Addiktioni: Redux 5

Plastikman: Arkives 1993-2010 (2011)

Plastikman: Arkives 1993-2010Detroitista alunperin lähtenyt techno on saanut kanadalaisen Richie Hawtinin myötä toisenlaista kierrettä jonka myötä hän on 90-luvun puolella sementöinyt paikkansa vakaasti yhtenä technon tärkeimmistä fikstuureista minimaalisen, acid technon maisemakuvassa joista omalla nimellä julkaistut kokeilunhakuiset, miltei insinöörimäisesti pieniin palasiin pilkotut ja uudelleenkootut DJ miksaukset ja erityisesti Plastikmanin alaisuudessa äärimmäisyyksiin viedyt modifikaatiot ja taivutukset Roland TB-303:n kautta ovat tuoneet hänelle pitkän listan erinäköistä kunniaa ja mainetta. Miehen monipuolisesta urasta ehkäpä sitä tärkeintä puolta peilaava Arkives 1993-2010 kerää siis melkein kaiken olemassa olevan materiaalin Plastikmanilta kahdeksantoista vuoden ajalta yhteen pakettiin ja joista säihkyvin kruununkivi ja kaiken kattavin kokonaisuus on Arkives Komplete joka niittää yhteen 15 CD:tä, DVD:n, 94-sivuisen kirjan, 6 vinyyliä ja päälle vielä digitaaliset lataukset. Materiaalia siis riittää albumeista muille artisteille tehtyihin remikseihin ja näin ollen kokoelman ei pitäisi jättää ketään kylmäksi tarjoten erittäin monivivahteisen ja eeppisen matkan technon palettimaisesti paloiteltuun ytimeen. Tai noh, tätä kaiken kattavinta herkkua oli siis pääasiallisesti tarjolla ainoastaan ennakkotilaajille. Toisin sanoen, Arkives 1993-2010 on kerran elämässä tarjoiltu tilaisuus johon olisi kannattanut tarttua kun siihen oli vielä mahdollisuus.

Plastikmanin kuusi uudelleenmasteroitua albumia muodostavat tästä kokonaisuuden itseään tukevan selkärangan. Arkivesin aloittava ja alunperin vuonna 1993 julkaistu päänavaus Sheet One tuo selkeästi esiin nuoren ja kunnianhimoisen tuottajan ja ehkäpä sen myötä myös hieman leikkisämmän puolen Plastikmanista. Recycled Plastik (1994) muovautuu jo perinteisemmän, monotonisemman acid technon pariin joka etenee ja pysyy junan kaltaisesti tiukasti raiteillaan mutta kuitenkin aina silloin tällöin nostaen päätäänsä korkeammalle ja muistuttaen tekstuurien sekä ohjelmoinnin kautta että tämä on kuitenkin soundillisesti Plastikmanin tarkassa ohjauksessa etenevä työ. Musik (1994) taasen palauttaa kuuntelijan takaisin edes-takaiseen heilumiseen acid-rintamalla ottaen selkeitä rakenteellisia poimintoja mm. elektrosta ja miltei downtempomaisesta olemuksesta minkä myötä kokonaisuus saa huomattavasti eläväisemmän muodon. Artifakts (BC) (1998) myötä tunnelmallisuus alkaa saada Plastikmanin maailmassa täysin uudenlaista merkitystä ylleensä joka lopulta huipentuu kahdella viimeisellä albumilla. Toisin sanoen, edetessä albumista toiseen sitä pakostakin alkaa huomaamaan miten paljon vaihtelua minimaalinen techno kuitenkin pystyy tarjoamaan mieleltään ja käsiltään kyvykkään tuottajan kätösissä ja näin ollen löytäen välillä itsensä miltei puolihuolimattomasti ääneen hämmästellen miten esim. tunnin itseään jatkuvasti toistavaa ja dubahtavan technon sameisessa aallokoissa viihtyvän Consumed (1998) albumin voimakkaasti pulssahteleva virtaus osaa niin taidokkaasti ja hypnoottisesti tarttua kuuntelijan huomiokykyyn ja kadottaa siinä ohella ajantajun täydellisesti. Toistaiseksi Plastikmanin viimeisen kokopitkän, Closer (2003), synkänpuhuvat vokaalit tekevät tästä julkaisusta erittäin vainoharhaisen ja intensiivisen kokemuksen. Jo levyn aloittavassa "Ask Yourself" sisältää sen verran huolestuttavaa lyriikka kuten "I'm just a voice inside your head" ja albumin dekoodatessaan raskaasti maalailevaa mielikuvaa pidemmälle, ahdistavissa lyriikoissa esiintuleva kivut ja aivojen lopullinen virrankatkaisu luovat peilimäisenn väylän artistin pimeämpään mielenkolkkaan minkä myötä sitä on vaikea olla miettimättä mitä Richie Hawtin todellisuuudessa läpikävi hänen elämässään kun hän tuotti tätä levyä (kirja hieman valaisee tätä asiaa mutta jotenkin on sellainen tunne että se ei kerro kaikkea). Arkivesin yhdeksän muuta CD:tä keskittyvät erinäköisiin sessioihin, b-puoliin yms. kuin myös ennenjulkaisemattomiin raitoihin, muille artisteille tehtyihin remikseihin tarjoten samalla myös kaupallisempaan acid houseen kallellaan olevia näytäntöjä sekä tietenkään unohtamatta vierailevia artisteja jotka pistävät Plastikmanin tuotantoa reippaalla kädellä uusiksi. Löytyy siis molemmin puolin mielenkiintoisia remiksejä ja niiden tekijöitä joista ainakin mainitsemisen arvoisia on elokuva-säveltäjä Cliff Martinezin ja Alva Novon tekemät itsensä näköiset muokkaukset sekä Plastikmanin tekemä acid house-jyräys System 7:n kappaleesta "Alpha Wave".

Koluttavaa siis riittää uusille kuin myös vanhoille faneille mutta tällaisen kokonaisuuden myötä sitä pakostakin alkaa kyselemään itseltään että onko tämä siis edelleenkin minimaalisuuteen rinnastettavaa suoritus? Ei. Richie Hawtin on kiistämättä onnistunut luomaan yhden vaikuttavimmista julkaisuista musiikin historian saralla minkä myötä tämä on myös kasvanut maksimaaliseksi taiteeksi. Varsinkin 90-luvun elektronisesta ja techno musiikista diggaavalle Arkives 1993-2010 on yksi mieltä sykähdyttävimmistä asioista mitä musiikin suurkuluttaja voi kokea ja todistaen jälleen kerran miten analoginen työstötapa tuo nostalgian nälkää herättävän tunteen onnistuneesti esiin.

Addiktioni, 41/2007

Murcof: Martes / Utopía (Ltd.Ed.) (2005)

Murcof: Martes / Utopía (Ltd.Ed.)Murcof (a.k.a. Fernando Corona) on meksikolainen tuottaja jonka omana spesiaaliteettina on yhdistellä nykypäivän minimalistisia elektronisia piirteitä ja eri vivahteisia alamuotoja klassisen soitannan moniulotteisiin sävyihin. Itse olen jo pidemmän aikaa eli lyhyestä ensikohtaamisesta asti pallotellut ja pyöritellyt päätöstä hänen ensimmäisen albumin ostamisen suhteen mutta kuten monen muunkin aikaisemman kokemuksen mukaan, aina on tullut jonkinlainen este suunnitelmilleni. Kun pari viikkoa sitten sattumalta näin että eräs kanadalainen levykauppa myi tätä vain Meksikossa saatavilla olevaa erikoispainosta hänen debyytistä, minä en yksinkertaisesti voinut enää kieltäytyä. Liian houkutteleva tarjous oli siis kyseessä. Eli... Tämä kyseinen painos sitoo kaksi Murcofin julkaisua yhteen ja samaan pakettiin joista ensimmäisenä kiekkona on tietenkin hänen debyyttinsä Martes (tosin sillä pienellä erotuksella että tässä on hieman uudelleen mukautettu raitajärjestys ja mukaan on myös ynnätty pari bonus biisiä) sekä toisena kiekkona on jonkin sortin hybridmäisenä remix-albumina ja neljän originaalin yhtenäisen tuotoksen yhteistyönä toimiva Utopía. Murcofin luoma kaava Martesilla alkaa hahmottumaan jo heti ensiminuuteilta - hidas liikehdintä käynnistyy yksinkertaisesta mikro-naksahduksesta tai solua näykkivästä pulssista kohoten vähäeleisyyden aallonharjalla tasaisempiin mittakaavoihin johon joko pianon herkkä vireys yhtyy ja/tai jousien tunnelmainen lainehtiminen lipuvat pimeydessä sykkivien kipinöiden seuraan. Homma hoituu myös nurinpäin käännettynä tässä herkästi toisiinsa takertuneessa symbioosissa ja välillä jopa ihmisyydestä ilmoittava hento vokaali saattaa tehdä tuttavuutta. Martes on siis selkeä kokonaisuus hämärtyvinä haaveina sekä heräilevinä aistimuksina tumman puhuvissa mielen kolkissa ja tuo näin ollen erittäin rauhallisen, pisaroina tihkuvan vastapainon tässä jopa paikoitellen hyperaktiivisesti ylireagoidusti tuotetussa elektronisen ja orgaanisuuden yhdistelmässä jota olen saanut todistaa (born under a bad star, anyone?). Martes on kaunis, mysteerimäisesti kääritty samettimainen paketti joka on samanaikaisesti vanhanaikainen sekä katseensa tulevaan tähyilevän moderni kokonaisuus yhdistäessään kaksi ääripäätä täysin uudella tavalla. Vaikka albumi nojautuu kahden jalan tukevalla askeleella siihen että se on selkeästi sample-pohjaisesti koostettu työ jossa vahvasti koneellisesti manipuloitu ympäristö tuo oman viileästi säväyttävän tunteen pintaan, ei voi kieltää etteikö tämä oli samalla teknillisesti upea taidonnäyte jossa liikutaan ambientin, glitchin ja minimalistisen technon välimaastoissa ilman minkäänlaista kompastelevaa kynnystä eri genrien välillä. Erinomainen päänavaus tältä mieheltä ettenkö sanoisi.

Kun ensimmäinen teos on noinkin erinomaisesti koostettu ja henkeäsalpaavan upea, juuri kuultu taso on tietenkin miltei automaattisesti aseteltu hyvinkin korkealle mutta onneksi Utopían originaalit teokset eivät onneksi jää kauaksi tuosta mitatusta määrityksestä. Utopía on tietenkin Martes albumille jonkinlainen pidennys ja parhaimmillaan saakin todistaa kymmenen minuutiksi kohoavilla vedoksilla joissa syvästi kaikuavat sellot ja yhä pidemmälle kurkottava sähköinen äänimaailmaa tuovat jonkin verran tuoreempaa pontta tähän juuri paljastettuun näkemykseen. Mutta mites on näiden remiksien laita? Osaavan tuottajan käsissä hyvin tehty remix laajenee uudella tavalla täysin erilaiseen horisonttiin ja tätä tosiaankin toivoin näiden uudelleenmiksausten suhteen mutta sen sijaan sainkin huomata että osa remikseista eivät tosin juurikaan eroa Murcofin omasta soundista - onko se sitten hyvä vai huono asia, rehellisesti sanottuna itse ainakin odotin jotain radikaalisemmalta kuulostavaa repäisyä. Jalostamalla samanlaista ideaa ilman minkäänlaista uutta näkemystä tuo ainakin heti mieleen että vieraileva tuottaja ei ole jaksanut panostaa omaan työhönsä. Onneksi levyltä löytyy myös näitä onnistumisia. Ainakin täysin ambientin alaisuuteen muunnetut näkemykset ovat askel oikeaan suuntaan - oli kyseessä sitten Deathprodin synkän puhuva ja jo miltei dark ambientia lähestyvä muunnos, Colleenin herkemmin asetellun ja selvästi feminiivisen lähestymistavan ylleensä saanut tai Faxin jalat maasta irroittava unimainen matka kohti tuntematonta päämäärää, kaikki kolme näyttävät omalla sarallaan että mihin tätä voi parhaimmillaan työstää. Mutta varsinaisesti jo sellainen hulluuden ja luovuuden häilyvällä rajalla pyörivän näkemyksen tuo esiin Kit Claytonin hyppivä glitch-hop hajoitus joka tuo herkästi mieleen Rubber Johnnyn vajaa-älyisen ääntelyn (Chris Cunninghamin ohjaama video, googleta ja pelkää pahinta) ja näin ollen on jo sellainen osoitus miten hyvin tämä musiikki taipuu mielipuolisen kätösissä.

Addiktioni, 35/2007 (Pt.1)

Squaremeter: Sinecore (2000)

Squaremeter: SinecoreKahden viimeisen viikon aikana olen taas innostunut urakalla kuuntelemaan Squaremeterin kahta itselleni rakasta albumia joista ensimmäisenä on itämaisesta soitannasta vahvan vaikutuksensa saanut post-ambient tuotos Aswad sekä upeasti kahden ääripään kontrastia heijastava eli totaalisen synkän hiljaisuuden ja avaruusajan dark ambientin välimaastossa pyöriskelevä The Frozen Spark. Jälleen kerran täytyy vaan kehua näitä kahta julkaisua oman genrensä täydellisenä mutaatioina joiden ansioista Squaremeter (a.k.a. Mathis Mootz) on kohonut nopeasti yhdeksi suosikkituottajakseni. Monipuolisuus on siis Squaremeterin yksi vahvoista puolista - jokainen julkaisu pyrkii olemaan erilainen ja joskus hän tekee jättiharppauksen tyystin toiseen genreeseen mutta kuitenkin onnistuen kuulostamaan täysin itseltään. Levyhyllystä uupuvat Squaremeter CD-julkaisut alkavat harventua pikkuhiljaa ja nyt, järjestyksessään julkaisu numero kuusi, kuulostaa vahvasti siltä että olen ensimmäistä kertaa todellisen haasteen edessä. Aikaisemmat kohtaamani Squaremeter julkaisut ovat olleet suht' iisiä kamaa koska olen onnistunut löytämään jonkinlainen "turvallisen" kahvan johon tarttua kunnolla kiinni vaikka itse julkaisu on saattanut heitellyt kuuntelijansa ties minkä myrskyisän äänivyöryn lävitse. Squaremeterin musiikissa harvemmin miltei huomaamaton mutta kuitenkin enimmäkseen läsnäolosta nopeasti ilmoittava, symbioottimaisesti elävä glitch pilke saa Sinecoren myötä pääosan roolin. Itse asiassa näiden neljäntoista "Untitled" kappaleen aikana ei juurikaan kuule kuin pistelevää glitch kilkettä johon yhdistellään basson hennosti värisevää olemusta ja välillä kokonaisuutta höystetään minimalistisilla sci-fi äänillä ja muilla drone-taustoilla. Kieltämättä tämä alkaa jo heti ensiminuuteilta aiheuttamaan lievää aivoödeemaa ja pientä vatsanvääntelyä koska ei tästä kaaottisesta kuuntelumatkasta meinaa löytyä juurikaan minkäänlaista positiivista sanottavaa. Ja kun luulen pääseväni tämän albumin kanssa pari askelta pidemmällä, löydän taas itseni siinä pisteestä jossa saan todeta itselleni hieman sarkastiseen sävyyn että onko tämä edes musiikkia? Onko tämä siis todellisuudessa yhden lahjakkaan tuottajan ns. räikeä i'll-piss-in-your-eye julkaisu jonka tarkoituksena on vain mitata kuinka viksahtanut kuuntelijan täytyy olla ostaakseen tämän ja vieläpä myöntääkseen avoimesti että diggaa tästä? En tiedä. Minä olen ainakin vielä siinä rajoilla että haluanko myöntää mitään.

Addiktioni, 11/2007 (Pt.2)

Bad Sector + Astro: Idio Blast (2005)

Bad Sector + Astro: Idio BlastViiden pitkän viikon ja tuskaisen odottelun jälkeen, paketti joka sisälsi mm. tämän kollaboraatio-projektin saapui vihdoinkin paikalliseen postikonttoriin. Idio Blast menee suoraan näihin julkaisuihin jotka toivat alkuhämmennyksen jälkeen positiivisen yllätyksen ei niinkään itse musiikin vaan miten sen ympärille on varta vasten rakennettu säiliö. Nimittäin kun avasin ja purin tätä hyvin pakattua tuotetta ja päästyäni niinkin pitkälle purkamisessa että aloin nähdä sisältöä, ensimmäinen reaktio joka minulta pääsi oli tyylipuhdas "WTF?" kaikkine ilmeineen eli kyselin itseltäni että mihin helvettiin minä olen oikein rahani pistänyt. Paketista löytyi tietenkin se tärkein asia eli itse CD mutta sieltä löytyi myös kymmenen vankkaa, muotoiltua pahvin palasta joilla oli selkeä paikkansa ja käyttötarkoitus. Hämmentyneenä katselin ja pyörittelin käsissäni eri palasia, kunnes lopulta aloin tutkimaan CD:tä ja sen paperisesta kotelosta putkahti esiin viimeinkin se tuikitärkeä vastaus. Kasausohjeet julkaisun viimeistelyyn. Kyllä. Julkaisun viimeistelyyn. Nimittäin tämä ei ollut vielä täysin valmis. Lapsuusajan ensimmäiset muistot pöytä täynnä notkuvista legopalikoista alkoi pyörimään mielessäni kun rupesin kasaamaan tätä jännää rakennelmaa josta myöhemmin muodostuisi CD:tä kannatteleva esine. Ensiksi kasattiin kaksi tukiseinää joiden muodostamassa pienessä rakosessa CD tulisi pysymään tiukasti ja tukevasti kiinni. Kolme pienempää osaa kiinnittivät nämä seinät reunoista toisiinsa kunnes jäljelle jäi kaksi asiaa. CD:n hivuttaminen seinien väliin sekä sokan kaltainen, nopeasti irroitettava neljäs reunaosa joka sinetöisi Idio Blastin rakennelman sisään. Lopputuloksen voit katsoa jutun lopusta. Entäs musiikki? Idio Blast sisältää yhden neljäkymmentäviisi minuuttia kestävän minimaalisen ambient kokonaisuuden joka tosin jättää allekirjoittaneen kylmäksi. Kuunnellessani Idio Blastin minimaalisten signaalien kulkemista korvasta toiseen sekä drones-taustoja ja huminaa sekoittavaa kokonaisuutta, ensimmäisenä ajatuksena pilkahtaa että musiikki on niin epä-Bad Sectormaista kuin voi vaan olla. Idio Blast kärsii, sanoisinko jopa ilmeettömyydestä ja näin ollen lopputulos kuulostaa littanalta. Tästä puuttuu tyystin se kaikki kokeilunhakuisuus, soundin puskemista uusiin tuntemattomiin sfääreihin ja sieltä warp speediä kulkevan putken kautta takaisin sekä jopa se pieni hitunen kuuntelijan koijaamista sellaiseen tilaan jossa ihmetellään millä helvetin moottorisoidulla keittiötyökalulla hän sai tuon efektin aikaiseksi. Ei kuitenkaan pidä alkaa heti sormihippasille ja syyttelyleikkeihin. Se syy tälle saamallani reaktiolle löytyy myös samaiselta julkaisulta kun jaksaa lukea tarkemmin CD:n liner notes listaa jossa lukee selvästi että mitä kukin mies on tehnyt tälle kappaleelle ja miksi tämä ei ole 'tyypillinen' Bad Sector julkaisu miehen omassa discografiassa. Japanilainen Astro (a.k.a. Hiroshi Hasegawa) on säveltänyt tämän kokonaisuuden, italialainen Bad Sector (a.k.a. Massimo Magrini) sen sijaan ei ole osallistunut tähän sävellystyöhön vaan hän toimii... en sanoisi että perinteisen remiksaajan asemassa vaan jonkin sortin palasien uudelleen kokoajana ja järjestänä. Vähän niinkuin allekirjoittanut joka joutui yllättävään palapeliin mukaan avattuaan tämän julkaisun. Mutta kuten sanoin aiemmin, musiikki jätti suurimmaksi osaksi kylmäksi mutta paketin avaus ja julkaisun kokoaminen oli sellainen asia jota ei joka päivä koe.

Musiikkia, viikko 49/2006

Bad Sector: Plasma (1998)

Bad Sector: PlasmaItalialainen Massimo Magrini joka tunnetaan paremmin nimellä Bad Sector osaa hämmästyttää melkein jokaisella julkaisullaan ja samalla jaksaa positiivisestä ylläpitää mielenkiintoa hänen projektiaansa kohtaan. Syyhän on aika selvä. Se miksi itse pidän hänen musiikista johtuu pääasiassa siitä että hän osaa repiä mitä eriskummallisia äänipulsseja esim. sotilasradioista ja muista epätavallisista laitteistoista tai äänilähteistä joita käytetään täysin päinvastaiseen asiaan kuin musiikki ja sen jälkeen muokkaa näistä sykähdyttävää ja jopa ennenkuulumatonta taidetta. Pitäisin häntä jopa pienimuotoisena nerona omalla alallaan. Miksipä ei. Myös musiikin alaisuudessa nerothan usein luovat asioita ennenkuulumattomilla tavoilla ja täysin erilaisesta asetelmista. Vuonna 1998 Old Europe Cafe-levymerkin kautta julkaistu Plasma on erinomainen esimerkki tästä epätavallisten laitteistojen hyödyntämisestä musiikin teossa. Plasman pääteemana on sähköisyys eri muodoissa. Äänilähteinä ovat toimineet mm. korkeajännitteisiä muuntajia, VLF-taajuudella toimivia sähkömagneettisia spektrejä ja albumin mittakaavaa nostattaa avaruudessa sähkömagneettista säteilyä lähettävä neutronitähti. Tätä kuunnellessa voi tuntea itsensä taas niin pieneksi universumin rinnalla. Mutta mutta... Pelkästään kansikuvien perusteella odotin suoraan sanottuna isojen sekä massiivisten tesla-muuntajien jyrinää ja pauketta mutta itse julkaisun sisällys tuli täytenä yllätyksenä sillä tämä Plasma on enemmänkin minimaalista ja paikoitellen monitonista ambientia joihin ynnätään mikroskooppisen pientä sähkömäistä naksahtelua ja huminaa. Totta puhuakseni, tässä taitaa piilläkin se Plasman heikkous. Nimittäin korvien kautta albumilla ei välity niin hyvin se haluttu sähköinen teema mitä hän on yrittänyt rakentaa tai sitten en vai osaa tulkita tätä julkaisua oikein. Pitääkö tässä olla vähintään sähköinsinöörin paperit takataskussa jotta saisin paremman käsityksen levyillä käytetyistä äänilähteistä? Erittäin hyvä kysymys. Minun täytyy vielä täsmentää se asia että en ole pettynyt tähän julkaisuun. Vaikka odotukseni kohosi paljon korkeammalla albumin ympäri kasatun sähköisen teeman vuoksi ja en päässyt oikein sinuiksi Plasmalla käytettyjen "instrumenttien" kanssa mutta muuten tämä on erinomainen täydennys hänen rikkaassa backcataloguessa. Minimalistisuuden tavoittelu on hyvä osoitus herra Magrinin kyvyistä tehdä ja muokata myös matalasta huminasta musiikkia ja näin ollen erottua "tyypillisestä" Bad Sector-kaavasta. Hmmm... Onko hänellä edes jonkinlainen tyypillinen kaava tehdä tätä uskomatonta musiikkia. Enpä usko.

Bad Sector + Contagious Orgasm: Vacuum Pulse (2000)

Bad Sector + Contagious Orgasm: Vacuum PulsePlasma muodostui itselleni enimmäkseen pienoisten väärinkäsityksien, päinvastaisten odotuksien sumana ja itseasiassa tämä Vacuum Pulse on jokseenkin sinne päin sitä mitä henkilökohtaisesti odotin Plasmalta. Tosin Vacuum Pulse itsessään ylittää kaikki odotukset ja tarjoaa vielä kaupan päälle enemmänkin. Suljetun varastokeskuksen syrjemmässä kolkassa sijaitsevassa rakennuksessa ja lukittujen ovien takaa on hohtaa tuhansia pieniä valoja tieokoneista yms. vanhoista tutkimuslaitteistoista. Kaksi ihmistä on työskentelevät keskellä yötä ja Vacuum Pulse on näiden kahden hullun tiedemiehen vuosia kestänyt elämäntyö. Valot kirkastuvat hiljakseen kyseisen varaston uumenista samalla kun äänekäs, mekaanisesti sykkivä ja tasaisesti toistuva sähköinen impulssi kaikuu ja vahvistuu epämiellyttävineen laboratorio sivuäänineen. Ihmiskokeiden väärinkäytössä syntyvien tuskien loputonta tietä ei voi olla myöskään noteeraamatta. Mitä helvettiä tämä oikein on? Yksinkertaisesti vastattuna tämä on italialaisen Bad Sectorin ja japanilaisen Contagious Orgasmin yhteistyössä syntynyttä eri tyylien yhteen naittamista tai törmäyksiä. Riippuu siitä millä tavalla haluaa ottaa tämän julkaisun vastaan. Anyway... Noise, meet experimental ambient. Experimental ambient, meet noise. Suoraan sanottuna Vacuum Pulse on aikalailla mielen pahoinvointia aiheuttavaa sekä materian korruptiota tuottavaa häiriösignaalia. Japanilaiset ovat kieltämättä ja tunnetusti tässä asiassa listan ykkösenä, kiitos hedelmällisesti tuottavan noise-genren jonka kiistaton kummisetä Merzbow jaksaa edelleenkiin tekohengittää kyseistä genreä ahkerasti. Nyt ei onneksi tarvitse huolestua siitä että Vacuum Pulse sisältäisi yhtä voimakasta hyökkäystä ihmisen aivokuoreen korvien kautta mutta suurin piirtein sinne päin ollaan kallellaan. Bad Sector ei ole ikinä kuulostanut samaan aikaan näin epämiellyttävän luotaantyöntävältä mutta silti jaksaa sairaanloisen mielenkiintoa herättävällä tavalla ylläpitää kuuntelijan tässä julkaisussa kiinni. Tämä suorastaan naulaa kuuntelijan mukaansa koska on pakonomainen halua tietää mihin suuntaan nämä signaalit ja impulssit etenevät. Mielenkiintoinen kokemus tämäkin.

Musiikkia, viikko 25/2006

Monolake: Polygon_Cities (2005)

Monolake: Polygon_CitiesMinimalistisuus taitaa nykypäivänä olla se in asia elektronisessa musiikissa. Vai onko se vasta tulollaan? Henkilökohtaisesti on paha sanoa juuta taikka jaata sillä en seuraile niin hirveästi uusimpia trendejä. Kun se kuulostaa hyvältä, se vaan kuulostaa hyvältä. Sille on ihan turha alkaa etsimään tärkeimpiä syitä. Tosin hyvän esimerkin tulevasta antoivat britti-duo Autechre joka siirtyi omalla tavallaan minimalistiseksi viime vuonna ja pudotti samalla melkein kokonaan melodiat uusimmalta Untilted albumiltaan. Monolakea sen sijaan ei voi syyttää uusimpien trendien haistelusta sillä he ovat tehnyt omaa juttuaan jo sellaiset pyöreät kymmenisen vuotta ja minäkin törmäsin tähän projektiin vasta äskettäin. Autechre on myös se toinen liitepiste miksi minä kiinnostuin Monolakesta juuri siinä määrin että ostin tämän levyn. Polygon_Cities albumin soidessa ensimmäistä kertaa jukeboksissani ja levyn ensimmäisen raidan Pipelinen ilmoittaessaan sulosoinnuistaan minun korviini, minä suorastaan havahduin penkiltäni kun kuulin viime vuosikymmeneltä tutut elektro/iDM-tyyliset tahdit. Sen voin sanoa suoraan että melkein tippa tuli linssiin kun muistelin miksi Autechre oli minulle niin rakas yhdessä vaiheessa elämääni. Mutta siihen loppuivat ne referenssipisteet muihin artisteihin ja Monolake jatkaa tällä levyllään aika pitkälti omana itsenään sillä Polygon_Cities on täynnä rapeita, digitaalisia elektro-minimalistic-techno poljentoja jotka saavat tarvittavaa lisäpontta dubista. Tämän ansiosta, pienoinen annos dub rytmihäiriötä sulautettuna tämän albumin keskeisiin kohtiin saa aikaiseksi sen että se myös toimii erinomaisena katalysaattorina joka poistaa enemmän haitallisen aineena välittyvän monotonisuuden jota löytyy technosta ihan liiaksikin asti. Taustojen ja melodien vaihtelevuuden pystyy määrittämään siten miten ykköset ja nollat vaihtavat paikkaansa digitaalisessa ympäristössä eli ei ole hirveästi turhia liikkuvia osia mutta pari pientä poikkeusta toki löytyy ihan vaan albumin sisällön vaihtelevuuden kannaltakin. "Axis" ja "Plumbicon" kappaleissa jalansijan ottavat enemmänkin acid/trance-henkiset rytmiset melodiat joka ensimmäisessä vaihtoehdossa on purettu/pirstottu tuhansiin pienempiin osiin ja sen jälkeen on otettu vain joka kolmannes tai neljännes palanen, liitetty yhteen ja hidastettu biisin vaatimalle tasolle. Tämä pienoinen mutta tärkeä muokkaus sen aikaiseksi että biisit pysyvät edelleenkin hyvin tiukasti Monolaken luoman minimalistisuuden alaisuudessa. Mutta mutta... Tätä albumia kuunnellessani tämän viikon aikana tiuhaan tahtiin, taas tuli sellainen deja-vu tunne joka yleensä ilmoittaa minulle että ennemmin tai myöhemmin palaan uudestaan näiden herrojen luomaan musiikkiin. Ja minä teen sen visiitin oikein mielelläni. Sovitaanko aikatauluksi vuoden loppuun mennessä? Ilmoitellaan jos kuitenkin tulee jotain esteitä matkan varrella.

Viikko 29:n musiikki hankinnat (part 2)

Ignatius: Gossamer (2005)

Ignatius: GossamerEhkäpä se syy miksi iDM genre tökkii itselläni nykyään on sen sisäsiittoisesta tusinakamasta. Jokainen aloitteleva artisti pystyy tekemään sitä samaa paskaa sämplätyista tuulikelloista ja ah-niin-nokkelista biiteistä. Tai noh jos totta puhutaan, koko elektroninen musiikki on tässä jamassa. Nykyään on harvinaisuus löytää uudelta ja mullistavalta kuulostava albumi ja kun sellaisen löytää, siitä riittää iloa pitkäksi aikaa. Steve Westbrook aka Ignatius tuo uutta näkökulmaa elektroniseen musiikkiin tummalla soundimaailmalla joka on luotu minimalistisen, kokeellisen technon ja iDM musiikin rajoissa. Puolet albumin kappaleista on propellimaisesti heiluvia, jossa on yksinkertainen elementti liitettynä - kuten esim. metallinen soundi tai kaikumaisessa tilassa soiva looppi joka pyöriii ja morfautuu hypnoottiseen tilaan biisin aikana. Tämä on sitä jumputustua sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta positiivisessa mielessä. Hitaammassa Death Truck kappaleessa luodaan hämärä yhdistelmä kaukaista pommitusta ja tippuvasta vedestä muodostuvaa kaikumaisesta ääntä. Viimeisessä biisissä tämä samainen Death Truck remixataan vielä hitaampaan ambient muotoon. Yhteenveto: tämä 8 biisin albumi on todella kova paketti. Voisi jopa sanoa että klassikko jo syntyessään ja tätä on painettu vain tuhat kappaletta. Nopeat syövät hitaat...