Addiktioni 40/08

Faunts: M4 (2006)

Faunts: M4Mass Effectin lopputekstien rullatessa kuvaruudulle ja kuten itse pelin aikana oli jo tottunut, kuulokkeista esittäytyi jälleen ambientmainen tunnelma ja sitä siivittävä naputtava tahti jonka aikana minä suorastaan jähmetyin paikoilleni. Taakse olivat jääneet kymmenien tuntien kiveen hakattua kliseistä sci-fi käsikirjoitusta joka kuitenkin onnistui pitämään pelaajan tiukasti näppäimistön sekä kuvaruudun edessä ja jopa miltei huutaen tahtovansa lisää aina kun pelaajaa oli onnistuneesti kuljetettua syvemmälle juonen kaartuvassa kehityksessä ja siinä ohella tietty tehtävä oli suoritettu onnistuneesti. Viidentoista sekunnin jälkeen tunsin kuinka kitarariffi suorastaan halkaisi paksun ilman lävitse. Tässä vaiheessa heräsin pienestä horroksestani kun pakonomaisesti aloin kyselemään itseltäni että mikä ihmeessä tämä oikein on. Leijuvat ambient dronet, kumisevat kasarirummut, indierockmaista haltuunottamista ja hitunen avaruusrockia sekoittamaan lisää pakkaa. Kun viiden ja puolen minuutin vaiheilla Vangelismainen tunnelmankohottaja synareiden kautta yhtyy tähän jo muutenkin rikkaasti toteutettuun soundimaailmaan ja avot, tässä meillä on yksi mielenkiintoisimmista modernin indierockin saavutuksista. Vai onko tämä puhdasta uudelleenherätettyä kasaria, uusretroa vai muuta vanhaa mikä on muutettu uudeksi? Väliäkös sillä. Minä olin myyty tuon yhden kappaleen ansiosta. Pieni who+what tutkimustyö netin ihmeellisessä maailmassa auttoi nopeasti löytämään kaivattua lisätietoa tästä orkesterista sekä julkaisun joka sisälsi tämän kyseisen kappaleen. En siis (jälleenkään) miettinyt hirveän kauan että tilaisinko tämän kyseisen julkaisun nopean tutustumisen kautta, varsinkin kun jakelijana toimivan levy-yhtiön nettisivuilla luki tylysti että viimeiset fyysiset kopiot lojuvat pöydällä eikä tätä julkaisua tulla uudelleen painamaan.

Tämä miltei neljänkymmenen minuutin M4 EP/minialbumi tarjoaa siis viisi kappaletta joiden keskimääräinen pituus heiluu siinä 7-8 minuutin rajoilla. “M4 (Part II)” aloittaa tämänkertaisen vyyhdin purkamisen ja kyseinen teos on tosiaan se joka soi tuossa Mass Effectin lopussa. Kulkiessamme julkaisulla seuraavaan etappiin, humaanin biittikoneiston kolkko, kaikuva 80-luvun soundi on yhä edelleenkin läsnä joka kuitenkin onnistuu luomaan sellaisen pulssimaisen vetovoiman joka yhdistyy leijuvan konetaustojen sekä särisevästä pyörivän kitaran kautta saavutukseksi jossa ymmärretään miten menneisyys on yksi tärkeä kiintopiste jonka kautta voidaan luoda uutta ja siirtää kokemusta eteenpäin. Kun aloituskappaleen vokaaleisssa kevyesti käytetty vokooderi poistuu käytöstä, “Sleepwalker” viimeinkin paljastaa että laulajan ääni muistuttaa jossain määrin Thom Yorken kaltaista esiintymistapaa – melankolista ja sisäisesti repivää traagista tulkintaa jossa erityisesti riipaisevasti kyselevä “Am I still asleep?” lause antaa sellaisen sysäyksen kappaleen ytimessä jonka myötä vajoaa rumpukoneiston ja kitaran yhteisesti sointuvaan äänivalliin kun samanaikaisesti sulkee silmiään. Kaksi biisiä takana ja jo tässä vaiheessa olo tuntuu kuin lottovoittajalla. “M4 (Part I)” on selkeä johdatus vauhdikkaampaan kakkososaan mutta se ei tarkoita etteikö tämäkin pitäisi näyttävästi paikkaansa tällä julkaisulla. Enemmän elektronisena tanssilattian houkuttimena toimiva ja täysin instrumentaaliseen työhön puettuna tämä ensimmäinen osa myös läpikäy samaiset soitannat mutta on tunnelmaltaan huomattavasti seesteisempi jossa erityisesti tasaisesti kumiseva biitti asettelee tästä yhteen liikehdintään sidotun tuloksen. Alle kuuden minuutin työnä eli julkaisun lyhyimpänä teoksena toimiva “Meno Mony Falls” on toinen perään iskostuva pelkästään instrumentaalia soitantaa sisältävä työ jonka kevyesti elektroa myötäilevät perkussiot sekä slidekitaran tyyni liukuminen asettelevat tämän työn selkeästi rauhallisempaan ääripäähän kunnes värisevästi kumpuava shoegaze otanta lataa sähköshokin kaltaisesti jälleen piristävästi uutta eloa. “Of Nature” hidastuu ja taipuu levyn viimeistelevänä työnä tuonne unimaiseen ja sielukkaasti aseteltuun esiintymistapaan joka ainakin biittiohjelmoinnin puolesta lähestyy huomattavan paljon Radioheadin Kid A albumin kokeellisuutta. Aistillisesti esittäytyvä kitara tuo taas järeämpää voimakkuutta kappaleen selkärankaan mutta viimeinen minuutti häipyvästi katoavana ambientina luo haikean ja mieleen jäävän lopetuksen julkaisulle.

Tämä kanadalainen orkesteri löi kyllä sellaiseen kultasuoneen saadessaan biisinsä hyvin menestyneeseen sci-fi/kevyt-RPG elementeillä varustettuun räiskintäpeliin. Minä olen tuskin ainoa ihminen joka läpipeluun myötä oli suorastaan monttu auki kun katseli rullaavia lopputekstejä sekä samanaikaisesti kuunteli sen aikana esitettyä musiikkia ja jonka johdosta oltiin miltei suoraan päätä netissä ostamassa edes jonkinlaista julkaisua joka sisältäisi tämän teoksen. Yhden referenssipisteen myötä tämä viiden kappaleen M4 EP onneksi antoi kuuntelijalle mahdollisuuden kasvaa jokaisella kuuntelukerralla jossa erityisesti tunnelmaltaan positiivisesti ailahteleva ja vaistomaisesti etenevä rakenne tarjoili yllättävän kierrepotkun omaankiin kuuntelutottumukseen. Jälleen yksi orkesteri jonka nimi menee siihen listaan jossa pitää ottaa syventävää luotausta tulevaisuudessa.