Addiktioni 50/12, Part 2

The Blood Of Heroes: The Waking Nightmare

The Blood Of Heroes: The Waking NightmareKaksi vuotta sitten omaa nimeä kantaneen Justin K Broadrickin, Lynn Standaferin (a.k.a. Enduser) ja Kurt Gluckin (a.k.a. Submerged) johtaman super-kokoonpanon debyytti-julkaisu oli ravistuttavasti korvia aukaiseva kokemus kuin myös muistutus siitä että miten tajunnanräjäyttävästi 2010-luvun drum and bass osaa olla viriili ja ennenkaikkea haastava industriaaliin, dubiin ja metalliseen kääröön paketoidulla orgaanisella äänimaailmalla joka jyrisi erittäin kovaa ja matalalta luotaavasti. Vaikka The Waking Nightmaren ensimmäisten nuottien jälkeen kuulostaakin selkeästi henkeen ja vereen jatko-osalta joka ei osoita minkäänlaisiä merkkejä hidastamisesta, kuitenkin albumilta alkaa paljastumaan eri ääripiirteiden eli ärjymisen, hakkaamisen, kitarasta kumpuavan rytinän ja koneiden murtumispisteeseen viedyn metelöimisen aikana se miten toisiinsa törmäilevä mutta kuitenkin tukevasti toisiinsa iskostuva äänimuhennus kallistuu huomattavasti taiteellisemmalle puolelle. The Waking Nightmaren osaa olla provokatiivinen ahdistavasti ja lävistävästi esiintulevalla tunnelmallaan mutta albumi ei kuitenkaan ole yhtälailla päin näköä iskuja anniskeleva ja eteenpäin puskeva jyrä kuin ryhmän debyytti minkä myötä The Waking Nightmaren pinnalta alkaa suorastaan huokumaan massiivista kollaasia maalaileva, kokeellisesti seuraavaan leveliin kurkottava tiivistunnelmainen jatkumo jatkaen monesta eri genrestä ydinnesteitä puristavalla mentaliteetilla sekoittaen omanlaisen, intensiivisesti purevan cocktailin. Tällä hetkellä on vielä paha sanoa että onko tämä vieläkin parempi kuin debyytti-julkaisu mutta The Waking Nightmare kertoo varsin monisäikeisesti ja ulotteisesti sen että The Blood Of Heroes on onnistunut jälleen luomaan jotain äärimmäisen uutta ja sementoinut sen pysyvästi.

Rabbit Junk: What Doesn’t Kill You Will Make You A Killer

Helvetin härö video mutta tämä toinen single neljän sarjasta osoittaa taas miten hullunkurisesti mies sekoittelee eri tyylejä.

Slipknot: Duality (Live At Roskilde Festival 2009)

Kotiteollisuus: Minä Olen

Jaahas. Sitä taas huomaa olevansa jossain Kotiteollisuus rotaatiossa.

Addiktioni 01/11

Rabbit Junk: Project Nonagon (2010)

Rabbit Junk: Project NonagonJP Andersonilla on pitänyt kiirettä parina viimeisenä vuotena. Ainakin tuolla digitaalisessa maailmassa. Vuonna 2009 hän rysäytti vanhan projektinsa The Shizit’n uudestaan käyntiin ja julkaisi omaa nimeä kantavan albumin, tosin siinä kävi sen verran huonosti että vanha bändikaveri veti herneen nenään sen verran syvälle tuon tuon projektin henkiin herättämisestä antamalla sille kuuluisan viimeisen niskalaukauksen ja herra Anderson joutui muuttamaan materiaalinsa The Named nimen alaisuuteen. Väliäkös sillä, The Shizit tai The Named, JP Anderson onnistui kuitenkin julkaisemaan raskaimmansa levynsä hänen urallaan ja sen johdosta vieläkin hampaiden vanhojen sijainnista vihjaavat tyhjät kolot suussa vihlovat kun ajattelee kyseisen materiaalin kovuutta. Mitäs muuta hän julkaisi mp3-muodossa? Viikinkimetallia soittavaa Wolves Under Sailin debyytti-EP:n Grave Before Slave sekä tämänkin albumin kaksi ensimmäistä osaa hän ehti pistää ulos ennenkuin levy-yhtiö löi rahaa kouraan ja halusi välttämättä osansa tästä kakusta. Project Nonagon pitäisi olla täysin suoraa jatkumoa Rabbit Junkin edelliselle työlle This Life Is Where You Get F__ked mutta todellisuudessa albumin tematiikka ja musikaaliset tyylit heiluvat taas kuin hullun mulkku vastatuulessa eli on vieläkin enemmän rönsyilevämpi tarjonnan suhteen. Mikä onkin sitten hyvä asia. Helvetin hyvä sellainen ja te tulette kuulemaan miksi.

Musikaallinen kaava on kuitenkin jo tuttu kahdelta aikaisemmalta Rabbit Junk julkaisulta ja Project Nonagonin alkuun potkaiseva “Power” on aika pitkälti sitä ‘perus’ Rabbit Junkia jos sellaista edes vieläkään on olemassa. Kirkuvasti nuoleskelevat kitarat, sylkeä raivoisasti erittävä ja kurkunpohjaa karheasti raapiva ääni pohjustavat jo heti ensimetriltä lähtien sitä faktaa että kyseessä on taas mukaansa tempaava materiaalia. Tasaisella breakbeat-tahdilla tahkova rummutus pitää kuuntelijan pään tehokkaasti kiinni tämän kappaleen aikana joka varsinkin huipentuu juuri ennen kahden minuutin markeria kertosäkeistön ja basson luomaan riisuttuun tunnelmaan. Muutenkin kokonaisuutena biisi suorastaan luo sellaisen kovan halun moshata keskellä olohuonetta koska se on yksinkertaisesti niin energinen ilmestys. “Blood” lataa lisää panoksia ja nyt lahdataan huomattavasti painostavammalla ja raskaammalla asenteella. Tuplabasarit ja hölkkäävästi etenevä tahti yhdistettynä kappaleista huokuvaan raivoon sekä pilkistävään cinemaattisuuteen kertovat yhdessä sen että mies osaa edelleenkin keittää liemensä monenlaisen runttauksen alaisuudessa. “Home” lähtee hapuilemaan kohti hardcoren yksinkertaista putkijuoksua mutta nämä kolme kappaletta on todellisuudessa vasta pientä leikittelyä verrattuna siihen mitä on seuraavaksi tulossa.

Julkaisun ehdottomasti mielenkiintoisin ja selkeästi suurinta panostusta vaatinut osuus on keskelle sijoittuvat kolme kappaletta. Jokainen metallia runkkaavaa kitaristi pystyy kirjoittamaan sitä samaa ja tutunomaista sointua pedon numerosta sekä tekemällä tekstejä vanhasta vihtahoususta mutta harva on lähtenyt työstämään H. P. Lovecraftin Cthulhu-mytologiaan perustuvaa tarinaa ja vieläpä näin tarkasti että kappaleista muodostuvat mininäytelmä kertoen kolmen eri ihmisen kohtaamisesta puhtaaseen pahuuteen. “From The Stars” aloittaa tämän audiovisuaalisen mielikuvan kertomalla edellisen tutkimusryhmän jalanjäljissä seuraavasta tiimistä joka lopulta tajuaa minkälaiseen tilanteeseen he ovat todellisuudessa joutuneet. “Revenge Of Julian Modely” on aristokraattisesti kasvatetun, yhden miehen ylimielisestä kostonhalusta ja kuinka hän kurkottaa sitä halutessaan The Great Old Onen suuntaan sekä viimeisestä nauhoituksesta kertova “The Expidition” jossa kuolemansa viimeinkin hyväksynyt viimeinen eloonjäänyt nauhoittaa varoituksen jota on syytä kuunnella tarkkaan kun katakombin syvyyksiä lähdetään taas tutkimaan. Näistä kolmesta teoksesta huomaa ennenkaikkea sen miten hyvin näitä on alusta loppun asti hiottu ja järjestelty, jopa lisättyjä teatterimaisia efektejä ja sinfoniamaisia kuljetuksia myöten. Kappaleet on luotu täysin tarinan ehdoilla ja näin ollen musiikki on järjestetty siten että black metallin pommittava olemus sekä industrialmaisen viiltävä pauke on saanut niin paljon uudenlaista innovatiivisuutta että minun täytyy nostaa hattua miehen mielikuvitukselle ja kykyä kaivertaa näinkin moniulotteisen hetken hänen urallaan.

Viimeisen osuuden aloittava “Handle Bars” synnyttää pienimuotosia mieleyhtymiä 80-luvulle, eikä 8-bittiset elementit, jopa hivenen popahtava soundi sekä John Lydonin kaltaisen vokaalin käyttäminen auta yhtään tässä hämmennyksen selventämisessä. “Devotee” käynnistelee funkymaista asennetta kunnes päästää taas kipinöivää ilotulitusta jonka Rabbit Junk osaa parhaimmillaan. “U Lock Justice” lisää taas hardcoremaista syöksymistä lyöttäytyen samalla mukaansa ragga-mentaliteettia sekä kilinän ja kolinan kautta kolkahtavia drum and bass looppeja. Niin… Mutta mikä on lopullinen tuomio? Vaikka se kuuluisa kokonaisuuden lävistämä punainen lanka lensi komeasti pään yli jo edellisellä albumilla eikä tämä suorana jatko-osana toimiva julkaisu tule yhtään helpottamaan tilannetta, Project Nonagon on kuitenkin taas helvetin vakuuttava työ herra Andersonilta. Mies tuntuu imevän jatkuvasti uusia ideoita ja toimintatapoja jotka hän sulattaa täydellisesti Rabbit Junkin alaisuuteen. Pelkästään musikaallinen erilaisuus joka siirtyy kappaleesta toiseen on jälleen hengästyttävää seurattavaa ja tämän ollessaan vain 42 minuuttinen työ, mies selkeästi tietää panostavansa pelkästään vahvuuksiinsa.

Addiktioni 52/10 – Part 2

The Blood Of Heroes: Remain (2010)

The Blood Of Heroes: RemainViime vuoden kohokohta albumirintamalla oli allekirjoittaneelle ehdottomasti superkokoonpanon The Blood Of Heroesin grindaavasti järisevä, matalassa dubin aallokossa viihtyvä sekä puskevasti eteenpäin rymisevä drum and bass debyytti jonka miehistöstä löytyivät mm. sellaiset nimet kuin Lynn Standafer (a.k.a. Enduser), Bill Laswell, Justin K Broadrick ja Kurt Gluck (a.k.a. Submerged). Jos edelleenkin muistan käyttämiä sanojani – julkaisu ennenkaikkea vakuutti omintakeisella, armottomalla tyylillä pistää säännöt täysin uusiksi ja siinä ohella sivutuotteena syntyi myös henkilökohtaisesti kaipaama avosydänleikkaus pitkän aikaa hitaasti kituvalle drum and bass genrelle. Täysosumaksi osoittautuneen laukauksen jälkeen sosiaalisten nettikanavien kautta ilmoitettiin että putken perästä ilmestyisi seuraavaksi remix-EP joka sitten lopulta muuntautui täysmittaiseksi albumiksi. Totta puhuen itselläni viisari ei juurikaan värähtänyt kun kuulin tästä uutisesta mikä johtuu enemmälti siitä että remix albumit ovat tunnetusti hankalia tapauksia – pahimmassa tapauksessa ne vesittävät alkuperäisen konseptin täysin mutta toisaalta onnistuen täydellisesti ne tuovat täysin uusia ulottuvuuksia jo aiemmin tarjoiltuun työhön ja näin ollen nauttien yhtä paljon kuin alkuperäisestä julkaisusta. Mutta ei anneta peloille valtaa kun lähdetään kahlaamaan taas tuntemattomia vesiä.

Debyytin tuottajina toimineet Joel Hamilton ja Submerged aloittavat tämän paloittelun “Descend Destroy” raidalla. Alunperin kyseinen raita oli se ainoa puuduttava ja ikävänlainen kompastuskivi albumin muuten saumattomasti toisiinsa kietoituvassa äänimaailmassa. Nyt se on muuntautunut huomattavasti vaarallisempaan ja kipinöitä sahaavaan muotoon jonka myötä sormikin taitaa mennä suuhun sen merkiksi sillä en tiedä sitten että luonnehtisinko tämän kitaravetoiseksi dubstepiksi vai minkä muun genrien sulatusuuniksi mutta pääsia on että se toimii ja helvetin hyvin. Ekstra kitarat tuovat mukanaan lisäkarheutta sekä antavat hyvän alkupotkun tälle julkaisulle. Enduserin remix julkaisun nimeä kantavasta teoksesta on sitä miestä itseään eli chopattuja looppeja ja edestakaista rynkytystä joten hän ei esittele mitenkään suurta yllätystä sen suhteen. Olisin kyllä kaivannut hieman radikaalisempaa kannanottoa mutta kyllä se kelpaa näinkin. Onneksi näissä drum and bass uudelleentyöstöissä on lähdetty käyttämään järkeä ja pitäydytty vähäisissä määrässä sillä albumilta löytyy ainoastaan toinen puhtaasti tähän genreen dipattua vääntämistä ja senkin tarjoilee suht. tuntematon artisti nimeltään Kuma. Tuntemattomuus on sinänsä hyvä asia ettei tarvitse heti ensikättelyssä leimaamaan minkäänlaista ennalta-arvausta. Dälek vetäisee tummanpuhuvan illbient/dub tunnelman “Chains” kappaleen ylle jossa sämplätään alkuperäisen Star Trekin efektejä vieden teosta täysin päälaelleen ja hitaaseen mieltä sorkkivaan kaaokseen. Kuten Enduserin tapauksessa, Justin K Broadrickin työstämä versio “Remain” kappaleesta kuulostaa aika pitkälti häneltä itseltään. Lisätyt vokaalit sekä semi-marssivasti etenevät rummutus tekevät tästä hieman taaksepäin vetäytyvän, jopa hivenen rennommin asennoituvan työn. “The Blood Of Heroes Rehearsal Version” samaisesta kappaleesta on jonkinlainen jatkumo Broadrickin omalle näkemykselle ja parhaimmillaan se kuulustaa juuri sellaiselta suhteellisen valmiilta paketilta että he pystyisivät vetämään näitä albumin kappaleita livenä. Mikä on tietenkin plussaa. “Salute To The Jugger” taisi olla jonkinlainen albumin pääteemabiisi joka kiteytti Juggerin olemusta sitomalla punaisessa langassa liitävän kokonaisuuden yhteen paikkaan ja nyt Bill Laswellin käsittelyssä sekin saa vain pieniä kosmeettisia muutoksia. Eli tässä tapauksessa laittamalla enemmän basson hytkyvästi väreilevää olemusta peliin. Gator Bait Ten jatkanee “Transcendent” alkuperäistä maalailevuutta mutta siirtäen äänimaailmaa hiljalleen progressiivisesti etenevään drone/sludge vyörytykseen. Gunshae pitäytynee aika pitkältä samoissa maalaustekniikoissa ottaessaan mittaa “Wounds Against Wounds” kanssa mutta alunperin hyvin räiskyvästi iskeytynyt volyymi muuntautuu nyt enemmän tuonne kokeellisemman ja luonnonomaisesti esitellyn ambientin pariin.

En siis odottanut tältä juurikaan mitään mutta jopa pieneksi yllätykseksi tästä muodostuikin erittäin toimiva paketti joista puolet teoksista lähtivät kaivertamaan ideoita täysin uuteen muotoon ja onnistuivat erinomaisesti näiden toteutuksessa. Toivottavasti ryhmä julkaisee joskus sen oikean toisen albumin sillä ensimmäinen lunasti pelkällä olomuodollaan täydellisesti paikkansa ja tämä remix albumi herätteli ajatuksia siitä että potentiaalia on suunnata vaikka minne suuntaan jossa räiskiä menemään.

The Named: Fuck The Noise

Addiktioni 16/10

The Blood Of Heroes: The Blood Of Heroes (2010)

The Blood Of Heroes: The Blood Of HeroesTämä kuluva vuosi tulee olemaan Lynn Standaferilla a.k.a. Enduserilla kiireistä aikaa. 2010 lähtikin jo mukavasti käyntiin neljän raidan 1/3 EP:llä joka antoi ensimmäiset pään yli tähdätyt laukaukset jotka onnistuneesti kiinnittivät huomion hänen tulevaa soolo-levyään kohti. Jos totta puhutaan, Ad Noiseam levymerkille julkaistava tuleva soololevy sekä edelleenkin mysteerimäisten verhojen taakse piiloutuva I Am The Sun-projekti ovat yhä tarkkailun alaisuudessa mutta The Blood Of Heroes on huomattavasti mielenkiintoisempi konsepti jota olen myös jo seurannut pitkään ja odottanut hartaasti, erityisesti ensimmäisten klippien jälkeen jolloin tämä nousi välittömästi odotuslistan kärkeen. Mukana olevat nimet pitäisi kertoa varsin suorasukaisesti että tässä ei anneta edes pientä tilaa turhalle hötkyilyille. Toisin sanoen The Blood Of Heroes on superkokoonpano jossa Enduserin lisäksi on tuottaja-legenda/basisti Bill Laswell, Ohm Resistance-levymerkkiä pyörittävä drum and bass-tuottaja Submerged ja Jesu/Godfleshin pääkoordinoija Justin Broadrick. Jos nyt oikein muistan ryhmän alkuhistoriasta, tämän piti olla alunperin Method Of Defiance julkaisu mutta mukaan raahatut henkilöt ja tyystin erilaiseen suuntaan kuljetettu soundi muuttivat tämän uudeksi projetiksi. Hyvä näin. The Blood Of Heroes ansaitsee omanlaisen tunnistettavuuden yhteen nitovan mentaliteetin ja uudenlaisen, kollaasimaisesti törmäävän soundin takia.

Tämän omaa nimeään kantavan albumin aloitusraita “Blinded” kertoo kuuntelijalle varsin selkeästi mistä on todellisuudesta kyse ja mihin suuntiin tämä albumi alkaa haarautumaan. Raskas ääniseinämä lähtee etenemään tummasti pommittavan kitaran kautta johon lisätään chopatusti ohjelmoituja drum and bass perkussioita ja muutenkin kokonaisuutta sävyttää dubin upottavasti vellova olemus joka johdattelee kuuntelijaa syvempään päähän tässä vuolaasti virtaavassa äänikollaasissa sekä viimeisenä kosketuksena tuo Dr. Israelin ragga-mentaliteetti vokaalien kautta. “Chains” irtaantuu heti uudelle polulle skaalautuen kohti post-rockmaista maalailevaisuutta ja biittipolitiikassa hidastutaan enemmälti tuonne downtempon välimaastoon, mitä nyt pientä kikkailua on jätetty makeutusaineeksi. “Salute To The Jugger” jatkaa tätä dubin, drum and bassin ja porautuvasti grindaavien kitaroiden naittamista onnistuneesti ja albumin äänitorvena toimivan Dr. Israelin lipovasti esiintuotu hyräily sodasta antaa enteilyä isompien pommien pudotuksesta. Ja niitähän myös pudotellaan. “Breakaway” ja myöhemmin albumilla soiva “Wounds Against Wounds” lisäävät painostavaa volyymia pintaan sillä nämä kaksi teosta luottavat täysin hakkaavien perkussioiden sekä murisevan basson ja kitaran yhdistelmään tarkoituksena jättää takuuvarmaa hampaiden irroitusta taakseen. “Transcendent” irtaantuu taas aiemmin kuulemista teoksista lähestyen enemmän Jesun kaltaista tunnelmallista materiaalia ja jotenkin sitä alkaa odottamaan että Justin Broadrick avaisi poikamaisensa äänijänteensä tämän aikana mutta tämä pysyy uskollisesti instrumentaalisena työnä loppuun asti. “Repositioned” on uudelleen remiksattu versio Enduserin Pushing Back albumilla majailleesta “Positioned” kappaleesta jonka johdosta omissa korvissani se vaan kuulostaa uudelleenlämmitelty sopalta tämän kaiken keskellä. Alkuperäisessä teoksessa mukana roikkunut räp-lyriikka on vaihtunut sämpleksi elokuvasta josta orkesteri on ottanut nimen itselleen ja muutenkin teosta on pyritty muokkaamaan enemmän tämän albumiin sopivaksi tuomalla valmiiseen sekoitukseen jo tässä vaiheessa tutuksi tullutta The Blood Of Heroesin tyylistä bassoa, kitaraa ja dubin väreilevää liikehdintää. “Remain” pistää mutkia suoremmaksi kitaran kautta mutta biittipoliitikassa on taasen lähdetty etenemään enemmän letkeämmän asenteen kautta jota erityisesti värittää hidastettu amen break kunnes taas lähdetään pilkkomaan sitä useampaan osasiin ja aletaan nostamaan minuuttissa soivan biitin määrää. Ainoastaan “Descent Destroy” putoaa tällä albumilla tähän aina niin ikävään puuduttava-kategoriaan. Miltei yhdeksän minuuttisena työnä se ei juurikaan saa toivomaansa kehitystä alleen, vaan tasaisesti eteenpäin puksuttaen siihen väistämättäkin tarttuu sellainen tunne että se rullaa paikoillaan ja ajan myöten ainoa muutos on vain lisätä vauhtia. Mutta mutta… Mieltäpuuduttavien minuuttien jälkeen, miltei pakon saneleman albumilta nousee yksi sen selkeimmistä kohokohdista – “Bound” nostaa taas panoksia korkeammalle ja nyt jälleen tuodaan uutta verta kokonaisuuteen. Jonkinlainen kielien kautta väreilevä itämainen soitin ja sitä avustava vokaali yhdistettynä liverumpalistiin sekä taustalla säreilevä kitara ja kappaleen piirteitä myöteilevä basso muuntavat tämän teoksen alkumetreillä miltei hämmentävän kuuloiseksi muodostelmaksi kunnes se irtaantuu tästä juoksevasti virtaavasta jammailevuudesta ja lähtee tutunomaisesti kipinöitä syöksevien rumpulooppien myötä taas tiukasti kierteessä eteneväksi syöksyksi. Levyn viimeistelemä “Drift” asettelee jälleen päällekkäin suorasukaisempaa biittien paloittelua samalla kun taustalla häärii ohuen kaunis, miltei vääristyneen seireenin kutsua muistuttava kitara-drone antaen viimeisen muistutuksen siitä miksi tämä julkaisu toimii erittäin hyvin.

Onko tämä sitten jonkin sortin teemalevy vaiko syvä kunnioitus tuntemattomuuteen kadonneelle post-apokalyptiselle kasari-elokuvalle? Ihan miten vaan kukin haluaa tätä tulkita, mutta fakta on se että tässä on ilman epäilyksen häivää ehdokas vuoden albumiksi. The Blood Of Heroes ulkokuoreltaan kova, erittäin kova mutta silti siitä kuitenkin löytyy puoleensa vetäviä ominaisuuksia ja suorastaan armottomia tapoja pistää säännöt täysin uusiksi jonka sivutuotteena syntyi myös onnistuminen herättämään drum and bassia uudestaan henkiin antamalla sille kaipaamansa avosydänleikkauksen. Tuomalla paljon erilaisia vaikutteita mukaansa, matalalta luotaavan dubista ärjyvästi grindaavaan post-rockiin, The Blood Of Heroes on luonut uniikin atmosfäärin jossa kaikki siihen tuotu palaset ovat loksahtaneet täydellisesti paikoilleen.

Fuck, i miss the 90’s

Tämä ‘grumby old fuck’ sai taas jonkun helvetin nostalgia vaiheen päällensä. Ministryn “N.W.O.” hoitakoot homman kotiin.

Nightwish: Ghost Love Score (Live)

Tästä ei Nightwish parane. Kymmenen minuuttia täydellisyyttä.

Addiktioni: Redux 1

The Shizit: The Shizit (2009)

The Shizit: The ShizitViime vuoden lokakuussa The Shizit teki odottamattoman paluun hautuumaan hiljaisuudesta. Vuodesta 2003 lähtien virallisesti hajonneen kirjoilla levännyt orkesteri teki sen mihin juuri kukaan ei kuvitellut sen enää tekevän, eli nousi haudastaan raahaten samalla mukanaan tuoreen albumin joka yksinkertaisuudessaan kantoi omaa nimeä. Tosin tällä kertaa se pieni muutos The Shizit’n pyörityksessä oli se että ylösnousemuksen takana oli ainoastaan yksi alkuperäisjäsen eli JP Anderson joka on omalta osaltaan kerännyt pientä suosiota underground piireissä Rabbit Junk projektinsa kautta. Kaikki oli siis hyvin. Nykypäivänä pieneen kulttisuosioon kohonnut The Shizit oli jälleen vahvasti voimissaan ja JP Anderson onnistui vihdoinkin ottamaan itseään niskastaan kiinni sillä hänen omien sanojensa mukaan hän ei ollut ikinä tyytyväinen siihen miten The Shizit tuhoutui seitsemän vuotta sitten. Ilmaiseen levitykseen päästetty[1] uusi nimikkolevy antoi myös kuuntelijoille sen mitä he ovat kaivanneet jo vuosia ja muutenkin fanit riemuitsivat tästä kokonaisvaltaisesta tilaisuudesta jonka auliisti tarjosi yksi antelias mies. Kunnes… Tämän vuoden tammikuussa kaikki muuttui. The Shizit’n toinen perustajajäsen, Brian Shrader, veti asianajajan avustuksella koko hommalta maton alta[2] jonka johdosta JP Andersonilla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin nimetä tämä projekti uudestaan. Tästä lähtien tämä projekti ja itse levy siis tunnetaan nimellä The Named. Itselläni ei ole mitään muuta kommentoitavaa tästä dramatiikasta kuin se että periaatteessa on ihan sama millä nimellä tämä julkaisu kulkee. Tämä albumi kuitenkin julkaistiin alunperin The Shizit’n alaisuudessa ja itselleni tästä onkin muodostunut The Shizit’n viimeinen virallinen julkaisu. Joten, oli se nimi joko The Named tai The Shizit, fakta on kuitenkin se että tämä albumi on tällä hetkellä parasta mitä JP Anderson on tuottanut yli kymmemenen vuotisen uransa aikana.

Kuten tuli todettua aiemmin, se on aina hieno hetki todistaa kun orkesteri tekee paluun hautausmaalta raahaten mukanaan raskaan ja uuden asenteen omaavan albumin joka ensityökseen lyö häpäilemättä suoraan kasvoihin. Kyllähän se on yleensä hyvän albumin merkki jos heti ensimmäisen biisin jälkeen sylkee hampaitaan lattialle. Kuuntelijan ollessaan nelinkontin lattialla keräten omaisuuttaan ja samalla kääntäessään katsettaan ylöspäin; ei voi muuta kuin todeta että seuraava hampaita irroittava isku on jo tulollaan. Vaikka The Shizit edelleenkin tunnetaan 2000-luvun vaihteen digital hardcore orkesterina ja nyt siirryttäessämme seuraavalla vuosikymmennelle jossa digital hardcore on ainoastaan kullattu muisto hyvistä ajoista vaikka viime aikoina ollaan myös todistettavasti nähty toinen odottamaton paluu. Nimittäin genren kiistattoman ykkösnimen, Alec Empiren luotsaaman Atari Teenage Riotin uudelleenaktivointi. Muutenkin The Shizit’n debyytti Soundtrack For The Revolution kuulostaa tänä päivänä erittäin raa’alta kokemukselta eikä niinkään hiotulta työltä mutta joskus musiikin täytyy olla karhea reunoiltaan ja hampaita särkevän kova jotta sen pystyy edes nielemään oikein. Tämä oli yhdeksän vuotta sitten. The Shizitin toinen albumi onkin sitten täysin eri hirviö. JP Anderson tekee tällä orkesterin toisella tulemisellaan juuri sen oikean suunnanmuutoksen kokonaisuuteen jättäessään dominoivan gabber-basson miltei kokonaan – nyt vedetään enemmälti orgaanisesti tuotetun kitaran, sitä siivittävän vihaisen asenteen omaavan vokaalien sekä huomattavasti aggressiivisemman breakbeat/tuplabasari rumpupatteriston avustuksella muuttaen kokonaisvaltaista soundiaan enemmän tuonne päätä edestakaisin takovan hardcore industrial-metallin alaisuuteen. Lyrikaallisesti ollaan kuitenkin taas siinä tutussa politiikallisessa tematiikkassa eli maailmassa on edelleenkin paljon kritisoitavaa ja korjattavaa. Albumin aloittavat “Civilization Extermination” ja “Break Out” ovat jälleen malliesimerkit siitä miten kuuntelija otetaan täydellisesti haltuun ensimmäisen viiden minuutin aikana. Rumpupatteristojen juokseva marssi ja vertikaalisesti hukuttavan kitaraseinämän kautta tapahtuva vyörytys tuntuu pyyhkäisevän massiivisella voimalla ylitse mutta kuitenkin tarrautuen tíukasti kiinni ja vieden tehokkaasti mukanaan levyn loppuun asti. Albumi alkaa kuitenkin pikkuhiljaa vaimeta räjähtävän alun jälkeen, “Seeing Is Destroying” pyrkii jatkamaan miltei samalla ärhäkkäällä volyymilla ja siirryttäessämme julkaisun ainoaan interludeen eli minuutin pituiseen “Levels” jonka ainoana tehtävänä on rauhallisen puheen ja industrial-koneiston muodostaman kollaasiin kautta luoda terminator-universumiin iskostuvan epämiellyttävän heräämisen. “Bloodlust Blues” toimii selkeänä albumin ensimmäisen puoliskon jammailevana hengitysreikänä kunnes albumin puolessa välissä hanskoja riisutaan jälleeen ja rystysien muotoja esittelevä “The Shape Of Living Resistance” lataa uudestaan hard-as-fuck asenteen ja tällä kertaa napsauttaen lukeman seuraavaan pykälään – kiitos jälleen intensiivisesti ja värisyttävästi etenevän tuplabasarien tykityksellä, rosoisesti kirkuvan vokaalin sekä kitaroiden päämäärällisen tiukalla soitolla. “Fuck The Noise” menee jo enemmälti tuonne ennalta-arvatun hekumoinnin piikkiin jo pelkän ulkollisen antin perusteella mutta kuitenkin tehden tehtävänsä albumin nopeasti etenevässä kehityksessä. “Young Broke Pissed” on jo suoranainen teemalaulu nuoren vihaisen miehen elämästä ja hänen räjähdysherkästä luonteesta. Kuitenkin biisin vuorovetoisuuden myötä teos asettunee tuonne irrallisesti hölkkäävämpään ääripäähän kunnes “Empire” aloittaa taas uuden tiukan kirimisen. “Empire” tuo siis mukanaan Rabbit Junkin kautta tutuksi tullutta synkän black metallin verhoutumista ja hip-hopin kokeellista yhteennaittamista, tosin tällä kertaa se on huomattavasti seesteisempi näkemys miehen totutusta rönsyilevyydestä mutta loppujen lopuksi ‘god save the empire’ kertosäe jää kaikumaan tehokkaasti korvien väliin samalla kun soitinten pommittava olemus nostaa teoksen albumin ehdottomaan kärkikastiin. Kyllähän se rankaiseva gabber-bassokin tulee esiin parin biisin aikana mutta varsinaisesti se pistetään etualalla Nailbomb coverin “Wasting Away” kautta. Näin ollen saadaan yksinkertainen mutta tehokas digital hardcore rymistely albumin loppupäähän ja jättäessään sen vain yhden kappaleen ajaksi valtaan se luo sellaisen nostalgisen maun albumin ytimeen. “Fat Slave” viimeistelee albumin jo tutuksi tulleiden elementtien kera vieden teosta enemmän tuonne hardcore tyyliseen soitantaan jossa tahtia rummuttaa taas raskaammalla kämmenellä takova breakbeat komppi ja muutenkin kappaleeseen onnistutaan tuomaan taas sitä vähemmälle jäänyttä syntikoiden ääntä.

Kaikesta kuulee että tämä on kuin hyvin öljytty koneisto. Soitto kulkee suoraan etenevän raiteen kaltaisesti, hyökkäävyyttä löytyy, albumi herättelee ajatuksia tuolta takaraivosta ja selkeästi JP Anderson on tehnyt uransa raskaimman albumin joka ottaa erilaisia vaikutteita ja ideoita omasta menneisyydestään tehden tästä 36 minuuttisen työn joka hoitaa hommansa tyylikkäästi loppuun asti ilman yhtäkään riippakiveä. Kuten sanoin, albumi siis yksinkertaisuudessaan tempaisee päin näköä eikä pyytele anteeksi. Tämä on juuri se tapa tehdä kunnon bisnestä ja minä tykkään.

Addiktioni 04/10

Melvins + Lustmord: Pigs Of The Roman Empire (2004)

Melvins + Lustmord: Pigs Of The Roman EmpireJoskus syntyy sellaisia ‘think outside the box’ kollaboraatiojulkaisuja jotka sormenpäitä hipoen kurkottavat kätensä toistensa suuntaan, rikkovat kahden eri maailman rajatut aitaukset tyystin ja näin ollen luovat rohkealla, ennenkuulumattomalla tavalla uutta. Pigs Of The Roman Empire albumin toisessa kulmauksessa ärhäkkää pauketta ylläpitää kulttisuosioita nauttiva kokeellinen metal-yhtye Melvins ja julkaisun toisena pääarkkitehtina häärää Brian Williams joka tietenkin tunnetaan paremmin dark ambientin kehittäjänä Lustmord monikerin alaisuudessa. Toisaalta kun näitä kahta projektia pyörittelee päässään pelkästään mielen pintaa sorkkivana ajatuksena, kaiken tuon kylmästi laskelmoivan prosessoinnin mukaisesti tämän ei pitäisi edes toimia mutta katsokaa, siinä se vaan on edessämme. Kuten ensimmäiset pintaa syvemmälle etenevät leikkivät ajatukset tuovat esiin, parhaimmillaan Pigs Of The Roman Empire kuulostaa kiihdytetyltä yhteentörmäykseltä jonka kuumuudessa sulautuu esiin mutanttimaisen friikahtava lopputulos.

Albumin aloittava “III” on silkkaa Lustmordin mustan paletin maalailevaa verhoutumista kuuntelijan ylle josta aistii ne kaikki tutut elementit miehen omasta universumistaan – mm. pisaramaisesti pinnalle laskeutuvat iskut, kellopelien tuomiolle kutsuvat soitanta sekä sydämen harvalukuiset lyönnit. Ainoastaan vieraampi piirre on taustalta raa’alla tavalla ja hiljalleen viiltävästi esiintuleva taustasärinä jonka ainoa tehtävä on raivata toimiva kulkuväylä Melvinsin päänpuskevalle antille. Heti perään iskostuva “The Bloated Pope” potkaisee siis käytiin Melvinsin tulisesti esiinmarssivan asenteen ja jotenkin tuolla aivojen pinnalla olevat synapsit osaavat yhdistellä tarjotut pisteet oikein sekä rekisteröidä tämän muuttuneen ääniaallon aivan loogisena jatkeena tällä albumilla jo heti ensimmäisen kuuntelun aikana. “Toadi Acceleratio” on taasen tyystin omaa luokkaansa. Se on osa-aikaisesti psykedeeliä, siitä kuulee mystisyyden vaimean huminan ja muutenkin kappale lähtee kurkunpäässä sijaitsevan äänijänteiden korinoiden siivittämänä jammailulinjalle. Loppujen lopuksi on hieman vaikeata sanoa että mikä tämä lopulta on mutta se iskostuu hyvin albumin ytimeen. Behemoottinen ja 22-minuuttiseksi instrumentaalityöksi levittäytyvä levyn nimikkokappale on juuri sitä mitä odotti tältä projektilta parin kappaleen jälkeen. Se on yhtäaikaisesti dark ambientia; kuitenkin painottaen enemmän tuonne avaruuden kolkkoihin, valolta karkaaviin tuntemattomiin syvyyksiin ja toisaalta se on myöskin kitaravoittoista säröä joka kohonee kipinöitä synnyttämän sahaamisen myötä täysimittaiseksi rock ‘n’ roll mentaliteetiksi. Toisin sanoen taitavasti kauhoen juuri ne oikeat elementit yhdelle raidalla joka myöskin puskee Lustmordilta paikotelleen pieniä mutta sitäkin tärkeämmässä roolissa esiintyviä uusia ulottuvuuksia hänen omaa työtäänsä kohtaan. “Pink Bat” pistää tahtipuikon taas väpättämään ahkerasti kun Melvins astuu etualalle armottoman noise-rintaman siivittämänä ja vasaran kaltaisesti iskua toisen eteen takovan rumpupatteriston myötä. “Zzzz Best” toimii kahden minuutin panoksia lataavana introna asetellen “Safety Third” kappaleen suoraan täysmittaiseen jyräämiseen jossa Melvins jälleen osoittaa rullaavuutensa, kameleontin kaltaisesti esitellen uuden puolen albumin muutenkin jatkuvasti ailahtelevasti kääntyvässä liikkeessään. “Idolatrous Apostate” on suoranaisesti sulautunut hirviö jossa Lustmordin painostavasti pureutuva väreily yhdistettynä muutenkin vääristyneisiin, tukahdettujen vokaalien kera luovat suorastaan lopullisen paineen jonka tarkoituksena imaista viimeisetkin hapen rippeet sisäänsä. The end? Ei vielä. Ensimmäinen albumin viimeistelevä piiloraita raahaa äänimaailman taas Lustmordin raskaasti käärittyyn pimeyteen jossa geigermittarin raksahtelut kertovat hävityksen lopputuloksesta. The end? Ei vieläkään. Hiljaisen odottelun jälkeen, toinen piiloraita kuljettaa kuuntelijan kohti ostoshelvetin pimputuksia aiheuttaen sen että pakon sanelemana korvien väliin jää soimaan sanat: “ostakaa, ostakaa”. Hämmentävää, herättelevää, herkullista, nerokasta. The end.

Tätä minä olen hokenut myös itselleni, ilman uhkarohkeaa kokeilua ei synny uutta musiikkia sanan varsinaisessa merkityksessä. Tässä todisteena on yksi 2000-luvun mielenkiintoisimmista julkaisuista joka osaa tarjota haasteellisen ympäristön luovaasti luodun metallin sekä kokeellisen ambientin ystäville. Maistakaa ihmeessä mutta varokaa, se voi purra takaisin.