Addiktioni, 03/08

Kattoo: Megrim (2005) / Hang On To A Dream (2006)

Kattoo: MegrimTäytyy heti alusta lähtien painottaa omaa äänenlaatua siihen malliin ettei jää mitään epäselvyyksiä. Nyt löytyi Hymen levymerkin rikkaasta ja värikkäästä katalogista varsinainen helmi joka kiistatta jättää monet muut kyseiselle levymerkkille levyttäneet tuottajat pahimmillaan täysinäiseen pimentoon. Puhun artistista nimeltään Volker Kahl joka levyttää nimellä Kattoo. Hänet myös tunnetaan edesmenneen ja tänäpäivänä jo miltei legendaarisia piirteitä saavan Beefcaken (johon olen myös hiljattain tutustunut) toisena puoliskona. En puutu tällä kertaa hänen aikaisempaan projektiin vaan yritän näiden kahden juuri hankitun albumin kautta päästä täysinäiseen selvyyteen ja ymmärrykseen miehen soolomateriaalista koska rehellisesti sanottuna näiden albumien sisältämä musiikki ei täysin kuulosta Hymenin omaan kiviseen perustukseen taotun ‘technoid & ambient’ otannalta. Kattoon luoma soundi liikkuu enemmän tuolla pienen ja isommankin budjetin omaavan elokuvamaisessa kerronnassa sekä raakojen tunteiden tulkinnassa. Varsinkin Megrim albumia kuunnellessa tulee eittämättä sellainen olo jossa kuuntelija istutetaan tiukasti tapahtumien ytimeen jossa seurataan ja koetaan elävästi yhden ihmisen muistoja pitkältä aikaväliltä. Mutta se mikä tästä albumista tekee vieläkin mielenkiintoisemman kokemuksen on se pieni etu jolla Kattoo on kokoajan kolme-neljä askelta edellä ja kun kuuntelija luulee tietävänsä minne päin häntä ollaan työntämässä, Megrim lisää hurmeista vauhdintuntoa entisestään tai vetää tiukan jarrutuksen kautta täyskäännökset vetäytyen tyystin erilaiseen tunnelmointiin. Se miten herra Kahl onnistuu tässä uskomattomassa tempauksessa jo heti ensimmäisten kymmenen minuutin aikana on jo yksinään kokemisen arvoinen hetki. Levyn aloittavan sydämen tykytyksen kautta kaksi ensimmäistä cueta asettelevat kuuntelijan turvallisesti aseteltuun modernin klassisen ja kuoron luomaan symbiomaiseen ympäristöön ja kolmannessa cuessa albumin ensimmäinen elektroninen vaihe eli hennosti etenevä elektro-biitti liittyy näiden klassisten jousisoitinten rintamaan. Kuin salavihkainen esittely siitä mihin levyn tulevat, rikkaammin koostetut yhtälöt tulevat pohjautumaan. Megrimin neljännessä cuessa jatkuvat heti perään elektronisesti tuotetut mutta paremminkin nykypäivää peilaavat sekä enemmän potkivan tunteen omaavat perkussiot jotka nousevat taustasta jyrkästi esiin ja samanaikaisesti lähtevät puskevien torvien, surumielisen pianon sekä vapaasti lepattavien viulusoitinten avustuksella etenemään kirjaimellisesti kohti luotisadetta jossa odottaa toisen maailmansodan elokuvista napattuja tehostesämplejä ja sun muita epätoivoisia kuolonhuutoja taistelukentiltä. Ollaan vasta koettu neljä ensimmäistä cueta ja täytyy myöntää itsekin olin jo miltei tunteellisesti ylikuormituksen partaalla kun kuuntelin tätä teosta ensimmäisen kerran. Herra Kahl osaa vedellä juuri niistä oikeista naruista jonka myötä Megrim saa kokoajan tavaraa ylleensa kuin vuoren rinnettä alas vierivä lumipallo konsanaan. Kuudennessa sekä myöhemmin levyn neljännessätoista osuudessa korvien eteen lykätään ihmisääneen hienoa innovaatioita eli hip-hopista tuttua beatboksausta. Varsinkin tämä myöhäisemmässä vaiheessa koettu neljästoista cue on sellainen tekijä joka erottuu levyltä yhtenä tähtihetkistä. Sotilaallisen kurin alaisuudessa soiva rumputyöskentely sekä siihen majesteettisesti yhtyvät torvet etenevät yhdessä kunnes beatboksaus yllättäen nostaa taas päätänsä ja syöksyy hiljalleen laittomuuksien tiellä breakbeatin ja illbientin kaltaiseksi sekasikiöksi. Kerta kaikkiaan mahtava neljän ja puolen minuutin värähtely kun siihen paneutuu silmät kiinni ja pyrkii tuntemaan ihollaan miten jokaisella biitin iskulla on tarkoituksensa. Tälläiset hetket tekevät tästä levystä enemmän sisäänsä tempaavan ja luo kuuntelijalle pään sisälle synteettisen kuplan josta ei halua poistua.

Nousujohteisen alun jälkeen Megrim menettää ikävä kyllä puolessa välissä osan otteensa kuuntelijastaan. En tiedä yritetäänkö tässä kuvastaa jonkin sortin painajaismaista unitilaa tai hallusinaatiomaisesti koettua hereillä oloa mutta itselleni tämä puolenvälin osuus tuo ikävänlaisen hidastuksen levyn upeasti aaltoilevassa tunnelmassa. Syykin löytyy sille nopeasti. GTA2:n videopelistä tutut Tsunami FM radiolähetykset yms. mainokset rullaavat yhtäkkiä kaiken keskelle ja tuon viiden minuutin paikallaan olon aikana sitä tosiaan alkaa pohtimaan, ehkäpä hieman vastentahtoisesti että minne tässä nyt ollaan oikein on menossa? Toisin sanoen nämä sämplätyt osuudet ovat liiankin tuttuja itselleni ja sen johdosta näen alkuperäisen teoksen selvästi edessäni josta ne on suoraan siirretty tälle levylle miltei sellaisenaan. Pientä vaivannäköä erinäisten filttereiden kanssa tai radikaalisempi ‘slice, dice ‘n cut’ olisi tehnyt edes jonkinlaista parannusta tähän lievästi töksähtelevään osuuteen. Mutta tämä tosiaankin on matkanteko josta löytyy ylä- sekä alamäkiä. Nyt edessä on jälleen kiihtyvä kohoaminen kohti huippua ja kun luulee ettei tämä teos pysty enää kehittymään yhtään pidemmälle, niin eikös Megrim kaiva jostain vielä yhden ylöspäin naksahtavan vaihteen piilostaan esiin ja levyn loppupuolella mukaan yhtyvät erinäiset itämaiset vaikuttimet mukaan. Etnisesti soljuvat vokaalit, edesmenneen Muslimgauzen tapaan työstetyt väkevästi kaikuvat rummut ja kovaksikeitetty asenne kuljettavat kuuntelijan ympäristöön jossa kuumasti paistava aurinko ja polttava hiekka jättävät hiertävän jälkensä. Tämän myötä näyttäisi siltä että herra Kahl vetäytyisi juuri esitellyn tunnelman myötä kohti punaisesti hehkuvaa ja laskeutuvaa aurinkoa kun hän yllättäen tempaisee kuuntelijan vielä yhteen unohtumattomaan hurmiotäytteiseen hetkeen. Viimeinen cue on järkälemäisesti asetellun mahtipontisuudellaan tuhtia tavaraa ja suoranaisesti viimeisiä energian rippeitä soittimista sekä kuorosta repivällä tyylillään antaa eläytyvän viimeistelyn Megrimille jonka myötä ollaan enemmän kuin tyytyväisiä lopputulokseen ja kun levy automaattisesti pyörähtää soimaan alusta, toinen kierros on enemmän kuin tervetullut.

Kun ensimäisen kerran kuulin tämän albumin, tajuntani oli taas onnistuttu lyömään maan kiertoradalle sen verran kovaa että kului hetki ennenkuin sain edes sanottua yhtä yksinkertaista toteamusta kuin “whauh!”. Megrim kuulostaa parhaimmillaan kunnianhimoisesti työstetyltä soundtrackilta joka leijuu ja vaihtaa tunnelmaa kuin kameleontti konsanaan ja sen myötä herää eloon useasti uusin tuulahduksin eikä jää sellaiseen ikävään tilaan pyörimään jossa aina välillä toistetaan tiettyä teemaa. Moni varmaan toteaisi intoa puhkuen että antakaa Volker Kahlille elokuva johon hän voisi työstää musiikit. Minä sen sijaan heitän sellaisen toteamuksen ilmaan että miksi vaivautua? Hänen lahjakkuuteensa saattaisi mennä ison budjetin tusinapaskassa hukkaan, joten on parempi että hän pysyttelisi siinä missä hän osaa parhaiten: tehdä soundtrackeja mielen pienille elokuville.

Hang On To A DreamSe miten vuotta myöhemmin julkaistu Hang On To A Dream eronee Megrimistä on sen huomattavasti suorempi näkemys aiemmin koetusta aaltomaisesti etenevästä liikehdinnästä ja joita varsinkin rytmivoittoisammat perkussio-osuudet tuovat esiin. Musiikki pyrkii edelleenkin jollakin tasolla olemaan tunteisiinvetoavaa perinteisemmän orkesterityöskentelyn kautta ja kokonaisuutena se edelleenkin kuulostaa kuin se olisi luotu vielä kirjoittamatonta elokuvaa varten mutta suurin eroavaisuus on siinä miten tätä luotua tunnelmaa esitellään kuuntelijalle. Hang On To A Dream on myös huomattavasti synkempi teos kuin Megrim – tässä on selkeästi pyritty luomaan ja liikkumaan enemmän trillerien jännittävyyden ylläpitämiseen perustuvissa taktiikoissa ja iso osa synkkyyden varjoista lankeaa iDM:n alaisuudessa liikkuvan biittipatteriston kautta. Erityisesti se tapa miten Volker Kahl muokkaa ja muuttaa jatkuvaa elektronista virtausta tässä scoremaisessa kokonaisuudessa on jo miltei hypermodernismiin päin kallellaan seilaileva tulkinta nykypäivän elokuvamusiikista ja sen johdosta tässä eittämättä välittyy sellainen “(pick suitable name), eat your fucking heart out” tyylinen nokan kopautus. Onko se sitten vain minun päänsisäistä tulkintaa mutta Hang On To A Dream selkeästi osoittaa selväkielisesti sen miten esim. herra Gregson-Williamsilla ei yksinkertaisesti ole munaa puskea omaa elektronista työstötapaa huomattavasti pidemmälle. Mutta mutta… kaksi tunnelmaltaan hyvinkin erilaista albumia artistilta jolla on selvästi lahjoja liikkua kahden tyystin erilaisen genren välillä ilman minkäänlaista takertelua. Megrim on erittäin suositeltava tutustumiskohde sellaisille jotka viihtyvät elokuvamusiikin parissa ja ne jotka haluavat muutakin kuin täysin elektronisesta näkökulmasta välittyvää iDM pohjaista musiikkia, Hang On To A Dream on oiva valinta.