenkin sellainen vahva kutina takaraivossa että tätä julkaisua ei ole painettu kuin muutama hassu sata kappaletta koska yleensä Hymen Records levy-yhtiön julkaisuja saa helposti käsiinsä vuosienkin jälkeen. Mutta mutta… Miten siis lähteä kuvaamaan Night Fallsia joka on itselleni sellainen harvinaisempi julkaisu jota osaa arvostaa kahden erilaisen henkilökohtaisen näkemyksen kautta vieläkin enemmän? Erinomaiseksi ambient-levyksi siitä löytyy monenlaista eri kerrosta joiden välillä rajat hämärtyvät taidokkaasti toisiinsa – alkaen spirituaalisuudesta kurkottaen houkuttelevasti koneiden minimalistisiin rajapintoihin ja unohtamatta tietenkään sitä miten hienovaraisen vaikuttavasti kokonaisuus leikittelee pimeän puolen parissa kuitenkaan kallistumatta liikaa sinne suuntaan. Night Falls on majesteettinen ja mielikuvituksellinen yhdistelmä teknologisuutta ja inhimillisyydestä kumpuaviin kiintymyksiin jota myös taidokkaasti vahvennetaan klassisten instrumenttien kautta vankempaa ääriviivoja ja näin ollen saaden myös filmaattisesti koskettavaa laaduntaetta. Yli tunnin mittaisena, Night Falls on kokonaisuudessaan niitä hienoimpia kokemuksia kun se lopulta vielä onnistuu huipentumaan albumin viimeistelevän yhdeksän minuuttisen “I Am You” kappaleen kautta jossa erityisesti tämä elokuvamainen atmosfääri on rakennettu silmällä pitäen tärkeimmäksi elementiksi luoden pisteen i:n päälle tunnelman saattajana. Jos mielipidettäni kysytään, Night Falls on Hecqin moniulotteisessa diskografiassaan hänen magnus opuksensa jota on vaikea lähteä ylittämään. Night Falls on luotu havannoimaan kuin myös kuuntelemaan syvällisemmin albumin tunneskaalaa mutta itselleni se on ennenkaikkea albumi jonne hetkellisesti kadotin itseni parantuakseni ja löytääkseni sisimmistäni sen kaivatun vastauksen. Night Falls on albumi jota en ikinä tule unohtamaan ja mitä se on tehnyt minun hyväkseni.

Addiktioni 25/14

Venetian Snares: My Love Is A Bulldozer (2014)

Venetian Snares: My Love Is A BulldozerParasta mennä lyhykäisyydessään suoraan itse asiaan. My Love Is A Bulldozer on hit-and-miss osastoa kuten neljä vuotta aiemmin julkaistu My So-Called Life. Albumin aloittava “10th Circle Of Winnipeg” lupailee vähän liiankin paljon jazziin nojautuvalla rytmisellä ohjelmoinnilla josta edelleenkiin kielii millä osa-alueella hän on yhä parhaimmillaan sekä junnaavasti runttaavalla amen breakilla mutta sen jälkeen albumin todellinen luonne jyräytyy raa’asti päin näköä. Vanhojen ideoiden kierrätystä eli Rossz Csillag Alatt Születettin jousien kautta rakennetun äänimaailman pohjalta kaivellaan vielä kerran kylmentyneet jämät sen kummemmin luomatta mitään uutta. Leikkaa-liimaa asennetta siis pahimmillaan jota täydentää tuhatta ja sataa iskostuvat breakcore/jungle rumpupolitiikka joka on koettu aiemmilla julkaisuilla miltei yksi yhteen. Siihen kun vielä yhdistetään herra Funkin ponnettomalta kuulostavat vokaalit ja absurdisuuteen dipatut ballaadimaiset lyriikat, tuloksena on kulmakarvoja nostattava ja suunpieliä alaspäin hiljalleen upottava tuntemus. Toki My Love Is A Bulldozer osaa tökätä kepin pinnojen väliin hetkittäin josta pelkästään flamengo-kitaralla maalaileva “8AM Union Station” heittää miehen musiikin rohkeasti tyystin uuteen genreen sekä “Too Far Across” jossa karheasti väreilevät vokaalit toimivat kerrankin akustisen taustan kanssa yksi yhteen. Taidan jälleen toistaa itseäni kun totean että kannattaa mielummin panostaa miehen tärkeämpiin julkaisuihin koska tämä albumi antaa liiankin vääristyneen kuvan miehen musiikista ja on epätasaisuudessaan jopa hullunkurinen joka lähenee metatasoa. Yksi lisäpiste naurettavasta kansitaiteesta.

Addiktioni 38/13

Mark Snow: The X Files: Volume Two (Original Soundtrack) (2013)

Mark Snow: The X Files: Volume Two (Original Soundtrack)…ja kaksi vuotta myöhemmin minulla on edelleen ne samankaltaiset fiilikset tämän toisenkin voluumin suhteen, joten on ehkä parempi että jätän turhan, itseään toistavan jaarittelun ja ohjaan suoraaan alkuperäiseen raapustukseeni joka summaa kaiken tarvittavan näistä kummastakin boksista.

Ben Lukas Boysen: Only In The Dark

Addiktioni 19/13

Eluvium: Nightmare Ending (2013)

Eluvium: Nightmare EndingEluviumin a.k.a. Matthew Cooperin seitsemättä albumia Nightmare Ending voisi luonnehtia jonkinlaiseksi yhteensummaukseksi miehen kymmenen vuotisen uran kehityksessä. Selkeimmin tämän julkaisun materiaali keskittynee jatkamaan vuoden 2007 Copia albumilla alkanutta luonnollisella tavalla hidasta mutta täyteen loistoonsa kukkivalla avartumista johon myös vapautuneella tavalla yhdistyvät uran alkupään sumenevan jyrkästi esiinnouseva ja karheasti raapaiseva äänivalli kuin myös riisutun pianon kautta koskettavasti tulkittua vilpitöntä tunnetta. Ja kuten kansitaiteen värittämä ensivaikutelma luo jälleen pakonomaisesti ja levyn nimi Nightmare Ending onnistuneesti viittaa, Eluviumin soundillinen määränpää jatkanee edelleenkin vahvasti sellaisessa unenomaisessa, myyttiseen mittoihin kasvavassa ja mielikuvitusta pääraakamateriaalina lähteenä kaapivassa paksussa pyörteessä johon yhdistyvät perus-ambientmaisesti pitkälle levittäytyvät melodiat (“Covered In Writing” on albumin kohokohtana hyvä esimerkki puhtaasta drone vierityksestä joka herättelee syvällisesti eri aisteja ja synnyttää yhdeksässä minuutissa mahtipontisen kietoutuvan läheisyydentunteen) kuin myös rahisevasti maalailevat ja sähköisesti varautuneet tekstuurit sekä taustanauhoitusten luomat illuusiot hengittävästä ympäristöstä ja orgaanisesti väreilevät klassiset instrumentit jotka tuovat onnistuneesti lisäpontta melankolisesti kolkahtaviin mielialoihin ja lievästi tuoksuvaa uutuudenviehätystä miehen rikkaasti koostetussa äänimaailmassa. Pientä kokeilua sameisesti taustaan katoavassa perkussioissa on myös havaittavissa joka taitaa olla se ainut kurkottavasti hakeva linkki Similes (2010) albumiin sillä muuten edellisen julkaisun hivenen kömpelömäisesti tulkittu vokaalipainoitteisuus on jätetty unholaan paitsi albumin päättävä ballaadinomainen “Happiness” joka antaa vierailevan tulkitsijan kautta julkaisulle arvokkaan ja positiivisen fiiliksen tuovan lopetuksen. Tunti ja päälle kaksikymmentäkolme minuuttia kestävä, kahdelle CD:lle levittäytyvä Nightmare Ending ei siis loppupeleissä ole se kaivattu seuraava looginen kehitysaskel miehen ailahtelevasti etenevällä ja jatkuvasti rohkeasti uuteen horisonttiin tähtäävällä uralla mutta varsinkin liiankin indiemäiseen mentaliteettiin pureutuneen Similes albumin jälkeen tämä kuitenkin maistuu taas niin makoisalta että olen suorastaan tyytyväinen miten mies on palannut omien vahvuuksiensa pariin.

Addiktioni 10/13

Aperture Science Psychoacoustics Laboratory: Portal 2 Soundtrack: Songs To Test By (Collectors Edition) (2012)

Aperture Science Psychoacoustics Laboratory: Portal 2 Soundtrack: Songs To Test By (Collectors Edition)Vuonna 2007 julkaistu alkuperäinen Portal oli Valvelta sellainen yllättävä veto sisällyttää se Orange Boxin kylkeen ja huolimatta pelin lyhyydestä, Portal kuitenkin tarjosi uudenlaista mekaniikkaa pelattavuudessa ja esitteli absurdisesta kolkahtavan juonen lisäksi mm. varsin mielenkiintoisen antagonistin pelaajan ohjaamalle hahmolle minkä johdosta peli löi itsensä nopeasti läpi fanien ja kriitikoiden keskuudessa. Peli oli siis eräänläinen riskivapaa kokeilu joka kuitenkin lopulta osoittautui täydelliseksi täsmäiskuksi upoten massaan ja keräten kunniaa. Neljä vuotta myöhemmin julkaistu jatko-osa jatkoi Chellin ja GLaDOSin välistä tarinaa ja hyödynsi ensimmäisen pelin vahvuuksia tarjoten tuttuun tyyliin kaikkea huomattavasti enemmän ja rikkaammin joka myös päti soundtrackin osalta. Alunperin Portal 2:n soundtrack julkaistiin ilmaiseksi mp3-formaatissa mutta tämä boksi tarjoilee kaiken tuon lisäksi myös ensimmäisen pelin musiikit kokonaisuudessaan ja näin ollen kasvattaen kokoelman neljän CD:n muhkeaksi paketiksi. Ensimmäisen Portalin musiikki on teknologisesti ja mekaanisesti väreilevää soljuilua konemusiikin ohjelmointirajapinnan syvyyksissä minkä myötä lokeroi itsensä automaattisesti ja auttamattomasti futuristisemman iDM:n sekä metallisen kylmän pinnan omaavan, neuroottisesti värittyvän ambientin alaisuuteen (pelin end crediteissä soivaa “Still Alive” kappaletta lukuunottamatta). Pääpiirteittäin Portal 2:n soundtrack jatkanee tällä samankaltaisesti puskevalla linjalla mutta kurkottaen nostalgisuuteen pilkistävään kasarimentaliteettiin, hivuttautuen varovaisesti 8-bittisyyden äärirajoille kuin myös nostaen esiin cinemaattista tarinankerrontaan mahtipontisesti kumpuvien jousisoitinten avustuksella. Miltei välittömästi huomaa myös miten tästä teknologisesti voimakkaasti nousevasta äänimaailmasta löytyy pieniä viitteitä Autechren kaltaisesta työskentelytavoista mutta selkeämmin pitäytyen enemmän leikkimielisyyden parissa ja näin ollen tuoden mukanaan sellaista ilmavaa lennokkuutta ja taitoa pysytellä punaisen langan luomissa kaarteissa. Tämä neljän CD:n paketti on myös siitä mielenkiintoinen kokemus että vaikka eihän tässä loppujen lopuksi millään tasolla keksitä pyörää uudelleen, Songs To Test By sisältää kuitenkin kokeellisuuden saralla sellaista kiinnostavaa vireyttä jota toivoisi kokevan useammin eli pelkästään iDM:n kautta resonoivasta äänivyörytyksestä löytyy kiitettävän paljon erilaisia toiminnallisia funktioita että jopa staattisesti varautuva taustameteli on luonteva osa tätä kokonaisuutta.

Poppy Ackroyd: Seven

Denovali Records mainosti tulevista julkaisuista ja tämä artisti ilmestyi täysin puun takaa. Kaunista, hyvin kaunista ja sielukasta.

Alarm Will Sound performs Aphex Twin: 4 (Live)

Addiktioni 21/12

Amon Tobin: Amon Tobin (2012)

Amon TobinVuodesta 1995 lähtien Cujo aliaksen kautta uransa käynnistänyt Amon Tobin on harvinaislaatuisempia artisteja joihin titteli “audio-chef” pätee täydellisesti. Hän osaa viipaloida, paloitella, leikellä ja uudelleenasetella sämpleja ja looppeja kuin myös rakentaa hyvinkin yksityiskohtaisesti sykähteleviä äänimaisemia jotka parhaimmillaan tuovat ennenkuulemattomia elämyksiä ja ideoita. Hän siis pystyy luomaan ja kulkemaan samanaikaisesti monta askelta muita tuottajia edellä minkä johdosta hänen ehdottomasti parhampiin ominaisuuksiin lukeutuu kyltymätön kyky uudistautua ja viime vuosien aikana vieläpä sen verran radikaalisesti josta ei jää edes mitään jälkikaukuja edellisiin töihin. Hänen tuorein julkaisu ISAM on kiistaton esimerkki siinä ja minä myönnän jo heti ensimmäisenä sen että kyseinen julkaisu sijoittunee siihen miltei ylitsepääsemättömän kategoriaan hänen musiikissaan jossa edelleenkin yritän ymmärtää albumin ytimessä vallitsevaa ns. nichea. Vaikea mutta monisyinen ja rajoja rikkoja albumi on siis kyseessä mutta eikös se ole tapana että lahjakkaat artistit eivät aina välttämättä päästä kuuntelijoitaan helpolla. Hänen moniulotteisessa discografiassa on kaksi julkaisua joiden pariin itse palaan aina jossain vaiheessa miltei pakonomaisesti. Cujon Adventures In Foam on edelleenkin yli viidentoista vuoden jälkeen hyvin näpsäkästi muovailtu drum and bass/downtempo jammailu-työ joka pysyy vielä genren osalta peruspaleteissa eikä rupea helistelemään haastellisuuden perään. Toinen on hänen työstämä Splinter Cell: Chaos Theoryn soundtrack joka oli meikäläisen ensimmäinen kosketus miehen musiikkin ja se mikä edelleenkin tekee tuosta levystä hänen täydellisesti muotoillun työn on hänen onnistuminen synkänpuhuvan, drum and bassiin pohjautuvan äänipaletin viemisessä kuvaa ja ääntä yhdistävään maailmaan kuitenkaan menettämättä omaa tinkimätöntä persoonallisuutta ja älykkyyttä.

Tämä maanantaina virallisesti julkaistu omaa nimeä kantava box-set ei kuitenkaan ole sellainen perinteinen best-of kokoelma vaan se on ensisijaisesti hc-faneille suunnattu paketti johon mies on selkeästi halunnut kasata kaikki ylimääräiset sävellystyöt jotka eivät sovellu albumi-formaattiin ja siinä ohella kerätä pääasiallisesti uuden albumin liittyvät sivumateriaalit yhden julkaisun alle. Ja miten hurmaavan oloinen paketti se suorastaan onkaan. 4000 kappaleeseen rajoitettu painos sisältää seitsemän CD:tä joiden sisältönä on mm. viimeisimmän levyn live-versio, alunperin omilla nettisivuillaan digitaalisessa muodossa julkaistu Monthly Joints sarja, scoreja video-peleihin ja muille medioille, remiksejä, arkistosta kaivettuja harvinaisuuksia, ennen-julkaisemattomia raitoja, dub plateja kuin myös The London Metropolitan Orchestran tulkintaa hänen musiikista. Kun siihen vielä lyödään 2 DVD:tä ja kuusi kymmenentuuman vinyyliä (sisältäen mm. Taxidermia scoren), paketista alkaa löytymään yli kymmeneksi tunniksi kuunneltavaa. Viimeisen silauksen kokonaisuudelle luo ehdottomasti pulttien varaan rakennettu tukeva kiinnitysratkaisu. Kieltämättä Plastikmanin mahtavan ja miltei kaiken yksien kansien väliin kootun box-setin jälkeen tästä ei ikävä kyllä kuitenkaan huoku samanlaista viimeiseen asti huoliteltua kokonaisuutta. Ei ainakaan musiikin suhteen. Lukuunottamatta Taxidermiaa, score-työt ovat liiankin toisistaan irrallisia eikä niistä oikein anneta sen kummempaa selitystä että mikä niiden alkuperä oikein on. Toisena seikkana ärsyttää se että muiden artistin tekemät remiksaukset keskittyvät vain ja ainoastaan ISAM albumin materiaaliin. Olisivat edes vastapainoksi laittaneet uudelleenmuokattuja raitoja muilta albumeilta sillä pahimmillaan ISAMin vaikealuonteisuus ei taivu ymmärrystä vailla olevan perus-dubstep tuottajan käsissä kuin sottaiseksi tuherteluksi. Toisaalta sitten kun vieraileva tuottaja onnistuu luontevasti hommassaan, käsissämme on parhaimmillaan Bibion kaltainen riisuttu muunnos akustiseksi harmoniaksi jossa on myös syvällisempi merkitys. Muutenkin vastapainona yllätyin hieman kun box-setin aloittava live-CD onnistui aukaisemaan hieman lisää tuota ISAM albumin moniulotteista ja sisäkorvaa häiritsevää äänimaailmaa. Toivon mukaan myös itse emo-albumi alkaa jossain vaiheessa aukenemaan kunnolla mutta tunnetusti se vaan vaatii sitä aikaa ja panostusta kuuntelemiseen. Harvinaisuuksien seasta täytyy ehdottomasti mainita “Angel Of Theft”, bootlegattu breakcore mashup-versio Slayerin “Angel Of Death” ja “Raining Blood” kappaleista jota Amon Tobin on käyttänyt live-setissään täsmäpommituksen roolissa.

Mutta mutta… Mitä tästä nyt voisi sanoa ristiriitaisten tunteiden keskellä? Varmaan sen että Amon Tobin on upeasti ja huolitellusti työstetty fyysinen astia jonka todelliseen sisältöön on kuitenkin onnistuttu hukkaamaan mahdollista potenttiaalia.

Addiktioni 07/12

Saltillo: Monocyte (2012)

Saltillo: MonocyteSaltillon debyytti Ganglion kuuden vuoden takaa oli näitä raikkaita tuulahduksia trip-hopin ja muutenkin elektronisen musiikin maailmassa jossa mm. avarakatseisesti rakennetut jousisoittimet ja banjon yllättävä olemus kaiversivat tunnelmaan syvät, miltei elokuvamaisesti peilaavat jäljet. Julkaisu oli muutenkin selkeästi sen vuoden kohokohtia albumirintamalla, ainakin omalla pyörivällä levylautasella. Meni kuitenkin hieman pidempi tovi tunnetusti aina niin vaikean toisen albumin julkaisemisessa ja nyt kun se vihdoinkin on tullut ulos, varsinkin ensimmäisen kuuntelun aikana voi huomata monen asian saaneen uudempaa kuin myös paljon painostavamman synkempää sävyä ylleensä. Soundillisesti ollaan siis hyvin pitkälti debyytin kaltaisen työstötavan äärellä mutta tätä perkussioista ja jousipatteristosta voimaansa saavaa äänimattoa ovat muuttaneet sellainen pieni fakta että Monocyte on itseasiassa soundtrack-levy samaa nimeä kantavalle sarjakuvalle jonka Saltillon takana oleva mies, Menton J. Matthews III a.k.a. Menton3, on ollut myös kuvittamassa. Itse vain sivun, kaksi nähneenä en voi sanoa juurikaan mitään sarjakuvan luonteesta mutta pelkästään kuvituksen futuristinen ja goottimainen ilme on hyvin omaperäinen jota myös eri arvostelut ovat jaksaneet hehkuttaa täyteläästi.

Albumin introna toimiva “Abeo” langettaa varsin nopeasti pelkoa ja kaaosta maalailevan maailmanlopun ylleensä ja sitä väistämättäkin alkaa huomaamaan kappaleiden kulkiessaan korvien ohitse että kuinka raskaammin itseään ilmentävä teos Saltillon toinen julkaisu todellisuudessa on. Monocyte ritisee, rätisee, hyppelee rauhattomasti ja muutenkin signahtelee vääristelevästi korruptunoituneen kaltaisesti minkä johdosta Saltillon soundi saa megalomaanisen painon taakseensa. Monocyte kuitenkin jakaa ja kukoistaen tuo taas paljon samankaltaisia elementtejä mitä oli jo voimakkaassa debyytissä, kuten esim. albumin tematiikkaa hämmentävästi kokoavat puhesämplet joiden todellisuuden perää on nyt vielä vaikeampi hahmottaa, varsinkin kun sarjakuvan taustatarina on tyystin pimennossa ja väistämättä luo sellaisen kyselevän olotilan että onko noi sämplet juuri valittu sarjakuvaan viittaavien asioiden takia vai jatkaen Ganglion albumilla jatkunutta kieroutunutta huumoria. Vaikka soundillisesti ollaan siis lähdetty kulkemaan rohkeasti uusiin toimintalueisiin, yhden asian suhteen kuitenkin koin pettymyksen. Vokaaliraidat. Tarkoitan siis sitä että albumilla on tällä kertaa vain kaksi varsinaista vokaaliraitaa (“If Wishes Were Catholics” ja “Veil”) sisältävää teosta minkä vähäinen määrä vähentää julkaisun humaanista tunneskaalaa mutta toisaalta tämä ratkaisu lisää terävämmin vaikutelmaa soundillisesti luodusta luhistumisesta. Kyllähän Monocyte on kuitenkin selkeästi Saltillo albumi henkeen ja vereen ja erittäin toimiva jatko mutta huomattavasti kokeellisemman ja uhkaavamman olomuodon omaavana tuotoksena sekä vinksahtaneen päin kallellaan olevan tunnelman takia se vaatii hieman totuttelua. Jos totta puhutaan, mielummin laitan Saltillon debyytin soimaan jos olen liikkeellä ja säästän tämän albumin enemmän tuon yön pimeille ja hiljaisille hetkille.

Addiktioni 05/12

Karjalan Sissit: Karjalan Sissit (10th Anniversary Edition) / Miserere (10th Anniversary Edition) (2012)

Karjalan SissitMarkus Pesosen luoma Karjalan Sissit kuuluu kovaa ääntä ylläpitävässä industrial-genressä ehdottomasti siihen persoonallisempaan kastiin, kiitos perisuomalaisuudesta ammentavan mentaliteetin ja “vaikka läpi harmaan kiven” omaavan asenteen. Genren sisällä ja etenkin klassisia soittimia ja paukahtelevaa industriaalia yhdistelevissä teoksissa romantisoidaan vähän liiankin paljon ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoja yms. sotaan rinnastettavaan arvoja mutta onneksi herra Pesonen on ymmärtänyt heti ensimmäisestä julkaisusta lähtien viedä omaa näkemystäänsä poispäin tuosta kliseisyyden piikistä jättäen sodan runteleman tunnelmoinnin minimaalisempaan rooliin vaikka sitä meidänkin historiasta pystyisi kauhoamaan ihan liiaksikin asti. Minkä johdosta Karjalan Sissien musiikista löytyy syvä, peilimäinen heijastus suomalaiseen melankoliaan jossa myös samanaikaisesti lainataan vähintäänkin mielenkiintoisesti hetkeksi aikaa suomalaisia musikaalisia arvoja jota tarjoillaan vanhan ajan iskelmän, humpan kuin myös perinteisen Säkkijärven polkan kautta jotka vedetään miksteristä läpi ihan puhtaasti sellaisenaan että ensimmäisen kerran ottaessaan askelta Karjalan Sissien mahtipontisesti pommittavan industrialin ja dark ambientin sävyttämään äänimuhennokseen, sitä pakostakin alkaa kyselemään mihin helvetin mielisairaanloisesti vääristettävään maailmaan kuuntelija on todellisuudessa vapaaehtoisesti astunut sisään. Ensimmäisestä julkaisusta lähtien Karjalan Sisseissä on siis ollut sellainen hivenen kierohko musta huumori vahvasti läsnä ja tässä vaiheessa pitäisi olla selvää se että tosikoiden kannattaa pysyä kaukana näistä levyistä sillä jos pääkoppaan ei ole missään vaiheessa elämänsä aikana asennettu tuikitärkeää huumoripiiriä, kuuntelijalta jää moni piilotettu huumorinsiemen täysin pimentoon sillä TV:stä napattujen sämplien tai rääkyvien vokaalien kautta tämä sykähtelevästi etenevä huumorinlaatu tulee jatkumaan julkaisusta toiseen maalaten vieläkin synkempiä sävyjä ylleensä.

Nämä kanadalaisen Cyclic Law’n uudelleenjulkaisemaa ja uudelleenpaketoitua kaksi albumia (omaa nimeää kantava debyytti sekä Miserere) edustavat pääasiassa vielä selkeämmin sellaisia tärkeitä päänavauksia mieheltä ennenkuin hän löysi oman todellisen “nichen” ja kolmannesta albumista (vuonna 2004 samaisella levymerkille julkaistu Karjalasta Kajahtaa) lähtien miehen musiikki alkoi saada ylleensä huomattavasti mielenkiintoisempia, omaperäisempiä vivahteita ja itseään enemmän rankaisevia muotoja alkoholihuuruisten, anteeksipyytelemättömien lasien läpi tuijottavien katseiden kautta nihilistiseen arvomaailmaan kuin myös raahaten väkivaltaisesti mukanaan naisia vihaavan asenteen. Toisin sanoen raskaammat ja isommilla kaliibereilla vavahduttavat julkaisut ovat edessäpäin mutta jo näistäkin kahdesta alkupään julkaisusta kuulee ja aistii sen yhden tärkeimmistä kiintopisteistä eli Karjalan Sissit osaa tarjoilla musiikkia jota vain suomalainen ihminen voi todellisuudessa ymmärtää ja omalla itsetuhoisella tavallaan myös arvostaa täydet sata prosenttia.

Addiktioni 47/11

Michael McCann: Deus Ex: Human Revolution (Original Soundtrack) (2011)

Michael McCann: Deus Ex: Human Revolution OSTAlkuperäinen, vuonna 2000 julkaistu Deus Ex on yksi näistä modernin PC-pelien merkittävistä tiennäyttäjistä joka jonkun mainitessaan miltei aina automaattisesti nostattaa sellaisen sisäisesti lämmittävän fiiliksen. Vaikka pelissä on kuitenkin nykypäivän silminä katsottuna paljon puutteita, Deus Ex:n sisäänsä kaappaavaa immersio on kuitenkin vakuuttavimmista asiosta joka on edelleenkin vahvasti voimissaan. Yksi syy sille on yli 260 erinäistä ympäristöönsä reagoivaa musikaallista cueta jotka luovat testamenttimaisen näytön sille miten suuruudenhulluudelta vaikuttava sävellystyö tuo kuitenkin mukanaan yhtenäisen linjauksen vahvistaen peliä kuljettavaa tarinaa ja sen luomaa maailmaa. Totta puhuen, kolme vuotta myöhemmin julkaistu jatko-osa, Deus Ex: Invisible War, ei ollut huono peli mutta konsoleita varten tyhmennetty pelimekaniikka karsi siitä niin paljon lihaa ympäriltä minkä johdosta se ei vaan nimestä huolimatta tuntunut millään tasolla todelliselta Deus Ex peliltä. Vuonna 2007 ilmoitettiin että Deus Ex saisi uuden jatko-osan, mikä tietenkin toi edellisen pelin myötä tulleet pelot takaisin pintaan mutta toivoen kuitenkin että peli lunastaisi kaiken odotuksen mitä jatko-osalta halutaan. Kun Deus Ex: Human Revolutionia pääsi neljä vuotta myöhemmin vihdosta viimein itse pelaamaan omien käsiensä kautta, kyllähän se tuli varsin nopeasti esiin että tätä peliä oli työstetty selkeästi rakkaudella ja kunnioituksella alkuperäistä peliä kohtaan, tosin mitä nyt hampaat irvessä pakkosyötettyjä ja pahasti rampautettuja pomotaisteluja sekä liiankin virtaviivaistettua loppukohtaista lukuunottamatta. Pienistä vioista huolimatta, pelin kylkeen on kuitenkin lyöty monet kerrat Game Of The Year tarra.

Michael McCannin säveltämä musiikki ansaitsee myös kaiken ansaitsemansa kehun ollessaan täysin omilla jaloillaan seisova, futuristisen tunnelman omaava moniulotteinen score jota selkeästi on inspiroinut mm. 80-luvulta lähtien pioneerityöksi luokiteltavat elektronisesti työstetyt sci-fi soundtrackit joiden äänimaisemallisia ideoita on muokattu ja päivitetty monta pykälää ylemmäksi nykyaikaisempaan ja sanoisinko jopa 2000-luvun hektisemmin tarjoiltuun äänipalettiin jatkaen myös kiitettävästi alkuperäisen Deus Ex:n tapaan massiivisella ja monipuolisella linjauksella. Kuten julkaisun kansilehdykkään printattu teksti itse säveltäjältä osaa kertoa lyhyesti, peliin oli alunperin tehty miltei 200 cueta joista 50 valittiin tätä julkaisua varten uudelleensovittaen ne 25 cuen mittaiseksi kokonaisuudeksi jonka pitäisi tehdä yhtenäisen läpileikkauksen pelin aikana koettuun tunnelmaan tuoden esiin pääasiallisesti ne tärkeimmät musikaalliset hetket. Vaikka sitä kuinka monta kertaa katsoisi kuvaruudulta pelin alkutekstejä (toisin sanoen kuunnellen sen aikana soivaa “Opening Credits” cueta), silti se edelleenkin tuo toivotunlaiset kylmänväreet ihon pintaan kun musiikki, dialogi, leikkauspöydällä makaavan miehen kamppailu elämästä ja lääketieteelliset kuvat yhdistettynä luovat jyskyttävästi ja voimakkaasti lävistävän latauksen jota ei ole nähnyt edes elokuvissa pitkään aikaan.

Deus Ex: Human Revolution on siis henkeen ja vereen asti työstetty eeppinen matka analogisten humisevien syntikoiden ja pulssahtelevasti sykkivän ambientin syövereihin jonka skaalaa venyttävät ja täydentävät nykypäivänä jo perusluonteeseen kuuluvat mausteeksi ripotellut jousisoittimet, korvia hivelevät ja enemmän harmonisempaa liitelyä mukanaan tuovat naisvokalistien väreilevästi esiintulevat tunteenkirjot kuin myös orientaalit vaikutukset jotka kuuluvat selkeästi Singaporessa tapahtuvien juonenkuljetuksien aikana. Eräs toinen seikka mikä Deus Ex: Human Revolution scoressa suorastaan tulee alleviivaten esiin on erinäisesti ohjelmoidut perkussiot johon on myös nähty huomattavan paljon vaivaa että ne luovat monivivahteisen, yksityiskohtaisesti muokatun rikkaan kirjon ja loppupeleissä myös syventäen pelin ylle luotua tarinankuljetusta antaen tietyille paikoille hyvinkin persoonallisen luonteenpiirteen – alkaen breakbeatin intensiivisestä olemuksesta ja onnistuneesti hypähtäen edes hetkeksi aikaa täydellisesti täysin genrestä toiseen, esim. liukasliikkeisen progressiiviseen housen pariin (“Hung Hua Brothel”) tai “The Hive” klubilla kuultavaan jo hivenen syvällisesti kallellaan päin olevan tumman trip-hopin kosteasti hengittävään maailmaan.

Toisin sanoen, Deus Ex: Human Revolution sisältää siis monia tunteita herättäviä ja niitä uudelleen nostattavia hetkiä joista tämä 67 minuutin mittaisena työnä onnistuu tarjoamaan ne elintärkeimmät sävellykset. Kuten monen muunkin soundtrack rintamalla olevan julkaisun suhteen, ainoa ikävä murheenkryyni on se että tämä ei kuitenkaan ole kaiken kattava tai edes kahden CD:n mittaisena tarjoiltu työ mutta julkaistu score hoitaa kuitenkin työnsä kiitettävän tyylikkäästi loppuun asti ja siinä samalla raivaten itsensä isolla ryminällä pelisoundtrackien kärkikastiin.