Addiktioni 28/08

VA: Metal Gear Solid 4: Guns Of The Patriots (Original Soundtrack) (JAP Import) (2008)

VA: Metal Gear Solid 4: Guns Of The Patriots OST (JAP Import)Nousevan auringon maasta saapunut lähetys revitään pikaisesti auki jonka sisältä löytyy odotettu pääpalkinto. Kätösissä ihastellaan läpinäkyvää, DVD:n kokoista koteloa samalla kun sitä aukaistaan ottamalla muovit päältä pois. Pikainen taistelu helvetillisten kiinnitysten jälkeen ykkös-levy pistetään suoraan soittimeen ja naps, tutunoloinen tiivistunnelmainen ympäristö astelee jo heti ensimmäisellä raidalla hiljakseen kaiuttimien kautta esiin samalla kun selailen käsissäni olevaa erikoisempaa paperia käyttävää booklettia. Vaikkakin säröilevästi loksahteleva akustinen kitara soundtrackin aloittavassa “Old Snake” cuessa meinasi lähteä laiduntamaan rauhallisempia, ehkäpä liialti aikaa pysäyttävää tunnelmaa mutta ei kauan kestänyt kun väijyvästi etenevän bassolinjauksen myötä Metal Gear Solid 3:ssa täydellisesti uudelleen viritetyt, liukkaasti koskettava koneisto alkoivat etenemään naksahtelevasti ja saartamaan tämän neljännen osan äänimaailmaa eli toisin sanoen kahden edellisen soundtrackin tutut toimintatavat jossa yhdistellään monimuotoisia elektronisia ääriviivoja ja muhkeasti soivia orkesteripalasia sekä unohtamatta tietenkään vangitsevat melodiakuviot jotka tulevat jälleen brittiläiseltä Harry Gregson-Williamsilta ja japanilaisilta kolleegoiltaan. Metal Gear Solid 2:sta lähtien mukana ollut Gregson-Williams siis toimii tämänkin soundtrackin vakaana Hollywood blockbuster tyyppisen soundin esiintuojana sekä vaistomaisena suunnannäyttäjänä paikantaa että mihin koordinaatteihin tätä kolossaallista neljänkymmenenseitsemän cuen muodostamaa scorea pyritään ohjaamaan ja samaa köyttä vetävät kahdeksan japanilaista säveltäjää seuraavat perässä noudattaen selkeästi samaa ohjenuoraa kuin itse pelin mastermind Hideo Kojima – luodaan amerikkalainen Hollywood kokemus mutta tehdään se täysin japanilaisten näkökulmasta ja heidän itsensä määräämässä tahdissa.

“Old Snake” toimi siis aloituksena jossa ehdittiin minuutin ajan maalailla aivojen etulohkoon Solid Snaken eläkepäivistä keinutuolissa mutta mies vedettiin vastahakoisesti vielä viimeiseen tehtävään. Onhan tämä neljäs soundtrack instanssi jossain määrin kuin tapaisi vanhan ystävän pitkän hiljaisuuden jälkeen, päällisin puolin juuri mikään ei ole muuttunut mutta rivien välistä on kuitenkin aistittavissa jotain mielenkiintoa herättävää muuntautumista. Kuten Metal Gear Solid 3 osoitti nelisen vuotta sitten miten pitkälle perusideoita voi todellisuudessa jalostaa mikroskooppitasolla, Gregson-Williams jatkaa siis samalla hyväksi havaitulla tiellä joka ammentaa perinteiseen action-scoreen eri aineksia elektroniselta puolelta kuten aisteja tyynnyttävästä ambientista adrenaalinipiikin asemassa toimivaan vauhdin hurmaan nostattavaan breakbeattiin jotka kahdessa ääripäässään onnistuvat venyttävät tunteenkirjoa maksimaalliseen lataukseen. Toki Gregson-Williams osaa hommansa myös ilman ylimääräisiä gimmickejä – jousiarmeijan rytmikkäästi poukkoileva ja kipinöivä “Gekko”, perinteisemmällä tavalla ja aistikkaasti tunnelmoiva “Sorrow” joka muuntautuu parhaimmillaan riisutun oloiseksi ja kuitenkin onnistuen hämärtymään eeppisyyden rajoille sekä tietenkin “Father And Son” joka on kuin oppikirja esimerkki elokuvan lopussa ratkaisevassa hetkessä soivana cuena. Myöskin vanhojen ideoiden kiillotusta voi huomata esim. “Desperate Chase” cuesta joka on menee jo siihen klassiseen kahdentoista vuoden takaiseen The Rock henkiseen adrenaliinia suoniin pumppaavaan fiilikseen jossa orkesteri suorastaan ruoskii itseään saadakseen enemmän vauhtia ylleensä, hienon ohueksi viilattu drum and bass poljento hääri taustalla samalla ylläpitäen raiteellaan syöksyvää kokonaisuutta ja viimeistelevän leimauksen antaa edestakaisin sahaava sähkökitara joka on kuin sireeni vanhoista ajoista. Ja miten sitä teknologista etenemiskulmaa osataan todellisuudessa hyödyntää? “BB Corps” alkaa raahata itseään tuonne kameleontin tavoin käyttäytyvään mekaaniseen paukkeeseen päin jossa erityisesti skitsofreenisten seireenien nauru ja tuskaiset huudot luovat tästä cuesta hyvinkin pirstoutuneen oloisen. “Next-Gen Control” on suorastaan vaaniva jossa erityisesti jousisoittimet luovat Signs scoren kaltaisen tuntemattoman uhan piirittämän tunnelman mutta kokonaisuus vedetään tietenkin huomattavasti isommalla volyymilla. “Midnight Shadow” on suoranaista aavan tyyntä ambientia tällä scorella ja siitä pidemmälle viety “White Blood” taasen asettuu enemmän tuonne rauhattomasti aloillaan pysyväksi jossa erityisesti pienineen, pyyhkäisevineen blip äänineen luovat oikean hetken odottamista. Entäs itse pääteema? Pääteeman käyttö tässä viimeiseksi jääneessä osassa osoittaa erinomaista tyylitajua kun Metal Gear Solidin teema lähtee soimaan selvästi lopputeksteissä tarkoitetussa kohdassa ja sekin hoidetaan kotiin ilman turhia lisäkikkailuja. Paluu vakaiden perusasioiden äärelle siis.

Mutta kuten mainitsin, tämä ei ole täysin Harry Gregson-Williamsin käsialaa. Gregson-Williams hoitaa selkeästi scoren tärkeimmät liikehdinnät kun taasen monipäinen japsi-ryhmä jonka eturintamassa etenevät Nobuko Toda, Shuichi Kobori ja Kazuma Jinnouchi pitävät tasaisesti puksuttavaaa vauhtia yllä heilauttaen scorea jatkuvasti elektronisen, nousevan auringon maan tribaalisten rytmien ja orkesterityön välisessä maastossa. Musiikillisesti tuntuukin että Old Snake etenee kolmikon käsissä jatkuvasti tuli perseen alla mutta kuitenkin japsitkin osaavat yllättää muutamaan otteeseen. “Drebin 893” on jazziin pohjautuva pehmeätunnelmainen downtempo cue jossa on myös aistivinaan sellaista taustoissa etenevää agenttimaista virikettä. “Call Me Hal” ja varsinkin pari cueta myöhemmin soiva “Paradise Lost” joka aluksi meinasi hukkua muiden samankaltaisten rytmisoitinten luomaan värähtelevään seinämään kunnes hiljaisen häivähdyksen jälkeen paljastuu paikoitellen minimalistinen ja pysäyttävä ambient teos jossa piano antaa täydellisen herkän kosketuksen pintaan. Kolmella cuella – “Confrontation”, “Violent Ceasefire” ja “At Dawn” – mukana oleva Yoshitaka Suzuki tuo omalla vähäisellä mutta tärkeällä panostuksellaan lisätasapainoa soundtrackille jossa orkesteri luo itselleen uutta, vapauttavaa elintilaa perinteisyyden nimissä ja tunteiden uudelleenlataus mahdollistaa sen että scoreen saadaan taas vahvempaa punaista lankaa. Jos jotain negatiivista pitää tästä scoresta hakea, Nobuko Todan säveltämä ja Jackie Prestin hepreaksi laulama balladimainen teemabiisi, “Love Theme”, on selkeästi tämän soundtrackin heikoin lenkki. Aiempien osien liikuttavat tunnarit jossa osattiin liikkua jazzmaisissa tunnelmaissa tai hyvää makua käyttäen lainata parhaita paloja mm. kuuluisamman agenttisarjan alkutunnareista jättävät tämän teoksen kauaksi taakseen. Eikä sekään tietenkään auta yhtään kun seitsemän minuutin ajan tuntuu pelkästään siltä että poljetaan paikoillaan etenemättä juurikaan. Loppupuolella soiva ja alunperin Ennio Morriconen kynäilema “Here’s To You” onneksi sentään jonkin verran paikkailee tätä kauneusvirhettä vaikka se onkin lainabiisi tyystin toisesta elokuvascoresta.

Mutta mutta… Kahdelta rintamalta työstetty score järjestelee asioita jälleen siihen pisteeseen että tässä kahden levyn julkaisussa tosiaankin riittää koluttavaa. Huolimatta kolossaaliseen suuntaan kasvavasta miittasuhteesta, Metal Gear Solid 4: Guns Of The Patriots ei suoranaisesti tarjoa sellaista ‘kurkusta kiinni’ repäisevää uudistusta kuten Metal Gear Solid 3: Snake Eater oli aikoinaan mutta silti miltei samanlaisen kaliiberin omaavasssa scoressa riittää vaihtelevuutta tilanteiden tuoreuden ylläpitämiseen jonka myötä soundtrack tuntuukin monissa kohdin hyvinkin eloisalta ja ihon karvoja pitkin väreilevältä elämykseltä. Viimeisen tärkeän silauksen julkaisulle antaa arvokkaalta tuntuva ja visuaalisesti näyttävä paketointi. Toisin sanoen, jos aikaisemmat soundtrackit löytyvät hyllystä, takuuvarmasti myös tämä neljäs osa menee siihen pakkohankinta listalle.