Kotiteollisuus: Minä Olen

Jaahas. Sitä taas huomaa olevansa jossain Kotiteollisuus rotaatiossa.

Kuolleen kukan nimi

Tuossa pari päivää sitten luin Kotiteollisuuden uuden albumin arvostelua. Kirjoittaja aloitti tekstin että tietyt orkesterit tekevät sitä yhtä ja samaa levyä vuodesta toiseen jossa junanraiteilla kulkeva mentaliteetti voi jatkua jopa vuosikymmeniä. Joillakin se toimii ja jotkut piruparat ovat unohtaneet täysin kokeilunhakuisuuden. Onhan se myöskin tuottajastakin kiinni – varsinkin jos on sellainen “jaahas, lähdetäänpäs studiolle ja vedetään sitä samaa mitä ollaan aina vedetty” asenne päällä. Ehkäpä sitä hieman itselleen valehdelleen ajatellaan myös että kun toimiva resepti on löytynyt, niin miksi vaihtaa. Tekstissä myös mainittiin Kotiteollisuuden vuoden 2002 albumi, “Kuolleen kukan nimi” jossa yhdyn siihen mainittuun mielipiteeseen että se on ehdottomasti Kotiteollisuuden uran huipentuma ja sen jälkeen ollaan toistettu hiilipaperikopioita. No mut pointti on se että kun luin tuota arvostelua, heti tuli sellainen fiilis että on pakko kuunnella kyseinen julkaisu koska en edes muista milloin viimeksi olen pistänyt kyseisen levyn soittimeen.

Ja tulos on? Kyllä se albumi edelleen vuoden, ehkäpä parin hiljaiselon jälkeenkin kuulostaa mahtavalta. Ne riffit, koukut ja se miten albumi huipentuu lopussa pelottavasti maalailevaan ja tunnelmalliseen “Satu peikoista” kappaleeseen. Ehkäpä Kotiteollisuus ottaa joskus itseään niskastaan kiinni ja lähtee taas kokeilemaan uusia uria. No mut, sitä ennen meillä on kuitenkin aina “Kuolleen kukan nimi”.