Addiktioni 05/12

Karjalan Sissit: Karjalan Sissit (10th Anniversary Edition) / Miserere (10th Anniversary Edition) (2012)

Karjalan SissitMarkus Pesosen luoma Karjalan Sissit kuuluu kovaa ääntä ylläpitävässä industrial-genressä ehdottomasti siihen persoonallisempaan kastiin, kiitos perisuomalaisuudesta ammentavan mentaliteetin ja “vaikka läpi harmaan kiven” omaavan asenteen. Genren sisällä ja etenkin klassisia soittimia ja paukahtelevaa industriaalia yhdistelevissä teoksissa romantisoidaan vähän liiankin paljon ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoja yms. sotaan rinnastettavaan arvoja mutta onneksi herra Pesonen on ymmärtänyt heti ensimmäisestä julkaisusta lähtien viedä omaa näkemystäänsä poispäin tuosta kliseisyyden piikistä jättäen sodan runteleman tunnelmoinnin minimaalisempaan rooliin vaikka sitä meidänkin historiasta pystyisi kauhoamaan ihan liiaksikin asti. Minkä johdosta Karjalan Sissien musiikista löytyy syvä, peilimäinen heijastus suomalaiseen melankoliaan jossa myös samanaikaisesti lainataan vähintäänkin mielenkiintoisesti hetkeksi aikaa suomalaisia musikaalisia arvoja jota tarjoillaan vanhan ajan iskelmän, humpan kuin myös perinteisen Säkkijärven polkan kautta jotka vedetään miksteristä läpi ihan puhtaasti sellaisenaan että ensimmäisen kerran ottaessaan askelta Karjalan Sissien mahtipontisesti pommittavan industrialin ja dark ambientin sävyttämään äänimuhennokseen, sitä pakostakin alkaa kyselemään mihin helvetin mielisairaanloisesti vääristettävään maailmaan kuuntelija on todellisuudessa vapaaehtoisesti astunut sisään. Ensimmäisestä julkaisusta lähtien Karjalan Sisseissä on siis ollut sellainen hivenen kierohko musta huumori vahvasti läsnä ja tässä vaiheessa pitäisi olla selvää se että tosikoiden kannattaa pysyä kaukana näistä levyistä sillä jos pääkoppaan ei ole missään vaiheessa elämänsä aikana asennettu tuikitärkeää huumoripiiriä, kuuntelijalta jää moni piilotettu huumorinsiemen täysin pimentoon sillä TV:stä napattujen sämplien tai rääkyvien vokaalien kautta tämä sykähtelevästi etenevä huumorinlaatu tulee jatkumaan julkaisusta toiseen maalaten vieläkin synkempiä sävyjä ylleensä.

Nämä kanadalaisen Cyclic Law’n uudelleenjulkaisemaa ja uudelleenpaketoitua kaksi albumia (omaa nimeää kantava debyytti sekä Miserere) edustavat pääasiassa vielä selkeämmin sellaisia tärkeitä päänavauksia mieheltä ennenkuin hän löysi oman todellisen “nichen” ja kolmannesta albumista (vuonna 2004 samaisella levymerkille julkaistu Karjalasta Kajahtaa) lähtien miehen musiikki alkoi saada ylleensä huomattavasti mielenkiintoisempia, omaperäisempiä vivahteita ja itseään enemmän rankaisevia muotoja alkoholihuuruisten, anteeksipyytelemättömien lasien läpi tuijottavien katseiden kautta nihilistiseen arvomaailmaan kuin myös raahaten väkivaltaisesti mukanaan naisia vihaavan asenteen. Toisin sanoen raskaammat ja isommilla kaliibereilla vavahduttavat julkaisut ovat edessäpäin mutta jo näistäkin kahdesta alkupään julkaisusta kuulee ja aistii sen yhden tärkeimmistä kiintopisteistä eli Karjalan Sissit osaa tarjoilla musiikkia jota vain suomalainen ihminen voi todellisuudessa ymmärtää ja omalla itsetuhoisella tavallaan myös arvostaa täydet sata prosenttia.

Addiktioni 21/08

Across The Rubicon: Elegy (2007)

Across The Rubicon: ElegyTämä puoli koneellisesta industrialista jossa lyödään yhteen ryhdikäs mutta kuitenkin armottomasti etenevä sotilaallinen pauke ja adrenaliinipitoinen hurmio ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista ei ole juurikaan saanut meikäläistä innostumaan. Tai siis kyllähän se toimii jos se on vain joku yksittäinen kappale pitkässä juoksussa kuten esim. Pimentolan tai Panzer AG:n julkaisuilla, mutta täyslaidallinen hyökkäys joka tuodaan albumimuodossa menee jo meikäläisen listalla siihen ikävästi torjuttuun “thanks, but no thanks” osastoon. Kuten yleensäkin monen muunkin musiikin genren kanssa on ollut menneisyydessä tapana, poikkeuksia tulee joskus yllättävästi vastaan joka osataan tarjoilla kuuntelijan eteen oman nykyisen kuuntelutottumuksen kautta. On sanomattakin selvää että tällä kertaa suorastaan ihastuin jo heti ensikuuntelun aikana tähän Across The Rubiconin debyyttijulkaisuun. Puolalaiset kaverukset Marcin Bachtiak ja Robert Marciniak eivät kertoneet itselleni juurikaan mitään nimiensä osalta mutta pieni haku internetissä paljasti että nämä kaksi ovat tämän genren vanhoja konkareita joilla on kokemusta samankaltaisen musiikin tekemisestä ja siinä ohella oman levy-yhtiön pyörittämisestä. Elegy onkin siis selkeästi eräänlainen veteraanien voimanäyttö jossa pistetään kaikki kunnia ja maine peliin joten miten tätä albumia voisi lähteä kuvailemaan ja luonnehtimaan? Elegy on ainakin kaikessa upeudessaan äärimmilleen kuljetettu mahtipontinen teos johon voisi suoraan niitata vähintään neljän kertoimen kiinni maksimoidakseen sitä värittävää tunnelmaa mutta onkohan tuo mainittu synonyymi edes tarpeeksi suuri sana ja loppupeleissä toimiva kuvaus kertomaan todellisesta sisällöstä? Miten olisi tämä seuraava lausunto? Itseään jatkuvasti ruokkivat ja raskaasti vasaroivat orkesteripalaset, ilmapiiriä riipivät ja tunnelmaa entisestään palasiksi repivät taustakuoro sekä mm. uutiskatsauksista napatut erilaiset sämplet lisäävät ja suorastaan ruoskivat sodankäynnin propagandamaista luonnetta ja unohtamatta tietenkään vahvasti ratsastavien perkussioiden läsnäoloa jotka kaikki yhdessä luovat painokkaasti etenevän kokonaisuuden. Elegy ei siis ole loppupeleissä niin “industrial” kuin olettaisi vaan tässä päällimmäisenä elementtinä on klassinen, orkestraalinen työstötapa johon militarisesti pommittavat perkussiot kuitenkin luovat viitteen kuin koettaisiin sodan ratkaisevia hetkiä. Tästä esiintuodusta tavasta kuitenkin tulee heti päällimmäisenä mieleen elokuvalle sävelletty score. Elegy kuulostaakin parhaimmillaan kuin tilaustyöltä vielä julkaisemattomaan Hollywood-leffaan jota ei pilattu joko ohjaajan suuruudenhulluudella joka kaataa kokonaisuuden alle keskitason taikka käsikirjoittajien huonolla historian tuntemuksella jossa yritetään kahdeksatta kertaa uudelleenkirjoittaa samaa tapahtumaa. Vaikka Elegy onkin kaiken kaikkiaan hieno teos jossa jokainen kritikaalinen palanen on osattu järjestellä juuri oikeisiin paikkoihin, ainoan kriitiikin poikasen voisi kaivertaa siihen että Elegy ei juurikaan kehity neljänkymmenenneljän minuutin aikana suuntaan taikka toiseen mutta toisaalta eihän tällainen musiikki edes kaipaa minkäänlaista hengähdystaukoa.